Mia Hemming

Lainrikkojan elämänmuutos vaatii ammatti- ja vertaistukea

Entiset lainrikkojat voivat muuttaa elämäänsä niin, että rikokset ja päihteet jäävät taakse. Elämänmuutos edellyttää niin ammatillista kuin vertaistukea. Muutos alkaa henkilön omasta valinnasta lähteä toiselle tielle. Sami Nieminen vapautui päihderiippuvuudesta ja pääsi eroon myös rikoskierteestä.

Sami Nieminen yritti ennen viimeistä vankilatuomiotaan kääntää elämänsä suuntaa jo kahden edellisen tuomion aikana. Päihdeongelma oli kuitenkin niin vaikea, ettei hän vielä onnistunut.

– Hetken minulla oli parempi kausi, mutta sitten äidilleni tehtiin väkivaltaa ja kostin sen. Olin saamassa tuosta teosta pitkän tuomion, ja minusta tuntui, että nyt tuli pohja vastaan. Mutta syyte lieveni törkeäksi kuolemantuottamukseksi, ja toivoni heräsi. Ymmärsin tuolloin ensimmäistä kertaa, etten hallitse itseäni enkä elämääni. Ensimmäistä kertaa myös ajattelin, että olen vankilassa ihan syystä, Nieminen muistelee.

Niemisen päällimmäinen tunne oli, että hän haluaa päästä eroon kaikesta sekoilusta. Vankilan henkilökunnan neuvosta hän osallistui suuttumuksen hallinta- ja antiriippuvuuden kursseille.

– Oivalsin, että päihteet olivat ongelmani. Jos en pääse niistä eroon, en onnistu muuttamaan elämääni. Suostuin lähtemään päihdehoitoon ja sen mukana vieroitus- ja katkaisuhoitoon sekä kuntoutukseen.

Päästyään siviiliin tuli kuitenkin ongelmia, ja Nieminen kokee, ettei siviiliin riittänyt tukea päihteettömän elämän ylläpitämiseen. Ensimmäiset kolme kuukautta meni alamäkeä, kunnes Niemisen ehdonalaista vapautta valvova Kriminaalihuoltolaitoksen virkamies tuli apuun. Tämä onnistui järjestämään Niemiselle rahoituksen Siltavalmennukseen.

Niemisen taistelu päihderiippuvaisuudesta eroon oli alkanut vuonna 2002. Hän raitistui vuonna 2005, ja sitä ennen retkahti pari kertaa.

– Ihmisillä, jotka ovat uskoneet siihen, että voin muuttua, on ollut suuri merkitys raitistumiselleni. Esimerkiksi ollessani Siltavalmennuksessa sain haasteen vanhasta huumausainerikkomuksesta, mutta siitä luovuttiin, koska olin hoitamassa päihdeongelmaani.

Raitistuminen vaati kaiken laittamista uusiksi

Sami Nieminen kiteyttää elämänmuutoksensa edellytyksiksi oikeat ihmiset, uhkaavan pitkän vankeustuomion sekä pitkän päihdehoidon. Lisäksi hän kävi Nimettömien Narkomaanien itsehoitoryhmässä. Ja vaihtoi asuinpaikkaa.

– On pakko vaihtaa seuraa, jos haluaa entisestä elämästään eroon. Mummoni tarjosi minulle asuntoa omakseni entiseltä kotipaikkakunnaltani, mutta en ottanut sitä vastaan. En halunnut riskeerata raittiuttani muuttamalla takaisin paikkakunnalle, jossa olin käyttänyt päihteitä ja tehnyt rikoksia, Nieminen sanoo.

Raitistuminen oli vaikeaa ja pitkän työn tulos. Sitä varten Nieminen vaihtoi leikkikaverit, leikkipaikan ja leikkikalut. Sitten muutos olikin huima. Nieminen oli käynyt kuusi kertaa vankilassa istumassa, joista ensimmäinen sinä vuonna, kun täytti 18. Hän muistelee aloittaneensa lain rikkomisen 12-vuotiaana.

– Äitini joi, ja hän ei pystynyt asettamaan minulle minkäänlaisia rajoja. Ensiksi rötöstely oli sellaista jännityshakuista ja kapinallista käyttäytymistä: varastelua ja murtautumista tehdashalleihin. Pikku hiljaa kaverit vaihtuivat vanhemmiksi, ja rupesin käyttämään päihteitä. Sitten tein rikokset useimmiten joko päihteiden vaikutuksen alaisena tai saadakseni päihteitä.

Nieminen kuvailee entistä elämäänsä rikkonaiseksi; hän ei pystynyt kiinnittymään mihinkään. Hän vihasi auktoriteetteja ja ajatteli, etteivät rajat ole häntä varten. Kotonakaan asetettuja rajoja ei ollut tarvinnut noudattaa.

– Olin täysin välinpitämätön, ja vedin sellaista kovan jätkän roolia. Olin paljon kovempi, mitä oikeasti olin.

Kun Nieminen retkahti ollessaan jo elämänmuutoksen tiellä, päihteiden käyttönsä palasi nopeasti lähtöpisteeseen. – Meno oli ihan epätoivoista.

Kuntoutuminen edellyttää vertaistukea

Kuntouduttuaan Sami Nieminen meni työharjoitteluun KRISiin. KRIS tukee rikoksesta tuomittujen selviytymistä rangaistuksen päättyessä. KRISiin Nieminen myös jäi, ja parhaillaan hän vastaa siellä Valmiuksia siirtyä työelämään -hankkeesta.

– Olen kaltaisteni parissa, ja niin haluankin.

Nieminen on suorittanut päihdetyön ammattitutkinnon. Hän on täysin integroitunut yhteiskuntaan.

– Nyt välitän kokemuksiani ja mahdollisuuksia muutokseen niille, jotka edelleen pyörivät marginaalissa.

Niin vertaisryhmät, ammattiauttajat kuin viranomaiset ovat tukeneet Niemisen integroitumista yhteiskuntaan. Myös KRISissä korostetaan yhteistyöllä päästävän parhaisiin tuloksiin. KRIS tekee yhteistyötä muun muassa kuntien kanssa. Nieminen kehuu erityisesti Tampereen kaupunkia sen suhtautumisesta tähän työsarkaan.

Väitös vahvistaa vertaistuen tärkeyden

Lainrikkojien elämänmuutos alkaa uuden elämän toivosta. Muutoksen tielle lähteminen edellyttää myös uskoa omiin muutosmahdollisuuksiinsa. Sosiaalialan koulutusvastaava Anna Riitta Myllärinen Hämeen ammattikorkeakoulusta tietää, että muutosprosessi on hyvin pitkä.

Todelliseen muutokseen ei kypsytä hetkessä, vaan siihen kuuluu muutoshakuisia pyrkimyksiä, epäonnistuneita yrityksiä ja palaamisia vankilaan. Todellinen muutos lähtee sitten usein hyvin vahvasta kokemuksesta, että näin ei voi jatkua. Henkilö on uupunut, väsynyt, kyllääntynyt siihen elämäntyyliin, jota ilman ei joskus ole voinut kuvitella elävänsä, Myllärinen kuvailee.

Myllärisen kasvatustieteen alaan kuuluva väitöskirja lainrikkojien elämänsisällön muutoksesta ja sitä tukevasta auttamistyöstä tarkastettiin joulukuussa Tampereella. Tutkimuksen aineistona ovat kymmenen syrjäytymisen kokeneen henkilön elämäntarinat, jotka kuvaavat yhteiskuntaan uudelleen kiinnittymistä. Lisäksi Myllärinen hyödynsi 42 elämänsisällön muutoksen kokeneen henkilön vastauksia laatimaansa kyselyyn.

Myllärisen haastattelemat henkilöt olivat olleet päihteistä riippuvaisia, niiden käyttö oli ollut pakonomaista.

– Eräskin kuvasi päihteiden käyttöä niin, ettei hänellä ollut enää valtaa omasta elämästään, päihteet määräsivät. Haastateltavien päihteiden käyttö oli hyvin vakavalla tasolla, suurin osa oli joko huumeiden käyttäjiä tai sekakäyttäjiä. Heillä oli hyvin rankat taustat, ja osa oli istunut vankiloissa myös Suomen ulkopuolella.

Muutoksen käynnistäjät kokivat olevansa käännekohdassa, tavallaan hengenvaarassa päihteiden käytön, rikoksien ja tuomioiden vuoksi. Umpikujalta kuulostavassa tilanteessa he sitten ryhtyivät kamppailemaan elämän jatkumisen puolesta. Elämänmuutokset käynnistyivät vankilassa. Vankilassa on aikaa perinpohjaiselle itsetutkiskelulle.

– He puhuivat vankilapastorin kanssa, kävivät kursseilla ja lähtivät päihdehoitoon. Mutta elämänmuutoksen onnistuminen riippuu siitä, minkälaista prosessia henkilö itse käy sisällään. Jos itsessä tapahtuu tunteiden ja tahdon tasolla todellinen muutoshalu, muutos mahdollistuu.

Yksin ei selviä

Anna Riitta Myllärisen haastattelemien entisten lainrikkojien tarinoissa vertaistuki oli keskeinen tekijä toipumisessa. "Vertaistoipuneet" auttoivat kohtaamaan oman eletyn elämän ja antoivat toivoa mahdollisuuksista uuteen elämään.

– Haastateltavat kokivat hyvin voimakkaasti, että tarvitsivat vertaistukea vapauduttuaan. He tarvitsivat jonkun, joka ymmärsi heidän tilanteensa. Myös se näyttäytyi merkittävänä, että heillä oli lupa olla yhteydessä vertaistukihenkilöihinsä mihin vuorokauden aikaan tahansa, Myllärinen kertoo.

– Muutenkin erilaiset yhteisöt, kuten perhe- ja sukuyhteisöt, vertaistukijärjestö Kris, ja seurakunnat, olivat haastateltaville tärkeitä yksinäisyyden torjujina.

Vastaavasti elämänmuutos voi jäädä toteutumatta, jos lainrikkoja ei saa tarvitsemaansa sosiaalista tukea. Ilman vertaisryhmien tarjoamaa apua arkeen ja kohtaamista hänen on vaikea selvitä vastaan tulevista uusista haasteista.

– Haastateltavani kokivat tarvitsevansa sosiaalisen yhteisön, missä on kokemusta siitä maailmasta, jonka he olivat jättämässä taakseen. Asunto ja toimeentulo eivät riitä elämänmuutoksen tueksi, sillä henkilö käy läpi voimakkaita sisäisiä prosesseja, Myllärinen painottaa.

– Vertaistuen lisäksi itsehoidolliset menetelmät tukevat elämänmuutosta. Vankilassaoloaikana opitaan menetelmät, ja niiden harjoittamisen jatkamiseen henkilö tarvitsee sosiaalista tukea.

Myllärinen toteaakin, että ammatillisten osaajien tulisi tehdä syvempää yhteistyötä vertaistyöntekijöiden kanssa. Hän peräänkuuluttaa erilaisten toimijatahojen todellista kumppanuutta auttamistyössä.

– Tulisi etsiä keinoja, joilla tukea kansalaisyhteiskunnassa olevaa kokemusasiantuntijuutta erilaisissa auttamistoiminnoissa. Ammatillisen osaamisen kehittäminen ei riitä, sillä vertaistuki on usein edellytys sille, että saavutetaan tavoitteet.

Aineistossa usealla oli seurakuntayhteys. Myllärisen mukaan myös seurakuntien sisällä tulisi tunnistaa kokemusasiantuntijuus, jota sitten voitaisiin hyödyntää. Moni haastateltava pohti omaa tehtäväänsä ja paikkaansa, jotka saattaisivat avautua kokemusasiantuntijuutensa kautta.

 
Julkaistu 9.3.2012