Jukka Kekkonen

Sanojen takana – kriminaalipolitiikan muuttuva retoriikka

Arikkelissa pohditaan käsitteille politiikassa annettuja merkityksiä – erityisesti sitä, mitä lause "sosiaalipolitiikka on parasta kriminaalipolitiikkaa" nykyään merkitsee.

Yhdysvaltalaisen Francis Fukuyaman yhtä kuuluisan kuin kiistellynkin teesin mukaan "historia loppui" maailman poliittisen arkkitehtuurin muutoksiin, joita symbolisoi Berliinin muurin kaatuminen 1989. Siitä eteenpäin on länsimainen liberaalinen demokratiakäsitys ollut dominoivassa asemassa poliittisessa retoriikassa. Liberaaliseen demokratianäkemykseen liittyy vahva oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien painotus.

Maailma ja sen käytännöt ovat kuitenkin monimutkaisempia kuin sanat, periaatteet ja doktriinit. Tämän päivän maailmassa liberaalisen demokratian ja oikeusvaltiollisuuden nimiin vannovien valtioiden todellisuus vaihtelee huomattavasti. Eikä käsitteidenkään sisältö säily muuttumattomana, vaikka itse retoriikka säilyisi ennallaan; pahimmillaan yhteiskunnalliset käytännöt ovat irvikuvia periaatteista, joiden varaan niiden pitäisi rakentua. Historia tarjoaa kosolti esimerkkejä käsitteiden muuntelusta ja niiden muuttuvista funktioista.

Ruotsissa poliittiseen keskusteluun nousi 1890-luvulla kansankodin ajatus, joka myöhemmin on liitetty pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon ja sen tukipilariin, sosialidemokratiaan. Kansankoti käsite oli kuitenkin alun perin konservatiivisen kansanpuolueen ideoima ajatus sellaisista yhteisistä tiloista (kirjastot, koulut), joissa kansalaiset voisivat kohdata ja saada tietoa. Maailmansotien välisenä aikana kansankoti ajatus siirtyi sosialidemokraattisen hyvinvointipolitiikan sanastoon ja sai uudenlaista sisältöä. Sittemmin kansankoti on mielletty nimenomaan ruotsalaisen hyvinvointivaltion keskeiseksi tunnusmerkiksi.

Myös demokratia ja oikeusvaltion käsitteiden historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä siitä, miten niiden sisältöä on voitu muunnella erilaisten poliittisten projektien toteuttamiseen. Eräs esimerkki on muodollisen oikeusvaltio käsitteen muokkaaminen aineelliseen (sisällölliseen) suuntaan maailmansotien välisessä Euroopassa, erityisesti Saksassa. Oikeusvaltion keskeisistä periaatteista esimerkiksi yhdenvertaisuuden periaate tarkoittaa tällä vuosituhannelle jotain aivan muuta kuin viisikymmentä tai sata vuotta sitten. Suomessa tasa-arvolaki, yhdenvertaisuuslaki ja ihmisoikeuksien tulo osaksi oikeusjärjestystä ovat johtaneet siihen, että syrjimättömyys eri muodoissaan on saanut tärkeän sijan kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa.

xxx

Poliittisessa retoriikassa tarvitaan hyvää sanomaa, jota välitetään sellaisin käsittein, joilla on hyvä, positiivinen kaiku kunakin aikakautena. Demokratia, oikeusvaltio, hyvinvointivaltio, ihmisoikeudet, oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus ovat sellaisia. Ne ovat kuitenkin käsitteitä, joilla voidaan sekä retoriikassa että varsinkin käytännössä antaa hyvin erilaisia tai jopa täysin vastakkaisia merkityksiä. Siksi yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen tutkimuksen eräs keskeinen tehtävä on mennä näiden käsitteiden taakse, tutkia niiden syntytaustaa ja historiaa sekä erityisesti niiden käyttöä erilaisten tavoitteiden edistämisessä. Tärkeää on myös selvittää, onko eroja siinä, kuka tai ketkä näitä käsitteitä käyttävät.

Eri ajanjaksojen erottaminen toisistaan, periodisointi, on fundamentaalisen tärkeää kaikessa historiaan kohdistuvassa tutkimuksessa. Suomenkin oikeuskulttuurin historiassa voidaan erottaa useita vaiheita, jotka rytmittivät keskeisten vallankäyttöön liittyvien tapahtumien mukaan.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika voidaan jakaa sodan päättymisestä 1960-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon, joka taas jatkui 1970- ja 1980-lukujen taitteeseen. Tuosta ajankohdasta jatkunutta vaihetta voidaan kutsua kansainvälistymisen ajaksi. Senkin sisältä voidaan tarkemmassa katsannossa löytää tärkeitä ajanjakson vielä jakavia kulminaatiopisteitä. 1990-luvun pankkikriisi on yksi esimerkki tapahtumasarjasta, joka tulevaisuudessa tullaan kenties näkemään eräänlaisena vedenjakajana aikakausien välillä.

Olennaista on nähdä, että kunkin ajanjakson puhetavoissa on nähtävissä selviä eroja. 1960- ja 1970-lukujen oikeuspolitiikan retoriikassa korostuivat yleinen edistysusko ja sääntelyoptimismi. Maailman ja kotimaan asiat uskottiin voitavan saattaa kuntoon rationaalisen suunnittelun ja lainvalmistelun kautta. Yhteiskunnallisista epäkohdista kertovalla tutkimuksella oli tärkeä päätöksentekoa tukeva rooli: kun tutkimuksen kautta oli selvitetty ongelmia ja niiden syitä, avautui mahdollisuus myös korjata niitä rationaalisin toimenpitein.

Tähän kulttuuriseen ajattelutapaan istuivat erinomaisesti ajatukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvon lisäämisestä. Tavallisen kansalaisen aseman ja oikeusturvan parantaminen nostettiin keskeiseksi prioriteetiksi. Ja vaikka 1960- ja 1970-lukjen retoriikka oli monesti suurempaa kuin saavutukset, erottuu tuo ajanjakso selvästi uudistusmyönteisenä, jolloin myös suomalainen oikeuskulttuuri selvästi modernisoitui.

Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ilmasto muuttui Suomessa nopeasti 1980-luvulle tultaessa ja tälläkin muutoksella oli kansainväliset paralleelinsa. Taloudellinen tehokkuus, kilpailun edut, deregulaatio, sanalla sanoen liberalistinen talousajattelu johdonnaisineen voitti alaa ja pian hallitsi lähes täydellisesti poliittista areenaa. Sääntelyoptimismi muuttui sääntelyskepsikseksi, jossa oikeudellinen sääntely usein nähtiin viimeisenä keinona eikä toivottava välineenä hyvin tavoitteiden toteuttamiseksi. Politiikka väistyi politiikasta taka-alalle taloudesta nousevien imperatiivien tieltä. Tällä globalisoituvaan talouteen integroitumisen tiellä olemme edelleen.

xxx

Sosiaalipolitiikka on parasta kriminaalipolitiikkaa, on syvästi 1960-lukulainen, edellä hahmoteltuun aikakauteen kuulunut iskulause. Siihen kiteytyy jotain juhlavan kokonaisvaltaista ja ehkä myös lapsellisen toiveikasta.

Monistakin syistä lähestymistapa rikollisuuteen ja kriminaalipolitiikkaan näyttää muuttuneen pragmaattisemmaksi ja teknokraattisemmaksi. Tuloksia on alettu vaatia entistä nopeammin ja asioiden käsittely pintamediassa yksinkertaistaa asioita. Merkkejä kriminaalipolitiikan tulosta päivänpolitiikkaan on ollut nähtävissä jo pitkään.

Samalla monet suuret ja todella vaikeat tutkimukselliset haasteet sivuutetaan. Äskettäin (helmikuussa 2011) julkaistiin Suomen Tiedeakatemian toimesta merkittävä asiantuntijaraportti koulusurmista, mutta se ei juuri mediaa kiinnostanut lainkaan. Liian vaikeasti lähestyttävä aihe yhdistyneenä siihen, että tutkijan eivät tarjonneet selviä yksiselitteisiä vastauksia, lienee ainakin osasyy sille, että raportti ei noussut laajemmin esille.

Tuntuu siltä, että aikaa oikeasti tutkia pohtia ilmiöiden syitä ja niiden vaikutuksia ihmisten elämään on yhä vähemmän. Ilmiö on yleisempi. Näin on myös akateemisessa maailmassa. Tuloksia vaaditaan nopeasti ja niillä pitää olla "vaikuttavuutta".

Kuvaillut ilmiöt taustoittavat osaltaan kriminaalipoliittisen retoriikan ja siinä eri käsitteille annettuja merkityksiä. Sosiaalipolitiikan merkitys kriminaalipolitiikalle ei varmasti ole vähentynyt, vaikka puhe sosiaalipolitiikasta parhaana kriminaalipolitiikkana on jäänyt taka-alalle jo vuosikymmeniä sitten päättäjien retoriikassa. Erityisen suurena näen sosiaalipolitiikan roolin siinä tapauksessa, että sosiaalipolitiikka ymmärretään laajasti; taloudellisten tulosiirtojen ohella sellaisina yhteiskuntaan kiinnittämisen keinoina, joilla estetään syrjäytymistä.

Erityisen suuri tarve olisi pohtia jatkossa, kun yhteiskunta muuttuu yhä monikulttuurisemmaksi, millaisin sosiaalipoliittisin keinoin voidaan vaikuttaa erilaisiin kohderyhmiin. Kohderyhmänä ei enää voi olla vain syrjäytynyt "alaluokka", jonka määrä ilmeisesti on kasvanut huomattavasti Euroopan eri maissa. Ehkä vielä haasteellisempaa olisi tutkia ja analysoida sitä, miten viimeisten vuosikymmenten yhteiskunnallinen muutos on vaikuttanut läntisissä demokratioissa perinteisesti laajan keskiluokan asemaan. Monet tutkimukset viittaavat siihen, että elämän lisääntynyt epävarmuus samoin kuin sosiaalisen vajoamisen mahdollisuus ovat nimenomaan ja ensisijaisesti keskiluokan ongelmia.

Onko siis keskiluokan lisääntyneen ahdingon patoaminen tulevien vuosikymmenten sosiaali- ja myös kriminaalipolitiikan suuri kysymys?

Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa.

 
Julkaistu 16.3.2011