Matti Laine

Kylmä kesä 1953

Kriminologia-palstalla analysoidaan vankilukujen vaikutusta rikollisuuteen esimerkkinä vuosi 1953, jolloin Neuvostoliitossa vapautettiin suuri määrä vankeja leireiltä.

Tämän lehden palstoilla on aiemmin (Haaste 3/2005, 3/2010) pohdittu, minkälaisia vaikutuksia suurilla vankimäärillä voi olla rikollisuuteen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tarkastelun kohteena on ollut erityisesti Yhdysvallat. Euroopan 1900-luvun historiasta löydämme tähän liittyvän mielenkiintoisen esimerkin. Yhteiskunnallinen koe käynnistyy, kun Stalin kuolee Neuvostoliitossa 5.3.1953.

Miriam Dobson on tehnyt merkittävän tutkimuksen (2009) Neuvostoliiton kriminaalipolitiikasta Nikita Hruštšovin kaudella. Empiirisenä aineistona hän on käyttänyt mm. kansalaisten päättäjille ja lehdistöön lähettämiä kirjeitä. Pyrkimys purkaa Neuvostoliiton valtava vankileiri ja -siirtolajärjestelmä käynnistyi heti Stalinin kuoltua suurella armahduksella 27.3.1953. Tuohon aikaan Gulagissa oli noin 2,5 miljoonaa vankia ja erityyppisessä karkotuksessa lisäksi noin 3 miljoonaa ihmistä. Tässä on oleellista huomata, että valtaosa näistä tuomituista oli ns. kriminaalivankeja. Vain viidennes oli tuomittu "vastavallankumouksellisista rikoksista" ( ns. 58 §) ja heistäkin suuri osa oli tavallista kansaa. Johtajien haukkuminen tai Trotskin kehuminen humalassa saattoi johtaa 58 §:n käyttöön. Todelliset poliittiset vastustajat oli jo käytännössä lähes kokonaan likvidoitu. Kysymys oli ääriankarasta rikosoikeusjärjestelmästä.

Uudet päättäjät olivat tajunneet, että Gulag oli valtava taloudellinen taakka, eikä kriminaalipoliittisestikaan kovin toimiva ratkaisu. Niinpä 1950-luvun lopulla esiintyi näkemyksiä, että se pitäisi purkaa kokonaan ja kehittää tilalle jotain aivan muuta. Hruštšovin alkukauden päätökset olivatkin merkittäviä. Yli neljä miljoonaa ihmistä vapautettiin Gulagista vuosina 1953–1958 ja vankiluku on alimmillaan vuonna 1960, vain noin 550 000 vankia.1 Johto ei enää luottanut Gulagin "ojennusvaikutukseen", vaan sen laitokset nähtiin pahimpina rikollisuuden pesinä.

Idealistinen ajatus näytti olevan, että tuomitut kiinnittyvät kiitollisina yhteiskuntaan vapauduttuaan ja toisaalta, että kansalaisyhteiskunta ottaa kaikki vapautuvat myönteisesti vastaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Jopa täysin syyttöminä tuomittujen poliittisten vankien oli vaikeaa löytää asuin- ja työpaikkaa.2 Suuri joukko tuomituista joko ryhtyi tai ajautui vaeltelevaan kulkurielämään mm. junissa. Ja välittömästi kun Pravda oli julkistanut maaliskuun 1953 armahduksen, merkittäviä häiriöitä ja rikollisuusaaltoja alkoi ilmetä. Jo junissa, jotka toivat armahdettuja Gulagista, tapahtui väkivaltaisia mellakoita, tappoja ja raiskauksia. Huhtikuussa 1953 viisitoista armahdettua vankia tunkeutui naisille varattuun junanvaunuun ja raiskasi lähes kaikki 40 matkustajaa. Asemilla esiintyi rikollisjoukkioiden aikaansaamaa kaaosta. Eräässä tapauksessa kahdeksan entistä vankia keskeytti jengijohtajan oikeudenkäynnin ja yritti murhata kaikki avaintodistajat. Yhden kumppaninsa he olivat onnistuneet vapauttamaan vankikuljetuksesta.

Tilastot olivat lohduttomia. Vuoden toisen ja kolmannen neljänneksen rikosluvut kasvoivat vuoteen 1952 verrattuna seuraavasti: pahoinpitelyt lisääntyivät 66 %, henkirikokset 31 %, raiskaukset 28 %, yksilöön kohdistuvat varkaudet 63 % ja huliganismi 19 %. Neuvostoliiton johtomiehet alkoivat saada kansalaisilta huolestuneita kirjeitä, joissa usein vaadittiin paluuta vanhaan. Eräs kirjoitti Vjatšeslav Molotoville, joka vielä tuolloin toimi politbyroossa:

... öin ja päivin vankiloista palaavat, nämä vankilakundi-rosvot, tappavat ja teurastavat rauhallisia kansalaisia, toteuttavat aseistettuja murtoja varastorakennuksiin ja murhaavat vartijoita sekä poliisimiehiä."

Jo heinäkuussa 1953 Neuvostoliiton johto oli havainnut ongelman, vaikka sitä ei julkisuudessa myöntänytkään. Ja ehkä ei ymmärretty, eikä tunnustettu, että rikollisuuden taustalla olivat ne syvät historialliset tekijät, jotka kansalaissodan ja nälänhätien tuottamien orpouksien ja katulapsiongelmien kautta saivat aikaan pysyvää syrjäytymistä normaaliyhteiskunnan ulkopuolelle.

XXX

Toinen mielenkiintoinen ilmiö oli Gulag-kulttuurin siirtyminen vapauteen ja kansalaisyhteiskuntaan, mikä osin voidaan varmaan selittää jo pelkästään vapautuneiden suurella määrällä. Kaikkialla näkyi tatuointeja, joissa saattoi olla myös selkeästi Neuvostoliittoa halventavia tunnuksia. Erilaisesta "rosvokulttuurista" tuli muotia erityisesti nuorison piirissä, vankilalaulut levisivät ja yhteiskunnassa kuului monella tapaa alamaailman kieli ja sävy. Jopa liberaali runoilija Jevgeni Jevtušenko ihmetteli runossaan pisteliäästi, miten "ns. intelligentsia laulaa rosvolauluja".

Neuvostojohto etsi erilaisia ratkaisuja rikollisuuden ongelmaan, mutta Gulagiin ei luotettu. Nyt pyrittiin "kitkemään" epäsosiaaliset ja loismaiset ainekset yhteiskunnasta ja vedottiin julkisyhteisön apuun. Vapaaehtoisprikaatit ja -partiot otettiin uudelleen käyttöön ja lievemmissä rikoksissa ryhdyttiin laajemmin käyttämään toverituomioistuimia muodollisen oikeuden sijaan. Vuonna 1956 otettiin käyttöön lyhyet, jopa vain muutaman päivän vankeustuomiot erilaisissa häiriörikoksissa. Myös toimivia yhdyskuntaseuraamuksia yritettiin löytää ja käyttää vankeuden vaihtoehtona. Rikoksiin syyllistyneitä tuomittiin erilaisten yhteisöjen mm. työkollektiivien valvontaan (poruka), joiden tehtäväksi asetettiin heidän kuntouttamisensa ja integroimisensa.

Neuvostoliiton kirjailijaliiton 3. kongressissa vuonna 1959 Hruštšov esiintyi vielä optimisesti kriminaalipolitiikan suhteen. Hänen mukaansa ei ole olemassa yhtään ihmistä, jota ei voitaisi kuntouttaa ja uudelleenkasvattaa (perevospitanje).3 Kun Neuvostoliitto jo lähestyy kommunismin vaihetta, rikokset ovat enää vain harvinaisia poikkeuksia. Lähdettiin myös siitä, että vankila on ns. viimeinen keino kriminaalipolitiikassa. Kun Stalinin aikana etsittiin vihollista kenestä tahansa, nyt etsittiin jokaisesta rikoksentekijästä ihmistä, johon tulee luottaa.

XXX

Mutta tyytymättömyys lisääntyi ja suunta oli jo kääntymässä. Kansalainen Stavropolista kirjoitti Kliment Vorošiloville:

"Ei ole salaisuus, että ruumishuoneet ovat täynnä murhattujen ihmisten ruumiita. Illalla yhdeksän jälkeen tavallisten, rauhallisten kansalaisten elämä pysähtyy. Nuo, jotka ovat viettäneet koko elämänsä leireillä, tulevat kaduille."

Erään kirjoittajan mukaan missään maailman maassa ei ole varkaita niin paljon kuin Neuvostoliitossa, ja ainoa keino on ampua ne kaikki.4 Alkoi esiintyä myös vigilantismia, väkijoukon oman käden oikeutta. Esimerkiksi Stalingradissa 1957 Šijanov-niminen mies oli ampunut pihaansa tunkeutuneen teini-ikäisen. Sota-ajan ansioiden vuoksi hän sai vain lyhyen tuomion. Lähes tuhat ihmistä kokoontui oikeustalolle ja poliisin estelyistä huolimatta joukko pahoinpiteli ja kivitti Šijanovin kuoliaaksi ja sytytti hänen ruumiinsa palamaan.

Viimeistään vuoteen 1961 mennessä uudelleenkasvatusinto oli ohi. Kuolemanrangaistuksen käyttöalaa laajennettiin, vankeusrangaistuksia pidennettiin, valvontaseuraamuksesta (poruka) paljolti luovuttiin. Alkoi uusi "kitkemiskampanja", jossa myös lainsäädännön avulla oli mahdollista karkottaa "loismaisia aineksia". Kansalaisyhteiskunta ei ollut enää tukija vaan tuomari. Ojennus tuli tapahtua taas pääsääntöisesti vankilassa, ainakin uusijoiden kohdalla. Samoihin aikoihin lokakuussa 1961, kun Hruštšovin johdolla Stalinin ruumis siirrettiin pois mausoleumista Kremlin muurin viereen, alkoi Gulag voimakkaan kasvun. Vuoden 1962 alussa vankeja oli jo 970 000.

XXX

Hämmästyttävää on, miten samankaltaisia keskusteluteemat rikollisuuden suhteen ovat olleet niin idässä kuin lännessäkin huolimatta järjestelmien suurista eroista. Vankilalle pitäisi löytyä vaihtoehtoja, mutta miten, kun samaan aikaan on ns. julkinen mielipide niskassa. Hruštšov aidosti yritti, mutta joutui pian luopumaan.5 Näyttäisi siltä, että yliankarasta ja ylisuuresta rangaistusjärjestelmästä on hyvin vaikea päästä eroon. Nyky-Venäjä kamppailee asian kanssa edelleen.

LÄHTEITÄ:
Dobson, Miriam (2009): Khrushchev's Cold Summer – Gulag Returnees, Crime and the Fate of Reform after Stalin. Cornell University Press, Ithaca and London.

1 Tässä on syytä huomata, että koko ajan vankilajärjestelmään tuli myös sisään satoja tuhansia uusia vankeja.

2 Kirjoituksen otsikko on lainattu A. Proshkinin samannimisestä elokuvasta (Holodnoje leto 1953) vuodelta 1988. Se kuvaa maanpetoksesta tuomitun vaikeaa paluuta yhteiskuntaan, jossa vankilasta armahdetut rosvojoukkiot riehuvat. Joillekin palanneille 1960-luvun alku oli positiivista aikaa, enemmistölle tuskin.

3 Makarenkolainen käsite oli ollut "uudelleentaonta" (perekovka), mutta käsitteestä luovuttiin pitkälti 1930-luvulla.

4 Samoihin aikoihin Neuvostoliiton suurlähettiläs kertoi kysyttäessä Suomen Lapissa, ettei Neuvostoliitossa ole lainkaan enää varkaita.

5 Hruštšov kertoi myös pojalleen Sergeille, miksei Stalinin terroriin syyllisiä juurikaan rangaistu: "Lihamyllyssä" oli miljoonien uhrien lisäksi miljoonia toimeenpanijoita, tutkijoita, ilmiantajia ja vartijoita. Jos näitä kaikki olisi rangaistu, miljoonien verta olisi taas vuodatettu. Vain Lavrenti Berija hoideltiin vanhaan malliin.

 
Julkaistu 16.3.2011