Riikka Kostiainen

Kriminaalipolitiikan suuret muutokset

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ylijohtaja Tapio Lappi-Seppälä arvioi kriminaalipolitiikan muuttuneen monella tapaa viimeisen 10–15 vuoden aikana. Muutokset ovat erisuuntaisia ja kuva kriminaalipolitiikan "linjasta" on monella tapaa aiempaa moni-ilmeisempi. Jaksoon sisältyy niin järjestelmää kiristäneitä kuin sitä höllentäneitäkin vaiheita. Jo kertaalleen haudattu kuntoutuksen ajatus näyttää sekin kokeneen uuden tulemisen.

Ylijohtaja Tapio Lappi-Seppälä toteaa kriminaalipolitiikan tiukentuneen kansainvälisesti tarkastellen viime vuosikymmeninä vankiluvuilla mitaten. Kehitys alkoi Yhdysvalloista 1970-luvun puolivälissä ja siirtyi pienellä viiveellä muihin maihin pienemmässä mittakaavassa. Kolmessa neljästä valtiosta vankiluvut ovat nousseet, myös useimmissa läntisen Euroopan maissa. Hollanti on esimerkki maasta, jossa tapahtui radikaali vankeusrangaistuksen käytön lisääntyminen, alimmillaan runsaasta 20 vangista sataa tuhatta asukasta kohti päädyttiin jopa 125:een (joskaan Hollannin tilastot eivät ole täysin vertailukelpoiset muiden maiden kanssa). Kansainvälisen ja kansallisen kritiikin jälkeen siellä on pystytty laskemaan vankilukua tehokkaasti mm. laajentamalla yhdyskuntapalvelun käyttöä.

– Vankilankäytön lisääntyminen on maailmalla edelleen jatkunut, mutta kehitys ei ole niin yksisuuntainen kuin usein yleistetään. Vankiluvut ovat laskeneet Itä-Euroopan entisissä sosialistisissa maissa ja joissakin muissa korkean vankiluvun maissa. Saksan pitkään vakaana pysynyt vankiluku on kiintoisa esimerkki vakaan kriminaalipolitiikan mahdollisuuksista aikana, jolloin isot järjestelmät Euroopassa ja Euroopan ulkopuolella käyvät läpi radikaaleja muutoksia. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat ehkä Saksaakin kiintoisampi kansainvälisesti maltillisen kriminaalipolitiikan saareke.

Kasvavan vankiluvun viisivuotiskausi

Suomi on ollut 1950-luvulta lähtien laskevan vankiluvun maa. Viime vuosikymmenen vaihteessa oli kuitenkin reilun viiden vuoden jakso, 1998/1999–2004/2005, jolloin sekä vankiluku että rangaistuskäytäntö kiristyivät. Vankiluku kasvoi alle 3000 tasolta enimmillään 4000:een lyhyessä ajassa.

Tapio Lappi-Seppälän mukaan nousu johtui useista samanaikaisista muutoksista. Osassa kyse oli ympäristössä tapahtuneista muutoksista. Rajat ylittävän rikollisuuden kasvu lisäsi törkeistä huumausainerikoksista tuomittujen vankeusrangaistusten määrää. Sama ilmiö vaikutti siihen, että ulkomaalaisten vankien määrä nousi niin, että sillä oli jo merkitystä vankilukuun. Kolmas muutos oli sakkovankien lukumäärän kasvu. Sakon minimisumman korotus päiväsakkojärjestelmän uudistuksen yhteydessä nosti varattomien sakkoja, ja ne jouduttiin entistä useammin muuttamaan vankeusrangaistuksiksi. Tätä vaikutusta ei osattu ennakoida.

– Suurin syy vankiluvun nousuun oli kuitenkin kriminaalipolitiikan kiristyminen erityisesti väkivaltarikosten suhteen kautta 1990-luvun. Tiukentuva suhtautuminen näkyi sekä pahoinpitelyrikosten yleisessä rangaistuskäytännössä että muutamissa syyteoikeutta koskevissa muutoksissa. Se näkyi myös syyntakeisuusarviointien selvänä kiristymisenä psykiatrisella puolella. Kun tuomioistuimissa ei enää käytetty alentunutta syyntakeisuutta, murhista ryhdyttiin tuomitsemaan enemmän elinkautisia. Kun 1990-luvun alussa oli 30 elinkautisvankia, nykyään heitä on runsaat 160. Siinä on huikea muutos. Myös taposta tuomituilta alentuneen syyntakeisuuden tuoma lievennys on poistunut, mikä on heijastunut henkirikostuomioiden kiristymisenä ylipäätään. Merkittävästi rangaistuskäytäntöön vaikutti törkeän pahoinpitelyn vähimmäisrangaistuksen korottaminen 6 kuukaudesta yhteen vuoteen vuonna 2001. Myös raiskausrikoksista tuomittujen rangaistuksia kovennettiin nostamalla minimiä ja ottamalla käyttöön törkeä tekomuoto. Kaikkeen tähän yhdistyi tihentynyt väkivaltarikosten ilmoittamisalttius.

Lappi-Seppälä on tehnyt laskelmia rangaistustason kiristymisestä vuosina 1998–2004: Tapon keskirangaistukset nousivat 7,5 vuodesta noin 9 vuoteen. Henkirikoksista saadun vankeusrangaistuksen pituus nousi neljä vuotta (keskiarvoon sisältyvät henkirikoksesta tuomitut määräaikaiset vankeusrangaistukset ja määräaikaisiksi laskennallisesti muutetut elinkautiset). Kokonaisuudessaan väkivallasta ja seksuaalirikoksista tuomittujen vankilavuosien määrä kaksinkertaistui tuona aikana.

Muutoksille oli näkyvät puolustajansa poliittisten toimijoiden, eräiden johtavien virkamiesten ja myös median keskuudessa, Lappi-Seppälä muistelee. Mutta vaikka järjestelmää voidaan muuttaa yksilöiden ja mediankin toimesta, isompien trendien takaa löytyy myös kulttuurisia ja rakennetekijöitä. Hän viittaa myös omiin tutkimuksiinsa, jotka kertovat kovenevan kriminaalipolitiikan kulkevan usein yhdessä heikentyvän sosiaaliturvan, kasvavien pelkojen ja jyrkentyvien hyvinvointierojen kanssa, ilman että rikollisuusmuutoksilla olisi asiassa juurikaan merkitystä. Ja juuri tällaiset muutostekijät leimasivat lamanjälkeistä Suomea, kuten myöhemmät analyysit ovat vahvistaneet.

Käännös laskuun tietoisen politiikan ansiosta

Poikkeuksena eurooppalaiseen kehitykseen nähden Suomen vankiluku kääntyi kuitenkin laskuun vuoden 2005 jälkeen. Tätä vaihetta Lappi-Seppälä pitää osoituksena myös suunnitelmallisen ja järkiperäisen kriminaalipolitiikan mahdollisuuksista. Yli 40 prosenttia kasvanut vankiluku havahdutti oikeusministeriön. Ongelmaan tartuttiin konkreettisesti vähentämällä sakon muuntorangaistuksen käyttöä. Vuosina 2006–2008 tehtyjen muutosten seurauksena sakon muuntorangaistusta sekä muuntorangaistusta yhdistettynä muuhun rangaistukseen suorittavien vankien määrä laski 400:sta noin sataan.

– Muutos oli meille merkittävä, mutta se tuskin kelpaa pohjoismaiseksi menestystarinaksi. Muuntovankeudesta kun on käytännössä jo luovuttu niin Ruotsissa kuin Tanskassakin, eikä muuntovankien laskua sataan kannata sen suuremmin mainostaa pohjoismaisille kollegoille. Muuntorangaistuksesta ja myymälänäpistyksistä uudistusten jälkeen Suomessa käyty poliittinen keskustelu olisi sitten jo aivan oman analyysinsa arvoinen, johon varmaan kannattaa palata jatkossa.

Toinen vankiluvun vähentämiskeino on ollut vankeuslainsäädännön uudistus ja erityisesti valvotun koevapauden käyttöönotto. Siihen pyrittiin paikantamaan ryhmä, joka tarvitsee erityisiä tukitoimia. Valvotussa koevapaudessa olevien määrä on noussut noin sataan. Myös jäännösrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevat muutokset ovat saattaneet pikemmin vähentää kuin lisätä vankilukua, hän arvioi.

Yhdyskuntaseuraamukset käyttöön

Seuraavaksi suureksi kriminaalipolitiikan muutokseksi meillä ja muualla Lappi-Seppälä mainitsee yhdyskuntaseuraamusten käytön laajentumisen ja monipuolistumisen. – Muissa Pohjoismaissa yhdyskuntapalvelu otettiin käyttöön 1980–90-lukujen taitteessa. Meille se tuli 1992 ja laajeni 1995. Yhdyskuntapalvelu korvasi nopeasti ison osan lyhyistä vankeusrangaistuksista, noin kolmanneksen enintään 8 kuukauden tuomioista. Koska jähmeässä seuraamusjärjestelmässä ei ennen vaihtoehtoja ollut, tällaiselle oli tilausta ja tarvetta. Sen jälkeen kehitys näyttääkin pysähtyneen, varsinkin jos katsoo nuorisorangaistuksen kohtaloa.

Tällä hetkellä yhdyskuntaseuraamusten kokonaisuudistusta pohtivassa toimikunnassa mietitään seuraamuksia, jotka mahdollistavat päihteidenkäytön hoidon. Muualla Euroopassa hoito-ohjelmia on integroitu osaksi seuraamusjärjestelmää. Ruotsissa tämä tehtiin sopimushoidon nimekkeellä, Tanskassa ja Norjassa on käytössä ehdolliseen rangaistukseen liittyviä erillismääräyksiä.

– Meilläkin sopimushoitoa suunniteltiin 2000-luvun alussa, mutta hallituksen esitys ei koskaan päätynyt eduskuntaan. Luopumisperustelut liittyivät ennen kaikkea resursseihin: kokeilukin koettiin liian kalliiksi, vaikka samaan aikaan rangaistuskäytännön kiristyminen lisäsi kustannuksia monin verroin enemmän. Lisäksi epäiltiin rangaistuksen tarpeellisuutta, mikä tuntuu oudolta perustelulta, kun 90 prosentilla vangeista on päihdeongelma, Lappi-Seppälä huomauttaa.

– Tarve ottaa päihdeongelma huomioon rangaistuksen täytäntöönpanossa on aivan ilmeinen. Enkä usko, että uusi valvontarangaistus pystyy täyttämään sopimushoidolle kaavailtua tehtävää. Valvontarangaistuksessa on ohjelmaosioita, jotka antavat mahdollisuuden päihdehoidolliseen orientaatioon, mutta se edellyttää täydellistä päihteettömyyttä, mikä voi olla liian kova ehto tälle ryhmälle.

Rangaistusten sisällöt muuttuvat

Kuntoutusajatuksen uudelleentuleminen on Lappi-Seppälän mukaan myös merkityksellinen muutos kriminaalipolitiikassa. Ns. pakkohoitoideologian kuihduttua 1970-luvulla katosi ajatus, että rangaistusten täytäntöönpanoon voi liittyä positiivisia ja erityisestäviä vaikutuksia. 1990-luvun alkupuolella alkoi tulla kanadalaisten ja muiden tekemiä meta-analyyseja kognitiivis-behavioraalisista interventioista. Arviointitutkimukset osoittavat, että oikein toteutettujen ohjelmien koeryhmissä saadaan huomattavia uusimisvaikutuksia verrattuna kontrolliryhmiin. Vähitellen erityyppisille rikoksentekijäryhmille räätälöidyt toimintaohjelmat levisivät vankeinhoitokäytäntöihin kautta maailman ja myös meille.

Lappi-Seppälä ei kuitenkaan usko, että nyt on palattu siihen, mistä 1960-luvulla lähdettiin. Uudelleenheränneessä rehabilitaatiossa ja vanhassa pakkohoitoideologiassa on paljon eroja.

– Ensimmäinen on se, että odotukset intervention vaikutuksesta rikosten uusimiseen ovat paljon realistisemmat kuin ennen. Nyt tiedetään, että puhumme noin 10 prosenttiyksikön suuruisesta vaikutuksesta, mikä sekin on merkittävä tulos. Toiseksi ohjelmat heijastavat toisenlaista näkemystä rikoksentekijästä. Ennen passiiviseksi kohteeksi ymmärrettyyn rikoksentekijään kohdennettiin tiettyjä toimia kun taas nykyään korostetaan rationaalin toiminnan merkitystä ja kunnioitetaan vahvemmin yksilön omaa näkemystä. Rikoksentekijöitä yritetään motivoida tekemään jotain itsensä eikä niinkään yhteiskunnan hyväksi. Kolmas ero vanhaan hoitoajatteluun on se, ettei metsästetä pelkästään uusimisvaikutuksia. Nähdään, että on paljon itsessään tärkeitä vaikutuksia kuten työpaikka, koulutus ja sosiaalisten suhteiden vahvistuminen, ja että näillä seikoilla on pitemmällä aikavälillä yhteys myös rikoskäyttäytymiseen. Neljäs huomio koskee väärintulkinnan riskiä, sillä joskus tuloksia on luettu osoituksena siitä, että laitosrangaistukset sittenkin toimivat. Viesti on kuitenkin toinen: kun näitä ohjelmia pannaan täytäntöön vapaassa yhteiskunnassa, tulokset ovat vielä parempia. Uusi rehabilitaatiotutkimus ei perustele laitosrangaistusten käyttöä sen enempää kuin sen sosiaalikriittinen edeltäjänsä 1960-luvulta.

Oikeusturvavaatimukset olivat pakkohoitoideologian kritiikin lähtökohta 1960-luvulla, ja nämä olivat myös koko globaalin kriminaalipoliittisen muutoksen lähtökohta, olkoonkin, että tuo muutos sai kriminaalipolitiikan yleispolitisoitumisen myötä Yhdysvalloissa sitten tyystin toisenlaisen suunnan. Oikeusturvavaatimukset eivät meillä tästä ole muuttuneet vaan sen sijaan vahvistuneet sekä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja meidän perusoikeusuudistuksen myötä, hän korostaa.

Kuntien ja valtion vastuut mietintään

Tapio Lappi-Seppälä näkee uudelleenarvioinnin paikan siinä, kuka rikoksentekijöiden kuntouttamisesta vastaa. Valtion ja kuntien roolijako tehtiin 1960-luvulla ja erityisen tiukasti 1980-luvulla, kun kriminaalihuollon sosiaali-, asumis- ja tukipalveluja alettiin ajaa alas. Tämä perustui ajatukseen, että yleisen työnjaon pohjalta ne kuuluvat kunnalle, ja rikoksentekijöillä on oikeus kaikkiin samoihin palveluihin kuin muillakin kunnan asukkailla.

– Näin jälkikäteen voi arvioida, että taustalla oli myös se, että silloin hyvinvointivaltio oli vahvassa kasvussa. Vähän paradoksaalisesti juuri se, että seuraamusjärjestelmästä poistettiin sosiaalistavia elementtejä, perustui uskoon hyvinvointivaltion resurssien jatkuvaan kasvuun. Viimeistään 1990-luvun alussa tämä näkemys osoittautui epärealistiseksi. Nyt voi perustellusti kysyä, voimmeko todella luottaa siihen, että kunnalliset peruspalvelut ottavat riittävästi huomioon kaikkein huonoimmassa asemassa olevat kuten vapautuneet vangit ja päihdeongelmaiset. Yksi ongelma on esimerkiksi se, kuinka yhdenvertaisesti päihdekuntoutuksen hoitojatkumot vapautumisen jälkeen toteutuvat eri kunnissa. Onko valtiolla moraalinen oikeus jättää nämä ongelmat yksin kunnallisten järjestelmien ratkaistavaksi ilman että laajennetaan omaa osallistumista kuluihin?

Vastuukysymykset ovatkin Lappi-Seppälän mukaan yksi syy siihen, että Suomessa sosiaalistavan ja tukevan toiminnan osuus kriminaalihuoltojärjestelmässä on kuitenkin aika ohut verrattuna siihen, millaisia toimintoja siihen on muualla liitetty.

Hyvinvointivaltion tulevaisuus?

Lappi-Seppälä kokoaa yhteen, että kriminaalipolitiikan kansainvälisessä keskustelussa on pitkään ollut aiheena punitiivisuuden lisääntyminen. Ensin pohdittiin sitä, mikä selittää Yhdysvalloista alkanutta ja muualle levinnyttä ankarien rangaistusten käytön lisääntymistä. Sitten alkoi tulla kirjoituksia, joissa pyrittiin osoittamaan, ettei kehitys olekaan samanlainen kaikkialla. Nyt tutkimusyhteisössä näkyy yritys koota esimerkkejä järjestelmistä, jotka ovat onnistuneet vastustamaan tätä trendiä. Tässä keskustelussa pohjoismainen kriminaalipolitiikka on saanut paljon huomiota osakseen niin kansainvälisissä seminaareissa kuin laatumediassakin. Erityisesti Suomea on käytetty esimerkkinä vankilukujen menestyksellisestä laskemisesta.

– Pohjoismaisen järjestelmän erottaa esimerkiksi angloamerikkalaisesta järjestelmästä hyvinvointivaltio, joka tasaa tuloeroja. Pohjoismaille on ominaista myös vahva poliittinen legimiteetti, vahva sosiaalinen luottamus sekä vahva luottamus oikeusjärjestelmään ja poliisiin. Hyvinvointivaltiossa kaikki maksavat ja kaikki saavat etuuksia, mikä lisää yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tunnetta. Hyvinvointivaltio luo taloudellista ja sosiaalista turvallisuutta sekä vahvaa luottamusta, mistä vastaavasti seuraa vähemmän pelkoja ja punitiivisia vaatimuksia. Kaiken tämän taustalla ovat pohjoismaiset poliittiset rakenteet; yhteispelille rakentuva monipuoluejärjestelmä sekä tuloeroja tasannut ja kilpailukykyä tukenut – nyttemmin jo romutettu – tulopoliittinen neuvottelujärjestelmä, hän tiivistää.

– Tämä kaikki luo perustaa sellaiselle ajattelulle, että hyvä sosiaalipolitiikka on todellakin parasta kriminaalipolitiikkaa. Nähdään esimerkiksi, että rikoksentorjunnassa on ensisijaisesti kysymys erilaisista sosiaalipolitiikan toimista ja myös tilannerakenteisiin liittyvistä toimista mutta paljon vähemmän rikoslainkäytöstä ja rikosoikeuspolitiikasta.

Ylijohtaja Tapio Lappi-Seppälän mukaan voimme olla hyvin tyytyväisiä, kun vertaamme pohjoismaista järjestelmää vaikkapa brittiläiseen, mutta kun vertaamme itseämme muihin Pohjoismaihin tai arvioimme omaa järjestelmäämme, kriittisyyteen on aihetta.

– Täytyy ymmärtää se, että monet poliittis-taloudelliseen järjestelmään liittyvät rakenteet ovat juuri sellaisia, jotka ovat rapautuneet 1990-luvun alkupuolelta alkaen, kun tuloerot lähtivät kasvamaan ja hyvinvointivaltion rakenteet purkautumaan. Voikin pohtia, olisiko kriminaalipolitiikassa 1990-luvun lopun jälkeen tapahtuneissa muutoksissa ollut kysymys myös hyvinvointivaltion perusrakenteiden muutoksista. 1990-luvulla kasvoivat paitsi tuloerot ja köyhyys myös rikosten pelko ja turvattomuuden tunteet. Yhdysvaltain ja Ison-Britannian kriminaalipolitiikka kiristyi sitä mukaa kun hyvinvointivaltiota revittiin alas, ja sama sosiaalinen murros tapahtui ehkä meilläkin pienemmässä mittakaavassa.

Lappi-Seppälä toteaa, että vaikka tämänkaltaiset rakennetekijät ohjaavatkin kriminaalipolitiikan suuren luokan suunnanmuutoksia, eivät ne määrää itse lopputulosta. Sen muotoutumiseen vaikuttavat aina myös yksittäiset toimijat; erityismaininnan ansaitsee Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ja sen edeltäjän Kriminologisen tutkimuslaitoksen ensimmäinen johtaja professori Inkeri Anttila. Suomalaisen kriminaalipolitiikan taannoinen – ja toivottavasti tuleva – menestystarina oli sekin yhdistelmä suotuisia rakennetekijöitä sekä taitavaa ja vastuullista sosiaalipolitiikkaa.

 
Julkaistu 16.3.2011
Sivun alkuun |