Paul Van Aerschot

Aktiivisessa sosiaalipolitiikassa on myös riskejä

Sanktioiden käyttö aktivoinnissa on arvelluttavaa sekä oikeudellisesti että sosiaalisesti.

Monessa maassa on jo kauan harjoitettu ns. aktiivista työvoimapolitiikkaa, joka perustuu työttömien "työmarkkinakelpoisuuden" parantamiseen erilaisten kurssien, työharjoittelujaksojen yms. avulla. Työttömien osanottajien kannalta tämä toiminta saattaa olla mielekäs vaihtoehto toimettomuudelle. Aktivointiin sisältyy kuitenkin huomattavia heikkouksia ja riskejä, joten koko järjestelmä pitäisi arvioida uudelleen.

Aktivointitoimenpiteiden vaikuttavuus on ollut hyvin heikkoa, jos kriteerinä käytetään osanottajien työllistämistä avoimilla työmarkkinoilla. Suomessa kuten muuallakin subventoitujen työpaikkojen järjestäminen on ollut tehokkaampi työllistämiskeino (Suomessa hyviä tuloksia on saatu esim. Paltamo-kokeilussa). Tehoonsa nähden tätä tukimuotoa käytetään kuitenkin liian vähän. Epätyydyttävistä tuloksista huolimatta aktiivista työvoimapolitiikkaa on jatkettu ja työmarkkinakelpoisuuden kohentamiseen tähtäävät menetelmät on otettu käyttöön myös sosiaalihuollossa ratkaisuna asiakkaiden taloudellisiin ongelmiin. Työvoimapolitiikan ja muun sosiaalipolitiikan välinen raja on hämärtynyt.

Tämä koko Länsi-Euroopassa tapahtunut kehitys liittyi laajemmin katsottuna julkisen sektorin rakenteellisiin muutoksiin. Uudistusten ideologisten periaatteiden mukaan vastuu yksilön ja perheiden hyvinvoinnista on siirrettävä mahdollisimman paljon heille itselleen. Sosiaalipalveluiden käyttäjien velvollisuuksia halutaan korostaa heidän oikeuksiensa sijaan ja sanktioiden käyttöä lisätä.

Sosiaalikontrollin oikeutus?

Aktivointipolitiikan vetovoima perustuu ilmeisesti paitsi julkisen sektorin vastuualueen supistamispyrkimyksiin myös vakiintuneisiin käsityksiin työmoraalista ja jonkinasteisen sosiaalikontrollin oikeutuksesta. Suosio johtuu siitäkin, että aktivointia on lainvalmistelussa ja julkisuudessa helppo perustella hyvillä tarkoituksilla. Aktivoinnin tavoitteethan ovat työttömyyden vähentämisen lisäksi asiakkaan omatoimisuuden lisääminen, elämänlaadun (myös "elämänhallinnan") parantaminen ja syrjäytymisen ehkäiseminen.

Aktivointia koskevassa lainsäädännössä nämä osittain ristiriitaiset elementit yhdistyvät omalaatuiseksi kokonaisuudeksi, jossa pääpaino on työllistämistoimenpiteissä, lähinnä työmarkkinakelpoisuuden parantamiseen tähtäävässä toiminnassa. Aktivointipolitiikan toimintaperiaatteisiin kuuluu palvelujen yksilöllistäminen, joka edellyttää asiakkaan ominaisuuksien kartoittamista ja hänen yksilöllisten tarpeiden huomioon ottamista. Lisäksi asiakkaan pitäisi aktiivisesti olla mukana päätöksentekoprosessissa. Käytännössä hänen ei yleensä kuitenkaan anneta ratkaisevasti vaikuttaa päätöksentekoon tarjoamalla juuri hänelle sopivia vaihtoehtoisia toimenpiteitä. Palvelujen laajuus ja sisältö riippuvat viranomaisista ja heille kulloinkin myönnetyistä määrärahoista. Asiakas taas on sanktion uhalla velvollinen osallistumaan hänelle osoitettuun toimenpiteeseen riippumatta siitä, johtaako tämä työpaikan saantiin tai parantaako se hänen tilannettaan.

Sanktioiden (kuten työttömyyskorvauksen tai toimeentulotuen pidättäminen tai alentaminen) käyttö aktivoinnin yhteydessä on arveluttavaa sekä oikeudelliselta kannalta että sosiaalipolitiikan näkökulmasta. Jos viranomaisille annetaan valtuudet kaventaa kansalaisten oikeuksia tai rangaista heitä, siihen pitäisi olla pätevä syy. Työllistämisen edistäminen on sinänsä tällainen hyväksyttävä yhteiskunnallinen peruste. Edistämistoimenpiteiden tehokkuuden täytyy kuitenkin olla sellainen, että se oikeuttaa pakottamaan ihmisiä sanktioiden uhalla osallistumaan kyseiseen toimintaan ja luopumaan siltä ajalta itsemääräämisoikeudestaan. Koska työllistämisvaikutukset ovat heikkoja, sanktiot loukkaavat yksilön oikeuksia, ja sen takia niitä koskevat säännökset pitäisi kumota. Rangaistusuhka ja itse rangaistukset ovat myös ristiriidassa hallinto- ja sosiaalioikeuden eräiden muiden tavoitteiden kanssa. Pohjoismaissa lainsäädäntöä on kehitetty siten, että yksilön asemaa suhteessa viranomaisiin on vahvistettu ja sosiaalipalvelujen asiakkaan itsemääräämisoikeutta on haluttu laajentaa. Kyseisten säännösten käytännön toteutus vaatisi aitojen valintamahdollisuuksien tarjoamista asiakkaalle ilman sanktion uhkaa tai sitten työpaikan järjestämistä hänelle.

Sanktioilla kielteisiä vaikutuksia

Sanktioiden sosiaalipoliittiset seuraukset ovat myös ongelmallisia. Ne lisäävät köyhyyttä asiakkaiden keskuudessa, vaikka sosiaalipolitiikan tärkein päämäärä on parantaa heidän tilannettaan. Toistuva osallistuminen tehottomilta vaikuttaviin toimenpiteisiin vain sanktioiden pelossa voi aiheuttaa monenlaisia kielteisiä reaktioita. Se heikentää osanottajien luottamusta viranomaisiin ja saattaa vaikeuttaa sitoutumista päätöksentekoprosessiin, joka tuntuu olevan kokonaan päätöksentekijöiden käsissä. Se ei myöskään välttämättä kohenna asiakkaan "elämänhallintaa" vaan asetelma voidaan tulkita niin, että viranomaiset hallitsevat hänen elämäänsä. Pitkäaikainen kuuluminen aktivoinnin piiriin leimaa asiakkaan joidenkin työnantajien silmissä ei-toivotuksi työntekijäksi. Nämä kielteiset seikat tuottavat syrjäytymisriskejä ja saattavat myötävaikuttaa harmaan talouden laajenemiseen.

Aktivointipolitiikan työllistämistavoite toteutuu parhaiten tarjoamalla subventoituja työpaikkoja. Muiden työllisyyden kannalta tehottomiksi osoittautuneisiin toimenpiteisiin ei saisi liittyä sanktioita, koska tämä loukkaa asiakkaiden oikeuksia. Nämä "muut toimenpiteet" voivat olla mielekkäitä joillekin asiakkaille, jos ne antavat heille tukea vaikeassa elämäntilanteessa.

Artikkeli perustuu kirjoittajan teokseen "Activation policies and the protection of individual rights. A critical assessment of the situation in Denmark, Finland and Sweden". Farnham (Ashgate) 2011.

Kirjoittaja on sosiaalioikeuden dosentti.

 
Julkaistu 16.3.2011