Matti Laine

Säröjä menestystarinassa

Kriminologia-palstalla arvioidaan tällä kertaa, onko suomalainen kriminaalipolitiikka sellainen menestystarina kuin sen on sanottu olevan.

Tällöin on ensisijaisesti viitattu keskimääräisen päivittäisen vankiluvun alentamiseen pohjoismaiselle tasolle vuosikymmenten kuluessa. Tähän voidaan tietenkin huomauttaa, että kuinka kunniakasta on sinänsä toteuttaa asia, jonka muut tekivät jo paljon aiemmin. Toisaalta Suomessa ei ole tapahtunut selkeää vankilukujen uudelleenkasvua lukuun ottamatta 2000-luvun alun hyppäystä, jossa keskivankiluku kasvoi nopeasti 1100:lla. Myös nuorten ja alaikäisten vankien määrät ovat pysyneet hyvin alhaisina.

Mutta riittääkö vain yleisten vankilukujen tarkastelu vai tarvitaanko onnistuneen kriminaalipolitiikan tarkasteluun myös muita mittareita? Uusklassisen rikosoikeuden ja funktionalismin näkökulmasta huomio saatetaan kiinnittää ensisijaisesti vain rankaisemiseen, koska itse rikollisuus "vain on ja pysyy". Toki viime vuosina on valtion tavoite- ja suunnitteluasiakirjoissa ryhdytty selkeämmin asettamaan jopa määrällisiä tavoitteita rikollisuuden vähentämisen suhteen. Erityisesti esillä on ollut maamme korkea henkirikosaste länsieurooppalaisiin maihin verrattuna. Esimerkiksi oikeusministeriön hallinnonalan toiminta- ja taloussuunnitelmassa vuosille 2011–2014 on asetettu tavoitteeksi vähentää poliisin tietoon tulleiden henkirikosten (tappo, murha, surma) vuosittainen määrä alle 100 vuoteen 2014 mennessä, kun lähtötasona on 132 (2008). Tehtävä on haastava, erityisesti sen vuoksi, että useat keskeiset asiaan vaikuttavat tekijät eivät ole oikeusministeriön päätettävissä (esim. alkoholipolitiikka). Mutta vielä 1990-luvun alkupuolella Suomen henkirikollisuuden määristä ei käyty minkäänlaista keskustelua.

Keskeinen huomio tulisi kiinnittää ainakin yhteen kriminologiseen faktaan. Janne Kivivuori ja Martti Lehti ovat useassa yhteydessä (esim. Lehti 2010) tuoneet esiin, miten henkirikollisuutemme taso selittyy suurelta osin keski-ikäisten, työttömien miesalkoholistien poikkeuksellisen korkealla rikollisuustasolla. Heillä on myös usein aikaisempaa vankilataustaa. Tästä voisi päätellä, että tuo ryhmä olisi nyt kriminaalipoliittisten täsmätoimien kohteena – vai onko käynytkin päinvastoin. Kun maassamme otettiin 1990-luvulta alkaen käyttöön uusia yhdyskuntaseuraamuksia, resurssit tähän työhön siirrettiin Kriminaalihuoltoyhdistyksen sisällä vapautuneiden vankien jälkihuollosta, joka sekin oli suhteellisen pienimuotoista kansainvälisesti vertailtuna. Kaikki asuntoyksiköt, kaksi toimintakeskusta ja yhdistyksen ns. vankilatyö asteittain lopetettiin.1

Oikeusministeriön tuolloisten virkamiesten tiukan ilmoituksen mukaan "tehtävä kuuluu kunnille". Tätä tehtävää kunnat eivät vielä ole kuitenkaan löytäneet. Jouko Karjalainen ja Olli Viljanen toteavat raportissaan (2009): "Raportin tulokset viittaavat siihen, että ns. normaalit sosiaali- ja työvoimapalvelut eivät riitä lainrikkojien sosiaalisen aseman korjaamiseen. Asumisen ja työn suhteen johtopäätös on varsin yksiselitteinen; normaalipalvelut ovat jättäneet lainrikkojat katvealueelle, odottamaan parempia aikoja, jopa torjuneet heidät."

Juuri vapaudessa tehtävän kriminaalihuoltotyön ja jälkihuollon rooli henkirikollisuuden ja muun väkivallan ehkäisyssä voisi ja tulisi olla keskeinen. Ja näin ei ole vain meillä. "Käyttäkää kriminaalihuoltoa ehkäisemään murhia", otsikoi Lawrence Sherman artikkelinsa (2007). Artikkelissa esitetyn arvion mukaan esimerkiksi Philadelphian henkirikostapauksista 70 prosentissa tekijä tai uhri on ollut ehdonalais- tai muussa valvonnassa. Shermanin mukaan tulisikin erityinen huomio kiinnittää henkirikosriskin arvioimiseen kriminaalihuoltotyössä ja jopa perustaa tähän liittyen erityisiä henkirikosten ehkäisy-yksiköitä tai -tiimejä.2

xxx

Vuonna 2006 käyttöön otetun valvotun koevapauden käytännön kokemukset ovat tuoneet esiin yhden merkittävän seikan. Keskeisenä myönteisenä asiana tuossa järjestelmässä on mainittu se, miten koevapauden kautta ja sen avulla vapautuneelle on pystytty järjestämään asunto, mielekästä toimintaa ja muuta tukea. Mutta eikö tällainen tuki kuuluisi kaikille vapautuneille eikä vain hyvin suppealle ja erityisellä tavalla valikoituneelle joukolle, joita koevapauteen pääsevät ovat? Perinteiseen ehdonalaiseen vapaudutaan edelleenkin usein "muovikassi kädessä rautatieasemalle".

Sama problematiikka nousee esiin uudessa tulossa olevassa sähköisessä valvontaseuraamuksessa. Siinähän jo perusedellytyksenä on, että tietyt arkielämän perusasiat ovat kunnossa tai ne hoidetaan kuntoon. Historiallisista syistä on syytä pelätä, että valikoituminen näihin "erityistukijärjestelmiin" ei tapahdu aina suurimman tuen tarpeen tai vaikkapa henkirikosriskin perusteella. Tuki saattaa suuntautua ns. motivoituneisiin asiakkaisiin, jotka saattaisivat pärjätä ilman tukeakin, ja riskialttiit, hankalat tapaukset jäävät odottamaan "parempia aikoja". Vankeinhoitoon rakennetulla uudella progressiivijärjestelmällä on omat sudenkuoppansa. Sekin voi syrjäyttää.3

xxx

Vaikka vankien kokonaismäärä on pysynyt kohtuullisella tasolla ja nuorten vankien määrä alhaisena, silti on olemassa erityisiä vankiryhmiä, joiden määrä tai tilanne herättää kysymyksiä. Tässä lehdessä (4/2008) viitattiin jo aiemmin elinkautisvankien määrän kuusinkertaistumiseen vajaan 20 vuoden aikana. Edellä esitetyt henkirikollisuuden vähentämiseen liittyvät toimet vaikuttaisivat jossain määrin myös tähän ryhmään. On syytä kysyä, riittääkö aiheen pohtimiseen vain lääkärien lakoninen toteamus: "elinkautisvankien määrän kasvu johtuu parantuneesta diagnostiikasta". Itse seuraamusmuodon periaatteellinen tarkastelu on jäänyt vähiin.

Sama on tilanne naisvankien määrän suhteen. Naisvankien absoluuttinen vuosittainen keskimäärä on lisääntynyt 120:stä 245:ään vuosina 1993–2009 eli kaksinkertaistunut. Samoin naisvankien suhteellinen osuus on kasvanut n. 3,5 prosentista 7 prosenttiin. Tässäkin on paljolti kysymys vakavasta väkivallasta. Naisvankeja, joiden päärikos oli väkivalta, oli päivittäisessä vankiluvussa 24 henkeä vuonna 1990. Vuonna 2009 vastaava luku oli 94. Tulisiko kriminaalipolitiikassa pohtia erityisiä keinoja ja tavoitteita naisvankien määrän kasvun pysäyttämiseksi?

Kriminaalipolitiikan piirissä työskentelevät asiantuntijat ovat jo usean vuoden ajan kiinnittäneet huomiota vankien ja muiden seuraamusmuotojen kohteena olevien laajalti ilmeneviin mielenterveysongelmiin. Vankien terveystutkimuksen perusteella tehdyn arvion mukaan 90 prosenttia vangeista tarvitsee lääketieteellisen arvion tilastaan. Mieliala-, ahdistus- ja persoonallisuushäiriöt ovat hyvin yleisiä ja liittyvät usein myös päihderiippuvuuksiin. Voidaan kuitenkin perustellusti väittää, että itse vankilan toiminnassa nämä taustafaktat eivät vielä kovin paljon näy. Voidaan myös kysyä, olisiko tarpeen laajempi periaatteellinen keskustelu siitä, minkä järjestelmän piiriin näiden ihmisten tulisi viime kädessä kuulua.

Yllämainittujen vankiryhmien kehitys kertoo osaltaan sen, miten vaikeaa rikollisuuteen vaikuttaminen on perinteisin rikosoikeudellisin keinoin. Olisiko jopa niin, että olemme Suomessa luottaneet liikaa vanhaan ajatukseen, jonka mukaan "maa on lailla rakennettava". Lainsäädännön kehittäminen, uusien rangaistusmuotojen käyttöönotto ja hallintorakenteen uudistaminen voivat olla tärkeitä asioita. Mutta ne tuskin yksinään riittävät saamaan aikaan merkittäviä tuloksia kriminaalipolitiikan tavoitteiden kannalta.

Kirjoituksen lähteinä mm. Sherman, Lawrence W.: Use Probation to Prevent Murder. Criminology and Public Policy 6 (2007):4, 843–850 ja Karjalainen, Jouko & Viljanen, Olli: Arki kuntoon – lainrikkojien tuen tarve. THL – Avauksia 14/2009.

1 Kriminaalihuollon tukisäätiö (KRITS) tekee tärkeää työtä paikkaillessaan aukkoja.

2 Väitän, että esimerkiksi Kriminaalihuoltoyhdistyksen kahden työleirin/toimintakeskuksen olemassaolo vuosina 1980–1993 pelasti useita ihmishenkiä ainakin olemassaolonsa aikana. Usean asiakkaan kohdalla oli helppo nähdä todelliset vaihtoehdot: "vankila, mielisairaala tai hauta".

3 "Kun ransu ei ole toteutunut". (Ransu = rangaistusajan suunnitelma).

Haaste 1/2010

 
Julkaistu 10.3.2010