Leena Mäkipää

Tietolähteiden käyttöön tiukemmat raamit

Poliisi on jo pitkään käyttänyt tietolähteitä – tiedottajia, "vasikoita" – tiedonhankinnassa. Kansainvälisesti sitä pidetään yhtenä kustannustehokkaimmista keinoista vakavan ja järjestäytyneen rikollisuuden torjunnassa. Tietolähteiden käyttämiseen liittyy kuitenkin sekä periaatteellisia että juridisia ongelmia.

Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani tietolähteiden käytön sääntelyä Suomessa. Keskeistä oli hahmottaa tietolähdetoiminnan rajat: mitä tietolähde saa tietoja hankkiakseen tehdä ja mikä ei ole sallittua. Virallislähteiden lisäksi tutkielmani aineistona oli viiden poliisin henkilöstöön kuuluvan haastattelu.

Poliisilain (493/1995) 36 a § antaa poliisille toimivaltuuden "käyttää poliisihallinnon ulkopuolista henkilöä tietolähteenä" poliisille säädetyn tehtävän hoitamiseksi. Säännös tuli voimaan vuonna 2005; tätä ennen tietolähteiden käyttämisestä ei lain tasolla säädetty, vaan toiminnan perustan katsottiin olevan tavanomaisoikeudessa. Vaikka laintasoisen toimivaltuuden säätäminen oli eittämättä tarpeen, kertoo mainittu säännös varsin vähän siitä, mistä toiminnassa on tosiasiassa kyse.

Tietolähdetoiminnan sisältö ja rajojen määrittely jätetään varsin avoimeksi myös poliisilain 28 §:ssä, jossa se määritellään tietojen hankinnaksi käyttämällä tietolähteenä poliisihallinnon ulkopuolista henkilöä. Se, mitä tietolähteenä käyttäminen tarkoittaa, jätetään lähes täysin käytännössä määräytyväksi.

Sääntelyn väljyyden ongelmat

Tietolähteen käyttäminen -ilmaisun epämääräisyys on arveluttavaa, koska kyse voi olla varsin monenlaisesta toiminnasta. Se voi tarkoittaa yksittäisen poliisimiehen kanssakäymistä "vinkkimiehen" kanssa silloin tällöin. Toisaalta kyse voi olla myös järjestelmällisestä, suunnitelmallisesta ja pitkäaikaisesta tiedonhankinnasta, joka kohdistuu poliisia kiinnostavaan kolmanteen henkilöön. Poliisilla voi tällöin olla jatkuva suhde tietolähteeseen, joka hankkii poliisille ennalta pyydettyjä tietoja. Poliisi voi siis toimia ainoastaan tietoa vastaanottavana osapuolena tai aktiivisesti ja nimenomaisesti pyytää tietolähdettä hankkimaan tietoja tietystä asiasta, rikoksesta tai henkilöstä. Se, että yksi niukkasanainen säännös kattaa näin laajan kirjon tiedonhankintatoimintaa, ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista.

Vieläkin merkittävämpi ongelma sääntelyn väljyydessä liittyy tietolähteen toiminnan rajojen määrittelemiseen. Lainsäädännössä ei oteta selväsanaisesti kantaa siihen, miten tietolähdettä käytetään. Tällöin esimerkiksi kysymykset siitä, kuinka aktiivisesti tietolähde voi tietoja hankkiessaan toimia ja millaisia keinoja tämä saa käyttää, jäävät vaille täsmällisiä vastauksia.

Rikoslaista (39/1889) sekä poliisilain ja esitutkintalain (449/1987) muista säännöksistä on toki löydettävissä ohjenuoria sille, miten tietolähde ei voi tietoja hankkiessaan toimia¬. Yleisesti ottaen selkeänä lähtökohtana on, että tiedottajan toiminta poliisin apuna ei vapauta rikoksen seuraamuksilta – oli tietolähde tehnyt rikoksen sitten tietoja hankkiessaan, sitä ennen tai sen jälkeen. Suomessa poliisin tiedonhankinnassa avustaminen ei siis voi toimia minkäänlaisena vastuuvapaus- eikä anteeksiantoperusteena omien rikosten osalta. Tietolähteellä ei ole oikeutta poliisinkaan ohjeistuksessa tehdä rikoksia – edes vähäisiä sellaisia.

Rajanveto käytännön tilanteissa haasteellista

Tietolähteen kannalta on korostettava sitä, että poliisilaissa ja esitutkintalaissa määritellyt toimivaltuudet on säädetty vain poliisille. Esimerkiksi valeoston tekemiseen on poliisilain 31 b §:n mukaan oikeutettu vain poliisimies. Tietolähde ei siis voi toimia valeostajana. Käytännön tilanteiden kannalta rajanveto lienee kuitenkin vaikeaa. Esitöiden (HE 34/1999) perusteella tietolähdettä voidaan käyttää valeostotilanteen järjestämiseen, esimerkiksi yhteydenpitoon tai kontaktin järjestämiseen myyjän ja valeostajapoliisin välille. Valeostotilanteissa huumausainerikoksen tunnusmerkistö voi myös täyttyä jo paljon pienimuotoisemmastakin toiminnasta kuin silkasta huumausaine-erän luovuttamisesta vastiketta vastaan. Osallisuusoppien myötä tietolähde voi joutua rikosvastuuseen yllättävän helposti.

Toinen esimerkki häilyväisestä oikeustilasta on peitetoiminta, jolla tarkoitetaan jatkuvaa tai toistuvaa henkilöön tai henkilöryhmään tai tämän toimintaan kohdistuvaa tiedonhankintaa soluttautumalla eli henkilöllisyyttä koskevien tietojen salaamisella rikostorjunnallisessa tarkoituksessa. Vain erityisen koulutuksen saanut poliisimies voi poliisilain esitöiden (HE 34/1999) mukaan toimia peitetehtävissä, ja toiminnan rajat on vedetty poliisilaissa verraten tarkkaan. Kun käytännössä poliisi voi kuitenkin ennalta ohjeistaa tietolähdettä "pyörimään tietyssä porukassa" ja siten hankkimaan kohdehenkilöstä tietoja, toiminta ei tosiasiassa juurikaan eroa peitepoliisin mahdollisesta menettelystä.

Hieman kärjistetysti: tietolähteen toiminta mainitulla tavalla voi olla jopa "kannattavampaa" poliisin tiedonhankinnan näkökulmasta, koska tietolähdettä eivät koske poliisin toimintaa rajoittavat lain säännökset. Tietolähde ei ole virkamies, mutta käsitykseni mukaan tietolähdettä ei voi myöskään pitää täysin yksityishenkilönä, kun hän toimeksiannosta hankkii poliisille tietoja. Toki kenellä tahansa on sinänsä oikeus itse valita seuransa ja pitää korvansa auki uusien tai vanhojen tuttavuuksiensa kanssa liikkuessaan, mutta kun tämä toiminta tapahtuu poliisin aloitteesta ja tarkoituksia varten, sitä on osapuolten oikeusturvan vuoksi säänneltävä tarkoin.

Poliisin ja tietolähteen suhde

Erityisen tärkeää on se, ettei poliisi saa tietolähdettä käyttämällä kiertää poliisin toimintaa koskevia rajoituksia, jotka koskevat kansalaisten perusoikeuksia loukkaavia menettelyjä (esim. kotietsintä). Tällainen tilanne voi konkretisoitua esimerkiksi, jos tietolähde tietoja hankkiakseen menee asuntoon ja siellä luvatta tarkastelee asunnon haltijan eli tiedonhankinnan kohteen asiakirjoja välittäen sitten saamansa tiedot poliisille.

Poliisi ei saa rikoslain yleisten oppien mukaisesti yllyttää tietolähdettä rikokseen ja toisaalta poliisin on myös lähtökohtaisesti puututtava kaikkiin havaitsemiinsa rikoksiin – siitä huolimatta, että rikoksentekijänä olisi tietolähde, jolta poliisi on saanut arvokasta tietoa ja jonka poliisi on mahdollisesti ohjeistanut tietojenhankkimistehtävään. Se, että poliisi sulkee silmänsä tietolähteen rikoksilta, ei Suomessa ole lainmukaista.

Tietolähdetoiminta perustuu aina täysin vapaaehtoisuuteen (HE 266/2004), eikä poliisi voi painostaa henkilöä tietolähteeksi. Keskustella voidaan tietysti siitä, onko tietolähteeksi ryhtyminen kaikissa käytännön tilanteissa täysin vapaaehtoista. Poliisille ei liioin ole sallittua asiaton "kaupankäynti" tiedoilla; poliisi ei voi luvata tietolähteelle vastapalvelukseksi esimerkiksi tietolähteen epäilyttävien touhujen sormien läpi katsomista. Nykyisin tosin on mahdollista maksaa tietolähteelle palkkio (poliisilain 36 a §), mutta rahamäärät ovat pääsääntöisesti verraten pieniä eikä palkkion merkitys tiedon antamisen motiivina ole oletettavasti erityisen suuri. Myöskään prosessin myöhemmässä vaiheessa tietolähde ei voi Suomessa "ostaa" itselleen lievempää tuomiota antamalla esitutkintaviranomaisille tietoja toisten henkilöiden rikoksista (ns. plea-bargaining).

Toimiva valvonta ydinasemassa

Tietolähteiden käyttö poliisin tiedonhankintakeinona on hyväksytty myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT:n) ratkaisukäytännössä (Teixeira de Castro v. Portugal, 9.6.1998). EIT on kuitenkin korostanut, että epäillyn oikeusturva on silloinkin taattava. Erityisesti EIT (esim. Ramanauskas v. Liettua 5.2.2008) on kiinnittänyt huomiota tietolähdetoimintaa ja muita poliisin epäsovinnaisia tiedonhankintakeinoja koskevan valvonnan ja kontrollin kattavuuteen ja toimivuuteen. Toiminnan luonteen vuoksi tietolähdetoiminnassa kontrolli on jälkikäteistä, ja se perustuu pääosin poliisin sisäiseen valvontaan. Pro gradu -tutkielmani perusteella on syytä olettaa, että sisäiset valvontamenettelyt eroavat poliisiorganisaation sisällä sekä laadultaan että kattavuudeltaan. Sekä tietolähteen että tietolähdetoiminnassa mukana olevien poliisimiesten oikeusturvan kannalta toiminnan asiallinen ja perusteellinen dokumentointi on ydinasemassa.

Poliisin kannalta tietolähdetoiminnan sääntelyn väljyys on osin tarkoituksenmukaista: poliisin ja tietolähteen välisen kanssakäymisen tarkka sääntely saattaisi halvaannuttaa koko poliisille tärkeän tiedonhankintakeinon käyttämisen. Kuitenkin tietolähteen toiminnan sallittavuuden rajat ovat varsin häilyvät, mistä saattaa aiheutua merkittäviä ongelmia niin tietolähteen, yksittäisen poliisin kuin tiedonhankinnan kohteena olevan henkilönkin oikeusturvan kannalta.

Tietolähteen sallittuja ja kiellettyjä toimintatapoja olisi tutkielmani perusteella syytä määritellä lainsäädännön tasolla nykyistä yksityiskohtaisemmin. Samoin tietolähdetoiminnan käytäntöjen valtakunnallinen – edes tietynasteinen – yhdenmukaisuus tulisi taata sekä valvontaprosesseja yhtenäistää ja vankentaa. Näillä keinoin tämän poliisin salaisen tiedonhankintakeinon käytön laillisuus ja uskottavuus voidaan varmistaa nykyistä paremmin tiedonhankinnan toimivuutta heikentämättä.

Kirjoitus perustuu Helsingin yliopiston oikeustieteelliselle tiedekunnalle tehtyyn pro gradu -tutkielmaan "Tietolähdetoiminta poliisin tiedonhankintakeinona". Kirjoittaja työskentelee tutkijana Oikeuspoliittisella tutkimuslaitoksella.

Haaste 1/2009

 
Julkaistu 10.3.2009