Sampo Brander

Rikoksentekijän luovuttaminen Suomesta Yhdysvaltoihin

Rikoksentekijän luovuttaminen on vanhin kansainvälisen rikosoikeusyhteistyön muoto. Siinä on kuitenkin tapahtunut viime vuosikymmenten aikana merkittäviä muutoksia, kun tarve yksilön ihmisoikeuksien suojaamiselle on kasvanut. Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen välistä luovuttamisyhteistyötä on vaikeuttanut erilainen suhtautuminen kuolemanrangaistukseen. Seuraavassa esitellään lyhyesti keskeisimpiä oikeudellisia sääntöjä, jotka koskevat luovuttamista Suomesta Yhdysvaltoihin.

Rikoksentekijän luovuttamisella (englanniksi extradition) tarkoitetaan menettelyä, jossa valtio luovuttaa alueellaan oleskelevan, ulkomailla tehdystä rikoksesta epäillyn henkilön toiselle valtiolle joko oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa varten. Tarkoituksena on varmistaa, että rikolliset eivät vältä oikeudellista vastuuta pakenemalla valtioiden rajojen yli.

Rikoksentekijän luovuttamisen tärkeimpiä oikeuslähteitä ovat valtioiden solmimat luovutussopimukset ja niitä täydentävät kansalliset luovuttamislait. Suomen ja Yhdysvaltojen keskinäinen luovuttamisvelvollisuus perustuu vuonna 1976 tehtyyn kahdenväliseen luovutussopimukseen (SopS 15/1980, jäljempänä Suomi–USA-sopimus)1. Sopimuksen sisältö muuttuu jonkin verran lähitulevaisuudessa, kun Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen vuonna 2003 solmima luovuttamista koskeva yleissopimus (ns. EU–USA-sopimus)2 tulee voimaan.

Kansallisen tason säädöksistä merkittävin on laki rikoksentekijän luovuttamisesta (456/1970) eli ns. yleinen luovuttamislaki. Suomen ja Yhdysvaltojen väliseen luovuttamiseen soveltuvia sääntöjä sisältyy myös Suomen perustuslakiin ja Suomea velvoittaviin kansainvälisiin sopimuksiin, kuten Euroopan ihmisoikeussopimukseen.

Luovuttamismenettely pääpiirteissään

Suomen ja Yhdysvaltojen välinen luovutusmenettely perustuu valtioidenväliseltä osaltaan Suomi–USA-sopimukseen, kun taas kansallisen tason menettelysäännöt löytyvät yleisestä luovuttamislaista. Luovutusprosessi käynnistyy USA:n diplomaattista tietä esittämällä luovutuspyynnöllä, johon on liitettävä mm. tiedot luovutettavaksi pyydetyn henkilöllisyydestä ja selostus tapauksen tosiseikoista.

Suomessa luovutuspyynnön asiakirjat toimitetaan oikeusministeriölle, joka ratkaisee, onko pyyntöön suostuttava. Jollei pyyntöä heti hylätä, asiakirjat lähetetään keskusrikospoliisille, joka suorittaa kiireellisesti asiassa tutkinnan, ja toimittaa tämän jälkeen tutkinta-asiakirjat oikeusministeriölle. Pyynnön kohteena oleva henkilö voidaan tutkinnan edistämiseksi ja luovuttamisen varmistamiseksi ottaa säilöön. Päätöksen voi tehdä pidättämiseen oikeutettu poliisimies, ja paikkakunnan käräjäoikeuden on otettava asia käsiteltäväkseen samassa järjestyksessä kuin vangitsemisvaatimus.

Jos luovutettavaksi pyydetty henkilö on ilmoittanut vastustavansa luovuttamista, oikeusministeriön on pyydettävä asiasta korkeimman oikeuden lausunto. Jos KKO katsoo, että luovuttamiselle on olemassa este, pyyntöön ei voida suostua. Muussa tapauksessa oikeusministeriöllä on asiassa vapaa harkintavalta. Jos luovutuspyyntöön suostutaan, maiden viranomaiset sopivat enintään kahden kuukauden määräajasta, jonka kuluessa USA:n on noudettava luovutettava henkilö. Oikeusministeriön lopulliseen luovutuspäätökseen ei voi hakea muutosta.

Aineelliset luovuttamissäännöt

Luovuttamisen aineellisilla edellytyksillä tarkoitetaan sääntöjä, joiden perusteella oikeusministeriö ja KKO tekevät päätöksen siitä, voidaanko Yhdysvaltojen esittämään luovutuspyyntöön suostua vai ei. Suomen ja USA:n välillä sovellettavat säännöt pohjautuvat laajempaan kansainväliseen sopimuskäytäntöön.

Yksi luovuttamisoikeuden tärkeimmistä periaatteista on kaksoisrangaistavuus, jonka mukaan valtion ei tarvitse suostua luovuttamiseen teoista, joita se ei itse pidä rangaistavina. Suomi–USA-sopimuksen 2 artiklan mukaan luovuttaminen edellyttää, että luovutuspyynnössä mainitusta rikoksesta voidaan tuomita kummankin valtion lainsäädännön mukaan yli vuoden vankeusrangaistukseen. Nykyisestä lisäedellytyksestä, jonka mukaan rikoksen on sisällyttävä 31-kohtaiseen rikosluetteloon, luovutaan EU–USA-sopimuksen tullessa voimaan.

Luovuttamissopimuksissa annetaan tavallisesti mahdollisuus omien kansalaisten luovuttamisesta kieltäytymiseen. Suomi–USA-sopimuksen 4 artiklan mukaan kumpikaan sopimuspuoli ei ole velvollinen luovuttamaan omia kansalaisiaan. Suomen perustuslain 9 §:n 3 momentissa kielletään Suomen kansalaisten luovuttaminen vastoin tahtoaan, ellei asiasta ole säädetty erikseen lailla. Suomen ja Yhdysvaltojen välisestä luovuttamisesta ei ole säädetty tällaista erityislakia. Sen sijaan asiaan sovelletaan yleistä luovuttamislakia, jonka 2 §:n mukaan "Suomen kansalaista ei saa luovuttaa". Kiellon ehdottoman sanamuodon vuoksi Suomen kansalaista ei voida luovuttaa Yhdysvaltoihin edes siinä tapauksessa, että pyynnön kohteena oleva henkilö suostuisi luovuttamiseensa. Kun luovuttamisesta kieltäydytään kansalaisuuden perusteella, luovutuspyynnössä mainittu rikos on Suomessa saatettava toimivaltaisille viranomaisille syyteharkintaa varten.

Muita luovuttamisen kieltäytymisperusteita on lueteltu Suomi–USA-sopimuksen 7 artiklassa. Luovuttamisesta voidaan kieltäytyä mm. jos rikoksesta on jo käyty oikeutta Suomessa, tai jos luovuttaminen olisi rikoksentekijän henkilökohtaisten olosuhteiden, kuten iän tai terveydentilan vuoksi inhimillisesti kohtuutonta.

Ihmisoikeusriskit Yhdysvaltoihin luovuttamisessa

Rikoksentekijän luovuttaminen on perinteisesti nähty puhtaasti valtioiden välisenä toimenpiteenä, jossa luovutuspyynnön kohteena olevalla yksilöllä on ollut vain välikappaleen asema. Viime vuosikymmeninä luovuttamisoikeudessa on kuitenkin alettu kiinnittää enemmän huomiota yksilön ihmisoikeuksien suojaamiseen. Merkittävin ennakkotapaus on ollut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiassa Soering v. Yhdistynyt kuningaskunta (1989) antama tuomio, jonka jälkeen on ollut selvää, että rikoksentekijän luovuttaminen valtioon, jossa hänen Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattuja oikeuksiaan loukattaisiin, voi olla itsessään vastoin sopimusta.

Keskeisin ihmisoikeuksia koskeva erimielisyys Yhdysvaltojen ja Euroopan maiden välillä on ollut suhtautuminen kuolemanrangaistukseen. Suomessa perustuslaissa (9 §:n 4 mom.) kielletään ulkomaalaisen karkottaminen, luovuttaminen tai palauttaminen, jos häntä tämän johdosta uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Suomi–USA-sopimuksen 9 artiklan nojalla luovuttamisesta voidaan kieltäytyä, jos pyynnössä mainitusta rikoksesta saattaa USA:n lainsäädännön mukaan seurata kuolemanrangaistus, eikä USA anna Suomen riittäviksi katsomia takeita siitä, että kuolemanrangaistusta ei määrätä tai panna täytäntöön.

Millaisia kuolemanrangaistuksen vastaisten takeiden sitten tulisi käytännössä olla, jotta oikeusministeriö ja/tai KKO voisivat katsoa ne riittäviksi? Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä voidaan mainita neljä päätöstä: Aylor-Davis v. Ranska (1994), Nivette v. Ranska (2000), Einhorn v. Ranska (2001) ja Kordian v. Turkki (2006), joissa Yhdysvaltojen katsottiin antaneen riittävät takeet siitä, ettei kuolemanrangaistusta määrätä. Kussakin tapauksessa osavaltion toimivaltainen syyttäjäviranomainen oli antanut valaehtoisen sitoumuksen, ettei hän vaadi asiassa kuolemanrangaistusta. Lisäksi sovellettavasta lainsäädännöstä oli saatu selvitys, jonka mukaan tuomioistuimilla ei ollut mahdollisuutta langettaa kuolemanrangaistusta ilman syyttäjän vaatimusta.

Mainitun kaltaisia takeita voidaan pitää vähimmäisvaatimuksena myös Suomen ja USA:n välillä: jos rikoksesta voi USA:n lainsäädännön mukaan seurata kuolemanrangaistus, luovuttaminen edellyttää, että USA:n tuomioistuinten itsenäinen harkintavalta kuolemantuomion langettamisessa voidaan sulkea jo ennakolta täydellisesti pois. Jos luovuttamista taas pyydetään jo tuomitun rangaistuksen täytäntöönpanoa varten, kuolemanrangaistuksen on oltava sitovasti muunnettu muuksi rangaistukseksi ennen luovuttamispäätöksen tekemistä.

Muut Yhdysvaltoihin tapahtuvaa luovuttamista koskevat ihmisoikeusriskit liittyvät ennen kaikkea ns. terrorisminvastaisessa sodassa omaksuttuihin menettelytapoihin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi tapauksessa Al-Moayad v. Saksa (2007), että riski altistumisesta kidutukselle ja epäoikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille koski ennen kaikkea niitä terroristiepäiltyjä, joita säilytettiin Guantanamo Bayssa ja muissa Yhdysvaltojen ulkopuolisissa vankiloissa; maan normaalissa oikeus- ja rangaistusjärjestelmässä ei sen sijaan nähty huomautettavaa.

Voidaan olettaa, että presidentti Barack Obaman päätös Guantanamon vankileirin sulkemisesta vähentää terroristiepäiltyjen luovuttamiseen liittyviä oikeudellisia ongelmia. Kidutuksen ja muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kielto on kuitenkin niin keskeinen perusoikeus, että pienenkin epäilyksen kielletystä kohtelusta tulisi jatkossakin riittää luovuttamisesta kieltäytymiseen.

Artikkeli perustuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan "Aineelliset edellytykset rikoksentekijän luovuttamiselle Suomesta Yhdysvaltoihin" (2008).

1) Suomen ja Yhdysvaltojen välinen rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva sopimus, allekirjoituspäivä 11.6.1976, voimaantulopäivä 11.5.1980.

2) Sopimus rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta EU:n ja Yhdysvaltojen välillä, EUVL L 181, 19.7.2003. Sopimuksessa edellytettiin, että EU:n jäsenvaltiot neuvottelevat USA:n kanssa kahdenväliset asiakirjat, jotka ovat sopusoinnussa EU–USA-sopimuksen kanssa. Suomessa tarvittavat sopimusmuutokset toteutettiin joulukuussa 2004 allekirjoitetulla Suomi-USA-pöytäkirjalla (löytyy HE 86/2005 vp.), jonka on määrä tulla voimaan samana päivänä kuin EU–USA-sopimus. Eduskunta hyväksyi sopimusten voimaansaattamislait (9–10/2008) tammikuussa 2008.

 
Julkaistu 10.3.2009