Matti Laine

Kaksi tragediaa

Kriminologia-palstalla analysoidaan kahta erilaista yhteiskunnan reaktiota lasten tekemiin vakaviin rikoksiin. Esimerkkeinä ovat englantilainen ja norjalainen tapaus, jossa vanhemmat lapset surmasivat nuoremman lapsen.

David A. Green (2007) on verrannut kriminaalipoliittisia kulttuureja kahden paralleelin, rinnakkaistapauksen kautta. Ensimmäinen on mediasta suomalaisillekin tuttu englantilainen James Bulgerin tapaus vuodelta 1993. Hän oli 2-vuotias poika, jonka kaksi 10-vuotiasta poikaa kaappasi ostoskeskuksesta ja surmasi rautatien sivussa tiilillä ja rautatangolla. Pojat saatiin pian kiinni, ja he viettivät tiukassa tutkintavankeudessa yhdeksän kuukautta ilman merkittävää psykologista hoitoa. Pojat tuomittiin elinkautista vastaavaan tuomioon ja minimirangaistusajaksi tuomari määräsi kahdeksan vuotta. Sisäministeri John Howard kuitenkin puuttui asiaan ja nosti sen kymmeneen vuoteen.1

Norjassa tapahtui vastaavanlainen tapaus vuotta myöhemmin. 5-vuotias Silje Marie Redergård oli leikkimässä kolmen 6-vuotiaan pojan kanssa, jotka päättivät "olla ilkeitä" tytölle. He potkivat tyttöä, löivät mm. kivellä ja jättivät hänet osittain riisuttuna ja tajuttomana lumeen paleltumaan kuoliaaksi. Tapausta käsiteltiin Norjassa enemmänkin onnettomuutena, eikä poikia rangaistu missään vaiheessa millään tavalla.

XXX

Reaktiot tapauksiin näissä kahdessa maassa poikkesivat huimalla tavalla toisistaan. Bulgerin tapaus sai valtavan huomion mediassa, myös kansainvälisesti. Englannissa median käsittelytapa oli suuressa määrin itsereferointia, lehdet lainasivat toisiaan. Asiantuntijakommentteja pyrittiin jopa välttämään. Eräs kolumnisti totesi, että "Jumala varjelkoon meitä 'ologeilta', joiden lattea lähestymistapa on vaarallinen". Poikien vapauttaminen ehdonalaiseen vuonna 2001 nosti mediassa uuden myrskyn. Norjan mediassa ei etsitty syyllisiä ja asiantuntijakommentit olivat keskeisessä asemassa. Myös uhrin ja tekijöiden vanhempia haastateltiin, mutta edes uhrin vanhemmat eivät esittäneet syytöksiä tai rangaistusvaatimuksia.

Poliittinen järjestelmä reagoi myös hyvin eri tavalla. Bulger-tapaus sai aikaan 28 debattia parlamentin alahuoneessa ja 21 ylähuoneessa vuosina 1993–2001. Redergårdin nimeen ei vedottu kertaakaan Norjan kansanedustuslaitoksen, Stortingetin, keskusteluissa. Ainoastaan kulttuuriministeri ilmoitti antavansa lakiesityksen, joka liittyi väkivaltaisen videomateriaalin valvontaan. Englannissa tapausta hyödynsi erityisesti oppositiossa oleva "Uusi Labour" varjosisäministerinään Tony Blair. Kun Blairia pyydettiin hillitsemään pahimpia konservatiivien lynkkauspuheenvuoroja, hän kieltäytyi todeten, että "monet Daily Mailin lukijat ovat varmaan samaa mieltä". Elämänkerturit ovat sitä mieltä, että tapaus sementoi Blairin tien Labourin johtoon. Tämä yksittäinen tapaus johti myös kovenevaan kriminaalipolitiikkaan, ilmeisesti jopa vankilukujen kasvuun.

XXX

Miksi näin erilaiset reaktiot? Greenin mukaan maiden väliset rikollisuuserot eivät ole sellaisia, että ne johtaisivat suurempaan pelkoon ja sitä kautta eroihin reagoinnissa. Uhrien perheiden toimintatavat erosivat jyrkästi, mikä jossain määrin voi vaikuttaa asioiden käsittelyyn julkisuudessa, mutta sekin saattaa osin heijastaa kulttuurieroja. Tekijöiden ikä poikkesi tapauksissa: Bulgerin surmaajat olivat 10-vuotiaita ja siten rikosoikeudellisessa vastuussa, kun taas Redergårdin surmaajat olivat neljä vuotta nuorempia. Toisaalta englantilaisessa oikeusprosessissa tuotiin esiin, että näistä teoista olisi tullut rangaista nuorempiakin jollain tavalla. Vastaavasti Norjassa reaktio olisi todennäköisesti ollut täysin sama, vaikka tekijät olisivatkin olleet 10-vuotiaita. Myös käsitykset lapsuudesta voivat vaihdella ja myös muuttua historian kuluessa. Vuonna 1861 Englannissa tapahtui lähes identtinen tapaus kuin Bulgerin surma. Tuomari nimitti sitä "pelkästään lapselliseksi ilkivallaksi". Bulger-tapauksen tuomari käytti muotoilua "ennennäkemättömän pahuuden ja barbaarisuuden teko". Greenin mukaan englantilaisen yhteiskunnan moraalista tilaa tulisi arvioida, ei niinkään surman kuin siihen kohdistetun reaktion perusteella.

Green katsoo, että reaktioerojen selittämisessä kaksi tekijää on oleellisessa osassa: mediakulttuuri ja poliittinen kulttuuri. Englannissa iltapäivä- tai sensaatiolehdet (ns. tabloidit) ovat hyvin keskeisessä roolissa ja juuri niitä "Uusi Labour" hyödynsi jopa niin, että voidaan puhua "tabloidiystävällisestä kriminaalipolitiikasta". Blair kaatoi bensiiniä tuleen esittäessään, että Bulger-tapaus ei ole poikkeus, vaan lähes vastaavaa tapahtuu koko ajan, ja että päinvastoin kuin tutkijat väittävät, Englannin rikollisuus on rajussa kasvussa. Norjassa ns. laatulehdistön rooli on selvästi keskeisempi ja surmien käsittelytavassa on valtava ero. Englannissa suuren osan mediasisällöstä muodostivat yleisön kommentit, haastattelut tms. Norjassa nämä puuttuivat lähes täysin jopa iltapäivälehtien sivuilta; tärkeässä roolissa olivat asiantuntijakommentit. Englannin lehdistön tulkintakehyksessä Bulger-tapaus oli rikosoikeudellinen. Silloin viitattiin kasvavaan rikollisuuteen, yksinhuoltajuuteen ja huonoihin vanhempiin, pahoihin ja poikkeaviin lapsiin ja TV/video-väkivaltaan. Norjan lehdistön kehyksessä Redergård-tapaus oli lastensuojelullinen. Silloin viitattiin traagiseen onnettomuuteen, ADHD-ongelmiin ja TV/video-väkivaltaan. Vain jälkimmäinen piirre oli siis yhteinen. Englannissa Bulger-tapaus kertoi median mukaan jostain yleisestä, Norjassa vastaavasti kyse oli harvinaisesta poikkeuksesta.2

Poliittisen kulttuurin erot tiivistyvät kahteen erilaiseen demokratiaan. Arend Lijphartin (1998) mukaan konsensusdemokratiassa (Norja) on yleensä koalitiohallituksia, monia puolueita, suhteellinen vaalitapa, lainsäätäjä on vahvassa asemassa ja eturyhmät vakiintuneita ja järjestäytyneitä. Enemmistödemokratia (USA, UK) muodostuu usein kahdesta puolueesta, hallituksella on suuri valta ja järjestelmä on äärimmäisen kilpailullinen eikä kompromissihakuinen. Jälkimmäinen järjestelmä voi johtaa poliittiseen kulttuuriin, jossa on paljon syyllisten etsimistä ("kenen vika") ja vähän luottamusta itse järjestelmään ja viranomaisiin. Voi syntyä myös voimakkaita me-ne-asetelmia ja valtaan pyritään konfliktien avulla. Greenin mukaan enemmistödemokratian ja populistisen mediakulttuurin liitto tuottaa Bulger-tapauksen kaltaisia reaktioita, vaikka kaikissa maissa ei aina näin ole käynytkään.

XXX

Tapio Lappi-Seppälä (2008) on samoilla linjoilla etsiessään syitä kriminaali- ja rankaisupolitiikan eroavuuksiin kansankuntien välillä. Hänen mielestään selitykset ovat joskus liian yksittäisiä ja yksinkertaisia (etniset ristiriidat, rikollisuuden kasvu) tai joskus liian yleisiä selittääkseen, miksi suuria kansallisia eroja on (esim. David Garlandin myöhäismoderniin kuuluva 'kontrollin kulttuuri'). Greenin mainitsemiin tekijöihin Lappi-Seppälä lisää ainakin erot hyvinvointivaltion säilyttämisessä tai rapauttamisessa.

Kovasti pohditaan myös sitä, voivatko Pohjoismaat säilyttää poikkeuksellisuutensa. Joidenkin (esim. Balvig 2004) mukaan koveneva kriminaalipolitiikka ja rankaisupopulismi ovat olleet täällä jo jonkin aikaa. Uusiseelantilainen John Pratt (2008 a, b) on sitä mieltä, että selvimmin pohjoismaista poikkeuksellisuutta kriminaalipolitiikassa kantaa tänään Suomi, joka siihen viimeisenä tuli. Ruotsi on jo selvimmin astumassa rajoille, joilla voidaan puhua poistumisesta tästä traditiosta.

Mikään ei ole pysyvää, eikä itsestään selvää kuten Hollannin esimerkki osoittaa (esim. Haaste 1/2008). Joku voi jopa väittää, että Suomessa malli on säilynyt vain siksi, että tulemme aina muita jäljessä – niin kriminaalipolitiikan modernisoinnin kuin "jälkimodernisoinninkin" suhteen. Kuinka kauan sivistynyt ja humaani asiantuntijaeliitti säilyttää asemansa kriminaalipolitiikan muotoilemisessa, on epävarmaa. On myös muistettava, että hoidollista näkökulmaa korostava uuspositivismi ja rankaisuhakuinen kriminaalipolitiikka viihtyvät hyvin yhdessä. Ehkä Suomen "Tony Blair" kurkistaa jo nurkan takana.

Lähteet saa kirjoittajalta matti.laine(at)om.fi.

1) Myöhemmin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi laittomaksi käytännön, jossa hallituksen ministerit asettavat tuomioiden minimiaikoja. Vuonna 2003 käytäntö poistettiin Britannian lainsäädännöstä.

2) Google-haku "James Bulger" tuottaa 140 000 osumaa (samannimisiäkin varmaan on) ja "James Bulger murder" vielä 31 500 osumaa. "Silje Marie Redergård" tuottaa n. 320 osumaa.

 
Julkaistu 10.3.2009