Markku Tyynilä

Koulukiusaamista 1950-luvun alussa

Koulukiusaamista lienee ollut yhtä kauan kuin kouluja. Tutustuin koulukiusaamiseen jo Vanajassa Kankaantaan kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Jo koulunkäynnin alkupäivinä joku tokaluokkalainen piti minua liian isona ja kävi vähän väliä tönimässä minua. Kun töniminen ei lakannut, mottasin kiusaajaani. Nyt vasta ensimmäisen luokan opettaja Hilja puuttui tilanteeseen ja otti minua niskasta kiinni ja ravisteli. Ylemmän luokan opettaja Kirsti ihmetteli, ettei opettaja Hilja reagoinut minun kiusaamiseeni. Toisaalta opettaja Kirsti jätti tavanmukaisesti puuttumasta toisen opettajan käyttäytymiseen.

Kankaantaan kansakoulu oli aivan tien vieressä. Se oli Kansakouluntieltä tultaessa oikealla puolella Kankaantaantietä. Kotini oli vähän ennen vasemmalla puolella Kankaantaantieltä kääntyvän Karhunlukontien päässä Hattelmalan harjun alapuolelle. Alakoulun alkaessa tulivat samalle ekaluokalle Pekka, Hannu ja minä, joiden kanssa muodostimme mukavan kaverikolmikon. Minä asuin Kankaantakana sekä Pekka ja Hannu naapurikylässä Hattelmalan harjun alkupäässä. Pekka oli pienehkö mutta vikkelä, Hannu taas pulleahko ja kömpelö sekä minä iso ikäisekseni. Syksyllä oltiin usein yhdessä. Muun muassa perehdyttiin pihoihin ja ympäristöihin, kuljettiin metsäpolkuja ja käytiin toistemme luona kylässä. Talven myötä Pekan, Hannun ja minun yhteydenpito harveni, niin että koko kolmikon jäsenet erkanivat toisistaan. Alun jälkeen oli otettu käyttöön vuoroluku, jolloin eka- ja tokaluokkalaiset kävivät koulua aamu- ja iltapäivällä. Koulu oli lähellä kotiani, ja kun talvella hiihtelin koulun aidanviertä, tokaluokkalaiset olivat usein välitunnilla kimpussani.

Keväällä kiusasin turhaan Pekkaa, joka käveli pitkin Karhunlukon alapuolella olevan hiekkakaupan reunaa. Paikalle sattui myös Kankaantaan nuorison vakioporukka, jonka paikallaolo provosoi minua näyttämään, että Pekka ei kuulunut vakioporukkaan. Tyhmyyksissäni tönin Pekkaa alas hiekkakuopan reunalta, mutta kuopan rinne oli onneksi hyvin loiva.

Pekka lieneekin ollut osallinen laajaan kiusaamisoperaatioon, jossa alaluokkien pojat välitunneilla heittelivät kivillä uhriksi valittua koulukaveria. Minä olin uhri. Juoksin kivisateessa karkuun kotiini johtavaa Karhunlukontietä pitkin. En kuitenkaan juossut äidin turviin, vaan kätkeydyin tien alkupäässä vasemmanpuoleisella tiellä olleen navetan suojiin. Kivittäjät kyllä juoksivat pitkälle, mutta väitteet äidin helmasta olivat juoruja. Myös yksikään selkääni kohti heitetty kivi ei osunut. Hannu joutui jostakin syystä lopulta ainoan kerran kivittämisen kohteeksi, ja toisin kuin muut minä satuin osumaan. Kiveni oli osunut toisella puolella tietä asuvan Salmisen tädin yhteen lasilavan pikkuruutuun. Muut oppilaat olivat jo ennen kellonsoittoa ehtineet kielimään opettaja Hiljalle, joka vasta nyt puuttui kivittämiseen ja käski minua kääntymään Salmisen tädin puoleen. Anteeksipyyntö riitti, eikä korvauksia vaadittu. Äiti ei onneksi joutunut sekaantumaan asiaan.

Perheeni muutti kesällä Helsingin maalaiskuntaan ja minä jatkoin opintojani Vaaralan kansakoulussa. Koulu oli uusi, mutta se täyttyi heti oppilaista, niin että ruokalakin jouduttiin ottamaan opetuskäyttöön. Minulle muutto merkitsi vapautta koulukiusaamisesta. Jo Vaaralan koulutyön alussa sain kaverikseni Tapparin, joka oli yhtä kookas kuin minä mutta lisäksi myös karhumaisempi. Tuohon aikaan kuunneltiin radiossa innokkaasti Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja. Tappari ja minä perustimme kumpikin oman joukkueen, joista jompikumpi oli vaihtelevasti poliisijoukko tai rosvojoukko. Muutto Vaaralan kouluun merkitsi muutoinkin suurta helpotusta. Kaikki oppilaat olivat mukavia. Oppilasruuhkan takia kaksi toisen luokan oppilasta, Toinen Tapio ja minut siirrettiin istumaan seitsemännen luokan kanssa. Ongelmia syntyi ja opettaja nuhteli minua jakolaskun puutteista. Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei jakolaskua ollut edes opetettu. Luonto ei antanut minulle periksi pyytää isoveljiltä apua.

 
Julkaistu 10.3.2009