Virve-Maria de Godzinsky

Aiheettomasti pidätettyjen ja vangittujen korvaukset

Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa selvitettiin rikosepäilystä johtuneen ja aiheettomaksi osoittautuneen vapaudenmenetyksen korvauskäytäntöä. Suuria epäkohtia ei löytynyt. Vuosittain korvausta maksetaan noin 400 henkilölle yhteensä noin miljoona euroa.

Tutkimusaineisto käsitti 1.1.–30.6.2006 Valtiokonttorissa vireille tulleet ja sittemmin ratkaistut aiheettomasti vapautensa menettäneiden korvaushakemukset liitteineen. Hakemuksia oli kaikkiaan 207. Tutkimus oli osa Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen laajempaa pakkokeinoihin liittyvää tutkimushanketta.

Tutkimus ei osoittanut suuria sisällöllisiä tai menettelyyn liittyviä epäkohtia korvausasian käsittelyssä eikä aineiston perusteella syntynyt vaikutelmaa siitä, että vapauteen kohdistuvia pakkokeinoja käytettäisiin tai kohdistettaisiin mielivaltaisesti. Tutkimuksessa saatiin kuitenkin tarkempaa tietoa korvauksen maksamisen edellytyksistä käytännössä sekä korvausten määristä erilaisissa vapaudenmenetystilanteissa. Aineisto mahdollisti myös Valtiokonttorin maksamien ja tuomioistuimien määräämien korvausten vertailun. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin vapaudenmenetyksen olosuhteita pidättämisen ja vangitsemisen edellytyksiä silmällä pitäen.

Hakijat pääosin suomalaisia miehiä

Hakijoista oli miehiä 83 prosenttia ja naisia vastaavasti 17 prosenttia. Hakijoiden keski-ikä oli 35 vuotta. Alle 20-vuotiaita samoin kuin yli 61-vuotiaita hakijoita oli vain muutama.

Valtaosa (lähes 90 %) hakijoista oli Suomen kansalaisia. Monille hakijoille tyypillistä oli eriasteinen syrjäytyneisyys sekä päihteidenkäyttö. Osalla hakijoista oli myös rikollista taustaa. Ulkomaalaisia hakijoita oli 11 prosenttia kaikista hakijoista. Suurimman ulkomaalaisten ryhmän muodostivat entisen Neuvostoliiton alueen kansalaiset (n=9).

Vain harva haki korvausta ilman avustajaa. Useimmiten avustajana toimi asianajaja tai muu yksityinen lakimies.

Ulkomaalaisten vapaudenmenetykset pitkiä

Yli puolet hakijoista oli ollut ainoastaan pidätettynä, jolloin myös suurin osa vapaudenmenetyksistä oli kestoltaan lyhyitä. Tyypillisimmin (27 %) hakija oli menettänyt vapautensa kahdeksi vuorokaudeksi. Noin kolmannes hakijoista oli ollut vangittuna. Lähes poikkeuksetta oli kyse tutkintavangeista.

Vangittujen vapaudenmenetyksen kesto vaihteli merkittävästi. Pisin vangitseminen oli kestänyt miltei vuoden (314 vrk), kun taas lyhin oli kestänyt vain kaksi vuorokautta. Pitkissä vapaudenmenetyksissä oli kyse joko henkeen ja terveyteen kohdistuvasta rikoksesta tai ulkomaalaisen tekemästä rikoksesta. Suomalaisiin hakijoihin verrattuna ulkomaalaisten vapaudenmenetykset olivat huomattavan pitkiä: jopa nelin- tai kuusinkertaisia.

Pidätykset tavanomaisista rikoksista

Useimmiten hakija oli menettänyt vapautensa omaisuusrikoksen (39 %) tai henkeen ja terveyteen kohdistuvan rikosepäilyn (22 %) perusteella. Omaisuusrikoksista yleisimpiä olivat varkaus ja törkeä varkaus. Henkeen ja terveyteen kohdistuvissa rikoksissa oli tyypillisesti kyse taposta tai vielä yleisemmin sen yrityksestä. Kolmanneksi yleisin vapaudenmenetyksen peruste oli huumausainerikos (9 %).

Törkeissä väkivaltarikoksissa vapaudenmenettäminen on tyypillistä ja niissä vapaudenmenetystä pääsääntöisesti myös jatketaan lainvoimaisen tuomion antamiseen saakka, mistä johtuen vapaudenmenetysajat ovat pitkiä. Huumausainerikollisuus taas saattaa olla pitkälle organisoitunutta rikollisuutta, johon liittyy useita henkilöitä. Tutkinta voi olla aikaa vievää ja epäillyt pidetään usein pitkään vangittuina todisteiden sotkemisvaaran vuoksi. Ulkomaalaisten kohdalla vangitsemista ja sen kestoa perusteltaneen erityisesti paon vaaralla.

Useimmiten korvausta haetaan Valtiokonttorilta

Vapautensa menettänyt voi hakea korvausta joko tuomioistuimelta tai suoraan Valtiokonttorilta. Valtaosa hakemuksista (70 %) oli tehty suoraan Valtiokonttorille. Selvä enemmistö näistä hakemuksista hyväksyttiin joko kokonaan (18 %) tai osittain (62 %). Ilman korvausta jäi viidennes hakijoista.

Vajaa kolmannes tutkimusaineiston tapauksista oli ratkaistu tuomioistuimessa. Korvausvaatimus voidaan ensinnäkin esittää sen rikosasian käsittelyn yhteydessä, jonka vuoksi vahingon kärsinyt on ollut pidätettynä tai vangittuna. Käytännössä näin tehdään harvoin. Kanne korvauksen saamiseksi voidaan panna vireille valtiota vastaan myös erillisenä riita-asiana. Edelleen on mahdollista, että valtio ja hakija pääsevät sovintoon korvausasiassa ja sovinto vahvistetaan tuomioistuimessa. Tutkimusaineiston tapauksista tuomiolla oli ratkaistu 41 hakemusta (20 %) ja 22 tapauksessa (10 %) tuomioistuin oli vahvistanut sovinnon hakijan ja valtion välillä.

Eniten korvauksia kärsimyksestä

Aiheettomasti vapautensa menettäneelle maksetaan korvauksena hyvitys kuluista, tulojen tai elatuksen vähentymisestä ja kärsimyksestä. Edellytyksenä on, että ne ovat aiheutuneet välittömästi vapaudenmenetyksestä. Silloin kun korvausta on haettu suoraan Valtiokonttorilta, maksetaan hakijalle korvauksen hakemisesta aiheutuneet kohtuulliset kustannukset.

Kuluja voi hakijalle aiheutua mm. asianajajan palkkaamisesta tai matkustamisesta vapaudenmenetyksen aikaisen säilytyspaikan ja kodin välillä. Tulojen tai elatuksen vähentymisenä taas korvataan ansio, joka asianosaiselta on jäänyt saamatta vapaudenmenetyksen vuoksi. Korvausta kuluista ja tulojen vähentymisestä maksettiin hakijoille harvoin. Tämä vahvistaa osittain aineistosta saatua vaikutelmaa siitä, etteivät hakijat useinkaan olleet työelämässä. Ulkomaalaisille maksettiin korvausta tulojen menetyksestä suhteessa selvästi enemmän kuin suomalaisille hakijoille. Ulkomaalaisille maksetut korvaukset olivat myös usein korkeita, mikä selittyi ennen kaikkea vapaudenmenetysten pitkillä kestoilla.

Selvästi eniten korvauksia maksettiin vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä. Lähtökohta on, että aiheeton vapaudenmenetys aiheuttaa aina kärsimystä eikä sen syntymistä tarvitse erikseen perustella. Kärsimyskorvauksen suuruudesta ei säädetä laissa eikä asiaa ole käsitelty myöskään lain esitöissä. Usein hakijat hakivat selvästi suurempia korvauksia kuin heille lopulta myönnettiin.

Korvauskäytännön tulee olla yhtenäinen

Sekä Valtiokonttorin maksukäytännössä että oikeuskäytännössä kohtalaisen vakiintuneena voidaan pitää noin 100 euron korvausta yhdeltä vapaudenmenetysvuorokaudelta. Vaihteluväli yleisimmin maksetuissa päiväkohtaisissa korvauksissa on 80–120 euroa. Erityisestä syystä korvaus voi olla myös tätä alhaisempi tai korkeampi. Korvausta saattavat korottaa mm. tapauksen saama runsas julkisuus tai hakijan fyysinen tai psyykkinen sairaus. Useimmiten korvauksen alentamista perustellaan erilaisilla kohtuusyillä, joihin saattaa vaikuttaa myös hakijan aikaisempi, toistuva rikollisuus. Kohtuusyistä korvausvaatimus voidaan myös kokonaan hylätä.

Tuomioistuinten maksamat korvaukset olivat jonkin verran Valtiokonttorin tasoa korkeampia ja sovintoon päätyneissä tapauksissa kaikkein suurimpia. On mahdollista, että tuomioistuimiin osin ohjautuu tapauksia, joissa korkeamman korvauksen maksamiselle on perusteita. Ongelmallista oli, ettei sovintoasiakirjoista ja monista tuomioistakaan käynyt ilmi, mitkä tekijät olivat vaikuttaneet korvauksen määrään.

Myös hakijoiden asiamiehet, jotka yleisimmin olivat asianajajia tai muita yksityisiä lakimiehiä, saivat tuomioistuimesta korkeamman korvauksen. Näin tietysti kuuluukin olla, kun korvausasia on aidosti riitainen ja istuntokäsittelyä vaativa. Korvaukset olivat kuitenkin vähintään puolet korkeampia myös silloin, kun asia oli ollut riidaton ja ratkaistu esimerkiksi yksipuolisella tuomiolla ilman suullista käsittelyä.

Hakijoiden yhdenvertaisuuden kannalta erot korvauskäytännöissä ovat ongelmallisia ja on selvää, että korvaustason tulee olla yhteneväinen riippumatta siitä, missä asia ratkaistaan. Peruste korvausasian käsittelyyn tuomioistuimessa ei myöskään voi eikä saa olla toive korkeammasta korvauksesta, vaan tuomioistuimiin kuuluvat aidosti riitaiset ja harkinnanvaraiset tapaukset. Oikeusministeriö onkin lokakuussa 2008 asettanut työryhmän, jonka tehtävänä on tarkistaa korvaussäännöksiä siten, että korvausta haettaisiin aina ensisijaisesti Valtiokonttorilta. Sen ratkaisuun tyytymättömällä olisi nykyiseen tapaan oikeus nostaa kanne valtiota vastaan. On todennäköistä, että muutos myös yhtenäistäisi maksettavien korvausten määrää.

Virve-Maria de Godzinsky & Johanna Niemi (2009) Vapauden hinta. Rikosprosessuaalinen vapaudenmenetys ja sen korvaaminen. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 240.

 
Julkaistu 10.3.2009