Henrik Elonheimo

Pohjoismaissa rikossovittelua viedään eteenpäin

Oikeusministeriö ja rikosasioiden sovittelun neuvottelukunta järjestivät Helsingissä marraskuussa restoratiivista oikeutta ja rikossovittelua käsitelleen pohjoismaisen seminaarin. Se oli jatkoa edellisenä vuonna Oslossa järjestetylle tapahtumalle. Osallistujia oli noin 80. Seminaarissa päivitettiin sovittelun tilannetta eri Pohjoismaissa ja keskusteltiin sovitteluun liittyvistä kysymyksistä, mm. lähisuhdeväkivallan sovittelusta, vakavista rikoksista ja uhrin oikeuksista.

Seminaarin avasi peruspalveluministeri Paula Risikko. Hän totesi sovittelulla olevan monia etuja erityisesti oikeusprosessiin verrattuna. Risikko kiitti vuonna 2006 voimaan tullutta sovittelulakia siitä, että sovittelua on vihdoin koko Suomessa. Lisäksi hän piti sovittelua hyvänä esimerkkinä oikeusministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön yhteistyöstä ja korosti sovitteluun liittyvän vapaaehtoistyön merkitystä koko yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta.

Aluksi eri maiden edustajat kertoivat, miten sovittelu ja muut restoratiiviset menettelyt ovat edenneet. Jens Røn Tanskan oikeusministeriöstä kertoi, että heillä sovittelu alkoi kokeiluna 1998 ja vakiintui 2003. Toiminta on kuitenkin alueellisesti rajattua, ja vain pieni osa rikoksista päätyy sovitteluun. Myös vakavia rikoksia voidaan sovitella. Sovittelu ei voi korvata virallista oikeusprosessia, mutta voi alentaa rangaistusta. Tulokset sovittelusta ovat olleet niin hyviä ja osallistujat niin tyytyväisiä, että tällä hetkellä suunnitellaan, kuinka järjestetään valtakunnallinen ja pysyvä rikossovittelu. Grönlannin edustaja, parlamentaarikko Asii Chemnitz Narup, puolestaan kertoi, että heillä restoratiivinen oikeus on vasta suunnitteluvaiheessa. Kuitenkin asia koetaan Grönlannissa erityisen tärkeäksi, koska pieni yhteisö tarvitsee sellaisen sosiaalisen kontrollin mallin, joka ei perustu ulossulkemiseen.

Islannin tilannetta valottivat Dis Sigurgeirsdottir oikeusministeriöstä ja Hafsteinn Gunnar Hafsteinsson Reykjavikin poliisista. Islannissakin restoratiivinen oikeus on melko uutta. Vuonna 2001 alkaneen sovitteluprojektin kohteena olivat nuorten tekemät lievät rikokset. Koska tulokset ylittivät odotukset, hanketta on laajennettu maantieteellisesti ja myös vanhempiin rikoksentekijöihin, ja lisäksi tavoitteena on saada myös vakavat rikokset restoratiivisen oikeuden piiriin. Esikuvana on ollut Norja, ja tavoitteena on ollut myös oppia siellä kohdatuista esteistä. Islannissa on käytössä konferenssimetodi, mikä mahdollistaa tukihenkilöiden laajamittaisemman osallistumisen kuin perinteisessä rikossovittelussa. Lisäksi sovittelijoina toimivat poliisit, mistä on monia etuja: poliisien on helppo löytää sopivia juttuja, ihmiset luottavat poliisiin, ottavat poliisin järjestämät konferenssit vakavasti ja ovat olleet niihin tyytyväisiä. Haasteena restoratiivisen oikeuden toimeenpanossa on esimerkiksi se, kuinka vakuuttaa oikeushallinnon työntekijät uuden menettelytavan eduista. Lisäksi valtakunnansyyttäjä on vaikeuttanut sovittelun edistämistä antamillaan ohjeilla, jotka esimerkiksi sulkevat vakavat rikokset ja uusintarikolliset sovittelun ulkopuolelle.

Norjan oikeusministeriöstä Torunn Bolstad kertoi, että hallituksen vision mukaan restoratiivisen oikeuden pitäisi olla tarjolla kaikille rikostyypistä riippumatta. Sovittelutoiminta onkin aktiivista; esimerkiksi 2006 sovittelupalveluihin tuli yli 8500 juttua. Sovittelu alkoi Norjassa jo 1981, sovittelulaki säädettiin 1991 ja toiminta valtakunnallistettiin 1994. Oikeusministeriö rahoittaa sovittelun. Sovittelijat ovat maallikoita. Lievissä jutuissa sovittelu voi korvata rikosprosessin. Norjassa kokeillaan uusia restoratiivisia metodeja esimerkiksi vakavien rikosten sovitteluun. Vaikka hyviä kokemuksia on saatu myös konferenssimetodista, sen käyttöönottoa on hidastanut sen kalleus suppeampaan sovitteluun verrattuna.

Ruotsin sovitteluterveiset välitti Lars Alexandersson, jonka edustama rikoksentorjuntaneuvosto BRÅ on pitkään työskennellyt sovittelun edistämiseksi. Lain mukaan kaikilla alle 21-vuotiailla rikoksentekijöillä pitäisi olla pääsy sovitteluun. Vaikka Ruotsissa on sovittelulaki, se ei määrittele palvelun organisoimista, joten yksi Brån tehtävistä on ollut ideoida erilaisia hallintomalleja. Ruotsissa sovittelijat ovat enimmäkseen virkamiehiä ja vain vähemmistö on maallikoita. Tulevaisuudessa sovittelun on tarkoitus ulottua myös vakaviin rikoksiin.

Keskustelua sovittelun rajoittamisesta lailla

Suomalaisen näkökulman esitti Juhani Iivari Stakesista. Suomi kuuluu Norjan ohella sovittelun edelläkävijöihin: sovittelu alkoi 1983, ja esimerkiksi vuoden 2006 loppupuoliskolla sovitteluun ohjattiin yli 3800 juttua. Asianomistajarikoksissa sovittelu voi korvata rikosprosessin, ja sovittelu voidaan huomioida myös syyte- ja seuraamusharkinnassa. Sovittelulaista huolimatta kuntien välillä on vieläkin suuria eroja juttujen ohjaamisessa sovitteluun. Iivari arvosteli erityisesti lain lähisuhdeväkivallan sovittelua koskevia rajoituksia, koska tutkimusten mukaan myös tällaisen väkivallan sovittelusta on saatu hyviä tuloksia. Lisäksi vakavat jutut menevät aina myös oikeuteen, ja oikeuskäsittelyäkin helpottaa, jos juttua on soviteltu. Lopuksi Iivari toi esiin ajatuksensa, että sovittelu voisi toimia eräänlaisena katsastusasemana, jossa koulutettu henkilökunta arvioisi mitä tarpeita osapuolilla on.

Seminaarissa puhui myös eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtaja Heidi Hautala. Hänen mukaansa jotkut konfliktit pitää antaa juristien hoidettaviksi, koska kaikilla kansalaisilla ei ole yhtäläistä kykyä käsitellä niitä. Osapuolten välillä on yleensä jonkinlaista epätasapainoa, joten valtion voi olla tarpeen kontrolloida konfliktinratkaisua. Tästä syystä lakivaliokunta päätyi rajoittamaan sovittelua erityisesti alaikäisiä uhreja ja lähisuhdeväkivaltaa koskien. Hautalan mukaan lupaavia restoratiivisen oikeuden soveltamisalueita ovat myös kansainvälisoikeudelliset ja esimerkiksi ympäristöä koskevat konfliktit. Hän painotti myös, että kriminaalipolitiikan tulisi perustua tieteelliseen tutkimukseen, ja sen perusteella ongelmia ennalta ehkäisevät sosiaalipoliittiset keinot näyttävät usein rikosoikeudellisia keinoja tarpeellisemmilta.

Reaktiona Hautalan esitykseen Iivari kysyi, miksi lähisuhdeväkivallan sovittelu herättää niin paljon vastustusta, vaikka tutkimukset osoittavat se olevan osapuolille hyödyllistä. Sovittelu esimerkiksi auttaa uhria saamaan ongelman julki, useimmitenhan lähisuhdeväkivalta jää piiloon. Iivari myös kyseenalaisti poliisin ja syyttäjän kyvyn arvioida osapuolten välistä epätasapainoa. Keskustelussa myös todettiin, että ihmissuhteissa on aina epätasapainoa, joka voidaan sovittelussa ottaa huomioon, kun osapuolille tarjotaan turvallinen paikka dialogia varten. Norjalainen Siri Kemény puolestaan kummeksui, kuinka jutun soveltuvuus sovitteluun voitaisiin määritellä etukäteen, ja piti paternalistisena sitä, jos osapuolia estetään kohtaamasta toisiaan, vaikka he itse sitä haluavat.

Näkökulmia vakaviin rikoksiin, nuoriin tekijöihin ja uhreihin

Tanskalainen Karin Sten Madsen (Centre for Victims of Sexual Assault) käsitteli vakavien rikosten sovittelua. Etenkin vakavan rikoksen jälkeen osapuolten välille jää side. Uhrit haluavat saada asian päätökseen, ja vaikka tekijän kohtaaminen onkin vaikeaa, se voi olla pitkällä tähtäimellä hyödyllistä. Uhreilla on valtava tiedontarve etenkin tekijän motiiveista. Uhrit saattavat myös haluta, että tekijä hakee apua ongelmiinsa, jotta uusimisriski vähenee. Valitettavasti oikeussalin rutiinit ja käyttäytymiskoodit kuitenkin estävät uhreja ilmaisemasta sitä, mikä on heille tärkeää. Madsenin mukaan vakavien rikosten sovittelu edellyttää, että aloite tulee uhrilta, sovittelu on vapaaehtoista ja tekijä ottaa vastuun. Lisäksi sovittelijoiden pitää olla päteviä, ja prosessin pitäisi keskittyä dialogiin, eikä vain sopimuksen tekemiseen. Madsenin kokemusten mukaan sovittelu vain harvoin epäonnistuu, kunhan valmistelut on hoidettu hyvin.

Ossi Eskelinen Tampereen yliopistosta kertoi sovittelusta alle 15-vuotiaiden rikoksissa. Myös siitä on saatu hyviä tuloksia, mitattiinpa niitä sopimusten saavuttamisen, asianosaisten tyytyväisyyden tai rikosten uusimisen avulla. Etenkin uusintarikollisilla oli muitakin ongelmia kuin rikoksia. Vaikka Eskelinen oli optimistinen sen suhteen, että sovittelu auttaa nuoria jättämään rikokset, tarvitsevat moniongelmaiset muitakin interventioita. Heillekin sovittelu tarjoaa kuitenkin paikan, jossa heidän tilanteensa voidaan arvioida. Ongelmaksi tutkimuksessa havaittiin kuitenkin epäselvä suhde sosiaalisektorin ja sovittelun välillä.

Emeritusprofessori Hans Klette ja Rikosuhripäivystyksen Petra Kjällman keskittyivät uhrin oikeuksiin sovittelussa. Vaikka sovittelu tarjoaa uhrille monia etuja, täytyy etukäteen arvioida tekijän sopivuus sovitteluun ja riski siitä, että sovittelu epäonnistuu ja uhrille koituu negatiivisia tunteita. Kletten ja Kjällmanin mukaan uhrin aseman turvaamiseksi sovittelun on oltava vapaaehtoista ja tekijän on otettava vastuu teosta ja vahingoista. Lisäksi uhri tarvitsee tietoa sovitteluprosessista, sopimuksen täytäntöönpanon valvonnasta ja siitä, mistä saa tukea ja apua. Sovittelua ei myöskään saisi kiirehtiä, vaan uhrille pitäisi antaa tarpeeksi aikaa miettiä halukkuuttaan sovitteluun ja hankkia neuvoja. Uhrin pitäisi myös saada valita, haluaako tavata tekijän vai sovitella sovittelijan välityksellä. Lisäksi osapuolilla voi olla tarvetta keskustella tapauksesta läheistensä kanssa. Kjällmanin mukaan myös lähisuhdeväkivallan sovittelu tulee kyseeseen, kunhan sovittelu täyttää tällaiset kriteerit ja sovittelijat ovat valikoituja, valvottuja ja koulutettuja.

Kehitystyö käynnissä

Päätöspuheenvuorossaan oikeusministeri Tuija Brax totesi, että tutkimukset eri maista osoittavat sovittelun monet edut, ja että myös vakavissa rikoksissa sovittelu näyttää lievittävän uhrin kokemaa nöyryytystä, kun taas oikeusprosessi voi pahimmillaan johtaa uhriksi joutumisen uusiutumiseen. Myös Brax puolusti lähisuhdeväkivallan sovittelun rajoituksia ja näki lisäksi yhdenvertaisuuden kannalta ongelmallisena, että kuntien välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon näitä juttuja sovitellaan. Brax kuitenkin rohkaisi avoimin mielin kehittämään restoratiivista oikeutta eri alueilla. Hän mainitsi, että Suomessa sovittelu on jo levinnyt esimerkiksi kouluihin ja työpaikoille. Lisäksi nuorille rikoksentekijöille kehitetään Suomessakin konferenssimetodia.

Seminaarissa saattoi havaita, että Pohjoismaissa on voimakas restoratiivisten menettelyjen kehitysvaihe. Vaikka ne hakevat vielä muotoaan, on niiden avulla jo nyt saatu hyviä tuloksia. Koska sovittelun arvostelu perustuu paljolti siihen, että restoratiivista oikeutta ei vielä kovin hyvin tunneta, toivottiin lisää tutkimusta ja keskustelua. Esimerkiksi poliitikot, lakimiehet, oikeushallinnon virkamiehet ja sosiaalityöntekijät tarvitsevat enemmän tiedotusta. Huomiota kiinnitettiin myös sovittelijoiden koulutukseen, etenkin kun vakavien rikosten sovitteluun on yhä enemmän kiinnostusta. Lisäksi sovittelun yhteyttä muihin palveluihin haluttiin vahvistaa; tarvitaan käytäntöjä, kuinka asianosaiset voidaan tarvittaessa ohjata jatkopalveluihin.

Kirjoittaja on tutkija Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Hän on laatinut seminaarista myös laajemman englanninkielisen raportin, jota voi tiedustella sähköpostitse henelo@utu.fi.

 
Julkaistu 10.3.2008