Aarne Kinnunen

Paradoksaalinen huumepolitiikka

Suomen huumepoliittiset linjaukset tukeutuvat ennen muuta hyvinvointi- ja sosiaalipolitiikkaan. Se, että huumausaineisiin liittyvät teot ovat laissa pääosin määritelty rikoksiksi, ohjaa kuitenkin sääntelykeinoja rikoslain piiriin. Sosiaali- ja terveyspoliittisten sekä kriminaalipoliittisten keinojen yhdistämispyrkimyksestä huolimatta suomalainen huumepolitiikka on aina ollut perustaltaan kaksijakoista. Huumepolitiikka samanaikaisesti sekä työntää käyttäjiä ulos yhteiskunnasta (ekskluusio) että yrittää integroida heitä keskuuteensa (inkluusio).

Huumeongelman käsittelyssä on tukeuduttu rankaisullisiin strategioihin voimakkaammin kuin muiden ongelmien – kuten alkoholin ja seksuaalisen käyttäytymisen – sääntelyssä. Suomalaisen ja pohjoismaisen kriminaalipolitiikan päätavoitteeksi on jo 1970-luvulta lähtien asetettu rikollisuuteen ja sen kontrolliin liittyvien haittojen minimointi. Rikollisuudesta aiheutuvien haittojen säätelyssä pyritään aina samanaikaisesti toteuttamaan lukuisia eri tavoitteita, eikä minkään yksittäisen tavoitteen toteuttamiseen pyritä "hinnalla millä hyvänsä". Rikosoikeudellisessa ajattelussa on pidetty tärkeänä inhimillisesti tärkeiden arvojen asettamista etusijalle, vaikka se merkitsisikin, ettei kaikkia rikoksia saada selville ja tekijöitä rangaista.

Huumekysymys näyttää toisenlaiselta: Rikosoikeudellista kontrollia on lisätty voimakkaasti 1990-luvun puolivälin jälkeen. Rangaistuksia on kovennettu, rikoshyödyn jäljittämistä on tehostettu ja poliisi on saanut runsaasti uusia tutkintavaltuuksia. Huumeiden käyttäjiin on kohdistettu uusia hallinnollisia sääntelykeinoja kuten huumetestien käyttöönotto työelämässä, rikosrekisterimerkintöjen tarkistus tiettyjen työpaikkojen hakumenettelyssä ja ajo-oikeuden menetysuhka tapauksissa, joissa lääkäri on todennut päihderiippuvuuden. Suomessa huumetorjunta nousi 1990-luvulla poliisin ja tullin toimintastrategioiden kärkikohteeksi. Huumerikollisuuden ehkäisy ja paljastaminen otettiin osaksi poliisin valvontatoimintaa koko maassa. Tämä näkyi selvänä kasvuna rikostilastoissa.

Törkeästä huumausainerikoksesta langetetaan samaa luokkaa olevia tai jopa ankarampia rangaistuksia kuin törkeästä raiskauksesta tai törkeästä ryöstöstä. Törkeästä omaisuusrikoksesta tai törkeästä rattijuopumuksesta saa keskimäärin jo selvästi lievemmän rangaistuksen. Viime aikoina on kiinnitetty huomioita talous- ja verorikoksista annettaviin lieviin tuomioihin esimerkiksi huumerikoksiin verrattuna.

Vuoden 2001 huumausaineen käyttörikosuudistus merkitsi sakotuskäytännön kiristymistä, eivätkä lakiuudistukseen liitetyt hoitoonohjaus- ja puhuttelumenettelyt näytä toimivan. Huumeiden käyttöön suhtaudutaan moralistisemmin ja kielteisemmin kuin muiden päihteiden käyttöön, vaikka alkoholi on selvästi ongelmallisin päihde Suomessa. Tilastokeskuksen arvion mukaan liikenteessä, tapaturmissa tai muuten väkivaltaisesti kuolee joka vuosi juovuksissa tuhatkunta suomalaista. Kun lukuun lisätään 500 alkoholimyrkytyksiin kuollutta ja alkoholisairauksista johtuvat muut menetykset, alkoholi on ollut mukana 3 500–4 000 kuolemassa vuosittain. Alkoholista on tullut työikäisten suomalaisten yleisin kuolinsyy.

Huumerikoskontrolli kohdistuu huonossa sosioekonomisessa asemassa oleviin henkilöihin. Tuomio huumausainerikoksesta saattaa panna alulle syrjäytymisprosessin, jota on vaikea katkaista. Rangaistukset ja niistä viranomaisjärjestelmiin jäävä tieto syventävät käyttäjien syrjäytymistä erityisesti työmarkkinoilta. Huumausainekontrolli on siten valikoivaa ja tuottaa repressiivisiä käytäntöjä. Moni ongelmakäyttäjä kokee olevansa kaikin puolin epäonnistunut elämässään, jolloin kokemukset kovasta kontrollista tuntuvat epäreilulta, "lyödyn lyömiseltä". Huumeidenkäytöstä ei vain sakoteta, vaan lisärangaistuksena kiinni jääneelle tehdään erilaisin ulossulkemisen tekniikoin selväksi, ettei häntä yhteiskunnassa kaivata. Työelämän vaatimusten koventuessa päihdeongelmaisten syrjäytymisvaarassa olevien määrän kasvu on todellinen yhteiskunnallinen riski.

Huumeet poikkeus kriminaalipolitiikassa

Huumeongelman käsittely poikkeaa yleisistä kriminaalipoliittisista tavoitteista. Esimerkiksi poliisin huumekontrolliin liittyy nöyryyttäviä elementtejä, joiden karsiminen olisi kaikkien osapuolten etu. Lisäksi poliisi kiinnittää liian vähän huomioita ongelmakäyttäjien ohjaamiseen hoitojärjestelmän piiriin. Samalla huumeongelmaa on käytetty perusteluna mm. poliisin pakkokeinojen laajentamiselle ja epäkonventionaalisten tutkintakeinojen käyttöönotolle. Huumeongelma on siten osaltaan vaikuttanut kriminaalipoliittisen ajattelun ankaroitumiseen. Kehityssuunta on ollut samankaltainen monessa muussakin maassa.

Pohjoismaat ja monet muut maat ovat seuranneet Yhdysvaltojen War on Drugs -politiikan ääriesimerkkiä. Sota huumeita vastaan on luonut tilanteen, jossa Yhdysvalloissa on uskomattomat 714 vankia 100 000 asukasta kohti. Tämä on väestöön suhteutettuna eniten maailmassa ja esimerkiksi Suomeen nähden kymmenkertainen määrä. Joka vuosi Yhdysvaltojen vankiloista vapautuu 600 000 vankia yhteiskuntaan integroitavaksi. Heistä valtaosa on nuoria mustia miehiä. Brittiläisen tutkijan David Garlandin mukaan vankiluvun kasvussa Yhdysvalloissa ja Isossa-Britannissa on kyse syvästä yhteiskuntapolitiikan murroksesta. Taustalla on kriminaalipolitiikan politisoituminen, rikosuutisoinnin lisääntyminen, valtion kontrollivallan ulkoistaminen yksityisille markkinoille ja yleinen taloudellinen turvattomuus, jotka kaikki ovat johtaneet jatkuvaan kriisitunnelmaan ja pelon kulttuuriin. Huumekysymys on ollut lippulaiva yleisemminkin kiristyneelle kontrollipoliittiselle ilmapiirille.

Suomessa huumeista tiedotusvälineissä luotu julkinen kuva on 1970-luvulta lähtien kyllästetty vaarallisuudella ja kauheudella. Tätä näkemystä vastaan on ollut vaikeata argumentoida, koska vastakkaiset näkemykset on leimattu huumeliberaaleiksi tai jopa vastuuttomiksi. Analyyseissa on todettu, että yleensä huumeongelmista raportoidaan mediassa rikosoikeudellisessa kontekstissa. Poliisi esiintyy aktiivisesti julkisuudessa ja pyrkii määrätietoisesti vahvistamaan käsityksiä huumausainerikollisuuden organisoituneisuudesta ja vaarallisuudesta. Tämä korostaa huumekysymyksen kytkeytymistä rikollisuuteen, mikä kuitenkin on vain yksi osa tätä moni-ilmeistä yhteiskunnallista ongelmaa. Huumeiden ns. viihdekäytöstä ei ole ollut hyväksyttyä puhua, vaikka viime aikoina asenneilmapiiri vaikuttaakin hieman avartuneen.

Vastakkainasettelu lisääntynyt

Yhteiskunnasta poissuljetut hakevat turvaa toisistaan ja kehittävät omia alakulttuurejaan. Alakulttuurinen käyttäytyminen voi olla protestoivaa tai väkivaltaista, mikä syventää leimaamisprosessia ja poikkeavan uraa. Brittiläinen kriminologi Jock Young puhuukin poissulkemisen dialektiikasta. Nyky-yhteiskunta tähtää nimenomaisesti vaarallisten ihmisten ja yhteiskunnallisten riskien hallintaan, vaikka erilaisuuden sietokyky onkin lisääntynyt. Oleellista on, että yhteiskunnallinen suunnittelu tapahtuu riskiarvioiden perusteella. Riskien hallinta on synnyttänyt kokonaan uuden tavan kontrolloida ihmisiä.

Suomalaisesta näkökulmasta Youngin ja monien muiden yhteiskuntatieteilijöiden näkemys kehityksestä voimakkaasti kohti poissulkevaa – eksklusiivista – yhteiskuntaa saattaa olla kärjistetty. Pohjoismaisessa rikollisuuskontrollissa ja huumeongelman, rikollisuuden ja poikkeavuuden sääntelyssä on runsaasti piiriin ottavan inklusiivisen kontrollin piirteitä. Hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu olennaisena osana sosiaalinen kansalaisuus. Jokaiselle pyritään takaamaan koulutus, toimeentulo ja asumismahdollisuudet. Suomalainen kriminaalipolitiikka on kulkenut leimallisesti humaanimpaan suuntaan 1950-luvulta lähtien vuosisadan loppuun saakka.

Silti suomalaisessakin kontrollipolitiikassa on selviä piirteitä vastakkainasettelun lisääntymisestä. Yhteiskunnan turvallisuuden nimissä on hyväksytty uudistuksia, jotka rajoittavat yksityiselämän suojaa. Uhkia pyritään torjumaan ennen kuin niitä on ilmennytkään: työpaikoilla tehdään huumetestejä, henkilöiden rikostaustaa selvitetään, poliisin salaisia pakko- ja tiedonhankintakeinoja lisätään. Vastakkainasettelu erottaa "meidät" – joilla ei ole mitään salattavaa – "heistä": huumeiden käyttäjistä, pedofiileistä, rikollisjengiläisistä ja terroristeista.

Huumehoitojen kehittäminen

Huumeongelman käsittelyn erityisasema on näkynyt myös mm. huumehoitojärjestelmän kehittämisessä. Lääkärikunnan panos on lisääntynyt ja ammattihenkilökunnan arvomaailmat ovat näytelleet hoidon kehittämisessä huomattavaa osaa. Huumeiden käyttäjien korvaus- ja ylläpitohoito oli kiistanalainen kysymys läpi 1990-luvun, vaikka korvaushoidon tiedetään vähentävän laittomien huumeiden käyttöä, rikollisuutta, oheissairauksia sekä parantavan elämänlaatua ja mahdollistavan psyykkisen ja fyysisen kuntoutumisen. Esimerkiksi heroiinin käytön yleistyttyä ja HIV-tartuntojen lisäännyttyä 1990-luvun loppupuolella Suomessa syntyi äkillinen tarve hoitojärjestelmän kehittämiselle neulanvaihto-ohjelmineen ja korvaushoitoineen, mutta silloisesta asenneilmastosta ja huonosta valmiudesta johtuen nämä viivästyivät vuosilla. Huumeongelmaisen tarvitsema kuntouttava hoito on jäänyt usein kokonaan toteutumatta ja sosiaaliset pulmat hoitamatta. Nykyisinkin opioidiriippuvaisille tarkoitettuun hoitoon voi joutua jonottamaan joissakin kaupungeissa kuukausia, pisimmillään jopa yli vuoden. Tarpeettoman tiukat hoitojärjestelyt ovat heikentäneet potilaiden halua pysyä hoidossa. Tältä osin huumeasiakkaan oikeus hoitoon ja kuntoutukseen ei näytä toteutuneen.

Nuiva asennoituminen korvaushoitoon on luonut tilanteen, jossa ihmisiä matkustaa säännöllisesti ulkomaille ja tuo sieltä buprenorfiinia – erityisesti Subutexia® – joko laillisesti tai salakuljettaen. Huomattava määrä buprenorfiinia päätyy myyntiin ja suonensisäiseen käyttöön. 2000-luvulla buprenorfiini on syrjäyttänyt heroiinin lähes kokonaan. Tämä on kansainvälisesti verraten ainutlaatuinen tilanne. Osa näistä buprenorfiinin hankkijoista haluaa korvaushoitoon ja tarvitsee sitä.

Sosiaali- ja terveysministeriö onkin helpottanut hoitoon pääsyä helmikuussa asetuksella. Hoitojen arviointia ja aloitusta painotetaan polikliiniseen suuntaan niin, että laitoshoitoa käytetään vain kun sitä erityisesti tarvitaan. Lääkehoitoa tuodaan lähemmäs normaalikäytäntöä, jossa avohoitolääkkeet toimitetaan apteekista; tähän asti ne on toimitettu valvotusti hoitoyksiköistä. Käytännössä hoitojen toteutuminen riippuu kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon resursseista, rakenteista, toimintakäytännöistä ja asennoitumisesta. Ongelmana on myös, että käyttöön otetusta yhdistelmävalmisteesta ei makseta lääkekorvausta ja se on varsin kallis.

STM:n asetus on kuitenkin askel oikeaan suuntaan. Huumehoitoa pyritään saamaan tarvetta vastaavaksi ja tuomaan lähemmäksi muiden sairauksien hoitoa. Myönteinen kehitys on myös ollut se, että 1990-luvun loppuvuosina aloitettujen neulanvaihto-ohjelmien ansiosta eräät infektiosairaudet eivät ole jatkaneet kasvuaan. Neuvontapisteissä käyttövälineet kerätään takaisin, asiakkaita rokotetaan B-hepatiittia vastaan ja heistä otetaan hepatiitti- ja hiv-testejä. Malliin kuuluu seksuaalineuvonta, ilmaiset kondomit ja hoitoon ohjaaminen tarvittaessa. Neuvonnan yhteydessä toimivat lumipallohankkeet ovat välittäneet riskitietoa ja laajentaneet kontaktipintaa käyttäjiin, jotka eivät asioi neuvontapisteissä. Neuvontamalli on tavoittanut hyvin kohderyhmän ja saavuttanut asiakkaiden luottamuksen. Asiakkaita koko maassa on vuosittain noin 12 000.

Tulevaisuuden haasteet huumepolitiikassa

Minkälaisia haasteita nykyinen huumetilanne ja mahdolliset muutokset tulevaisuudessa aiheuttavat huumeongelman sääntelylle ja rikollisuuskontrollille? Arviolta 450 000 suomalaista on joskus elämänsä aikana kokeillut jotain huumausainetta, lähinnä kannabista. Eräs mahdollinen skenaario on, että suomalainen huumeongelma ja sen yhteiskunnallinen sääntely noudattavat tiettyä yleiseurooppalaista kehityslinjaa, jossa huumeiden käyttö "normalisoituu" ja "neutralisoituu" yhdeksi yhteiskunnallisista ongelmista muiden ongelmien ohella. Ajattelutavan keskiössä on yksittäinen käyttäjä, joka todennäköisesti selviää elämänhallinnan ongelmistaan, kunhan häntä siinä riittävästi tuetaan eikä häntä häiritä esimerkiksi rikosoikeudellisin sanktioin. Kokemus on osoittanut, että vuosien kuluessa suuri osa huumeiden käyttäjiä lopettaa huumeiden käytön tai ainakin vähentää sitä. Yhteiskunnallisten toimien tarkoituksena on auttaa huumeiden käyttäjiä selviämään turmiollisesta käyttövaiheesta mahdollisimman vähin vaurioin.

Syrjäytymisen ehkäisemiseksi pelkät hoitotoimet eivät riitä, vaan päihdeongelmaista tulee tarvittaessa auttaa ratkaisemaan myös toimeentuloon, asumiseen ja työhön liittyviä ongelmia. Huumeiden käyttäjien lääkehoitojen lisääntyminen on aiheuttanut ennen sosiaalisiksi ongelmiksi määriteltyjen päihdeongelmien medikalisoitumisen ja siirtymisen entistä enemmän terveydenhuollon piiriin. Palveluja tulee kehittää siten, että myös kaikkein heikoimmilla voimavaroilla varustetut asiakkaat saavat niitä. Asuntojen ja matalan kynnyksen palvelujen järjestäminen olisi ensisijaista. Vaikeimmin päihde- ja mielenterveysongelmaiset eivät hakeudu edes matalan kynnyksen palveluihin. Heitä varten on kehitettävä etsivää työtä mahdollisesti vertaisryhmien tuella. Rikosoikeusjärjestelmää tulisi nykyistä tehokkaammin käyttää hyödyksi hoitoon ohjaamisessa ja järjestelmiä tulisi kehittää hoidon käyttämisessä vankeuden vaihtoehtona.

On aika siirtyä "ekskluusiopolitiikasta" pysyvämmin kohti "inkluusiopolitiikkaa". Siirtymää ei helpota se, että resursseja joudutaan sijoittamaan lisääntyneen alkoholin käytön aiheuttamien ongelmien paikkaamiseen.

Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan Kriminaalipolitiikan paradoksi. Tutkimuksia huumausainerikollisuudesta ja sen kontrollista Suomessa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 233. Helsinki 2008.

 
Julkaistu 10.3.2008