Taru Kekoni

Kannabiksen käyttö ja yhteiskunnallinen reagointi

Kannabis on Suomessa yleisimmin käytetty laiton huumausaine. Koko väestöstä kannabista kertoo kokeilleensa 12 prosenttia, 450 000 suomalaista. Muihin laittomiin huumausaineisiin verrattuna kannabista kokeillaan ja käytetään moninkertaisesti. Kannabikseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua ei kuitenkaan käydä Suomessa juuri lainkaan. Miksi?

Eräänä syynä keskustelun vähäisyyteen voi olla se, että kannabiksen käytöstä ei "ole lupa" sanoa ääneen muuta kuin sellaisia asioita, jotka noudattelevat lainsäädäntömme sekä julkista ja virallista näkemystä kannabiksen käytöstä, käytön aiheuttamista riskeistä ja käytön ja käyttäjien yhteiskunnallisesta asemasta. Esimerkiksi jotkut julkisuuden henkilöt ovat joutuneet suhteellisen voimakkaan yhteiskunnallisen reagoinnin kohteiksi kerrottuaan kannabiksen käytöstä tai käyttökokeiluista tiedotusvälineissä. Tällaiset paljastukset ovat Suomessa johtaneet lähes poikkeuksetta poliisitutkintaan ja syyteharkintaan.

Selvitin väitöskirjatutkimuksessani sitä, millaisena kannabiksen käyttö, siihen kohdistuva yhteiskunnallinen reagointi sekä tähän reagointiin vastaamisen tavat näyttäytyvät kannabisaktivistin näkökulmasta. Haastattelemani 36 kannabisaktivistia olivat yhtä lukuun ottamatta myös kannabiksen käyttäjiä; muita laittomia huumeita he eivät pääsääntöisesti käyttäneet. Tyypillisistä suomalaisista kannabiksen käyttäjistä kannabisaktivistit eroavat eniten siinä, että he pyrkivät tavalla tai toisella toimimaan aktiivisesti kannabiksen käytön ja käyttäjien yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi. Myös kannabiksen käytön perustelujen osalta aktivistit poikkesivat keskivertokäyttäjästä. Joillekin haastatelluista käyttö liittyi merkittävimmin hauskanpitoon, tietynasteiseen tajunnan avaamiseen tai riippuvuuteen, joihin kannabiksen käyttö on perinteisesti yleisimmin liitetty. Varsin usea kannabisaktivisti perusteli kuitenkin käyttöään myös lääkinnällisillä, elämäntavallisilla tai uskonnollisilla merkityksillä. Näin ollen kannabiksen käyttö ei ollut helposti erotettavissa käyttäjän muista arvoista ja elämäntavasta, vaan se liittyi niihin kiinteästi.

Yhteiskunnan suhtautuminen leimaa käyttäjiä

Yhteiskunnallisen reagoinnin kannabiksen käyttöön kannabisaktivistit näkivät hyvin negatiivisena ja vahvasti käyttäjiä leimaavana. Sen kerrottiin perustuvan suurelta osin kannabiksesta yhteiskunnassamme vallitsevaan "väärään tietoon". Tällaisen virheellisen tietämyksen taustalla on kannabiksen käyttäjien mukaan "huumehysteria", laittomien huumeiden näkeminen eräänä yhteiskunnan merkittävimpänä ja vaarallisimpana ongelmana. Haastatteluissa tuotiin myös esiin sitä ristiriitaa, joka vallitsee suhtautumisessa toisaalta valtapäihdettämme alkoholia ja toisaalta kulttuurisesti vieraampaa kannabista kohtaan. Kun alkoholin käyttöä pidetään yleisesti melko sallittuna ja hyväksyttävänä, kannabiksen, kuten muidenkin laittomien huumeiden, käyttö nähdään tälle täysin vastakohtaiseksi, erittäin tuomittavaksi ja epäsuotavaksi käyttäytymiseksi.

Kannabiksen käyttäjät kertoivat yhteiskunnallisen reagoinnin kohteeksi joutumisestaan läheisten reagoinnin, institutionaalisen reagoinnin, hoitokokemusten ja median näkökulmista. Sen kohteeksi kerrottiin jouduttavan useimmiten tilanteissa, jossa käyttö oli paljastunut käyttäjien sukulaisille tai muille läheisille. Tulkitsin tämän yhteiskunnalliseksi reagoinniksi, sillä taustalla kerrottiin vahvasti vaikuttavan sen yleisen yhteiskunnallisen suhtautumisen, joka kannabiksen käyttöön maassamme liittyy. Läheisten reagointi voi johtaa hoitoonohjausyrityksiin tai muunlaisiin huolenosoituksiin tai toisaalta esimerkiksi seurustelusuhteiden tai muiden sosiaalisten suhteiden katkeamiseen.

Institutionaalisen reagoinnin seuraukset saattoivat olla vieläkin ikävämpiä. Siitä osallisiksi saatettiin joutua työ- tai opiskelupaikoissa, armeijassa tai poliisi-, tulli- tai oikeusviranomaisten kanssa tekemisiin jouduttaessa. Erityisesti kotietsinnät ja kehoon kohdistuvat etsinnät koettiin epämiellyttäviksi, loukkaaviksi ja yksilön identiteettiä voimakkaasti leimaaviksi. Pahimmassa tapauksessa institutionaalisesta reagoinnista seurasi työpaikan menetys, armeijasta erottaminen tai rikosoikeudellisia sanktioita. Esimerkiksi rikosrekisterimerkinnän vuoksi seuraukset voivat olla pitkäkestoisia.

Leimaavaa yhteiskunnallista reagointia tuli myös hoitohenkilöstöltä. Hoitoonohjauksen kerrottiin yleisimmin tapahtuneen, kun nuoren käyttäjän vanhemmat saivat tietää lapsensa kannabiksen käytöstä. Hoitojärjestelmässä käyttöön suhtaudutaan vakavana ongelmana, joka pyritään saamaan loppumaan avohoidollisten keskustelujen ja käytön seurannan (huumeseulojen) avulla. Tällaisen hoitointervention kerrottiin poikkeuksetta olevan hyödytön, sillä hoitokeskusteluissa käyttäjien ja hoitavan tahon näkemykset eivät kohtaa toisiaan. Käyttö aloitettiin yleensä heti seurannan loputtua uudelleen.

Median reagoinnin kannabisaktivistit kokivat sensaationhakuiseksi ja osaltaan niitä virheellisiä käsityksiä ylläpitäväksi, joihin yleinen yhteiskunnallinen tietämys kannabiksesta perustuu. Toisaalta vaihtoehtoiset mediat, kuten kannabiksen käytön ympärille rakentuneet internetsivustot ja aikakauslehdet, tuottavat toisenlaista kannabisjulkisuutta. Se poikkeaa sisällöiltään valtamedian kannabisaiheisesta uutisoinnista yhtä paljon kuin käyttäjien näkökulmat kannabiksesta poikkeavat keskivertokansalaisten näkökulmista. Tällaiset vaihtoehtoiset mediat voidaan nähdä pyrkimyksenä tuottaa valtakulttuurista poikkeavia määrittelyjä kannabiksen käytölle.

Käyttäjien kuunteleminen auttaa tuen kehittämistä

Kannabiksen käyttäjien leimaaminen perustuu suurelta osin kategorisointiin, jossa kannabiksen käyttäjät liitetään osaksi ongelmaista "huumeiden käyttäjien" ryhmää. Tällöin kannabiksen ymmärretään aiheuttavan käyttäjille merkittäviä sosiaalisia tai muita ongelmia ja johtavan vääjäämättä kohti rikollisuuteen ja vahvaan syrjäytyneisyyteen perustuvaa elämäntapaa (vrt. porttiteoria). Tällainen kategorisointi tuottaa kannabiksen käyttöön liittyvää "sekundääripoikkeavuutta". Vaikka käyttö sinänsä ei aiheuttaisi käyttäjälle merkittäviä ongelmia, siihen suunnattu yhteiskunnallinen reagointi voi niitä aiheuttaa. Käyttäjät joutuvat puolustelemaan poikkeavaa käyttäytymistään, vastustamaan heihin kohdistuvaa reagointia tai mukautumaan heille yhteiskunnan taholta annettuun "poikkeavan" rooliin.

Haastattelemani kannabiksen käyttäjät kertoivat vastaavansa yhteiskunnalliseen reagointiin kolmella eri tavoin: vaikenemalla käytöstään kaikissa julkisissa yhteyksissä ja noudattamalla tarkkoja käytön kontrolleja; vetäytymällä omiin kulttuurisiin keskuksiinsa tai toimimalla aktiivisesti esimerkiksi kannabisjärjestöissä tai yksityisinä aktivisteina oman yhteiskunnallisen asemansa parantamiseksi.

Kannabiksen käyttöön suhtautumista ei määrittele ainoastaan se, mitä kannabis on biokemiallisena aineena, vaan siihen vaikuttavat merkittävästi erilaiset yksilölliset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset merkitysrakenteet. Kannabiksesta käytävää keskustelua määrittelee maassamme vahvasti virallinen näkökulma, mutta se ei tarkoita sitä, että sekä käyttö että käytön ja käyttäjien suhde yhteiskuntaan olisi kaikista näkökulmista tarkasteltuna samanlainen. Tuomalla esiin kannabisaktivistien näkökulmaa kannabiksen käytöstä, siihen kohdistuvasta yhteiskunnallisesta reagoinnista ja reagointiin vastaamisen tavoista on mahdollista tehdä näkyväksi sitä moninaisuutta, joka laittomien huumeiden käyttöön ja käyttäjiin liittyy. Kannabiksen käyttäjät eivät ole yhtenäinen, yhteiskunnasta syrjäytynyt ryhmä, vaan heidän suhteensa valtaväestöön ja yhteiskuntaan rakentuu monenlaisissa neuvotteluissa. Kuuntelemalla laittomien huumausaineiden käyttäjien näkemyksiä omasta paikastaan yhteiskunnassa, viranomaisten ja muidenkin yhteiskunnallisten toimijoiden on mahdollista tuloksellisemmin kehittää sellaisia huumeiden käyttöön puuttumisen tapoja, joilla käyttäjien yhteiskuntaan kiinnittymistä voidaan paremmin tukea.

Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan Kannabiksen käyttö, yhteiskunnallinen reagointi ja siihen vastaaminen: Kannabisaktivistin näkökulma. Acta Universitatis Tamperensis 1281. Tampere 2007.

 
Julkaistu 10.3.2008