Matti Laine

Kadotetut paratiisit?

Jos seurasi kriminaalipoliittisia pohdintoja 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alkupuoliskolla, törmäsi usein kahteen "mallimaahan". Hollanti oli onnistunut esimerkki siitä, miten kehittynyt yhteiskunta voi tulla toimeen hyvin vähäisellä vankilarangaistuksen käytöllä. Japani mainittiin maana, jossa valtavasta kaupungistumisesta huolimatta rikollisuus pysyi hyvin alhaisella tasolla.1

Hollannin vankimäärien kehitys tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden pohtia kriminaalipolitiikan malleja ja niissä tapahtuneita muutoksia. Toisen maailmansodan jälkeen Hollannin rankaisupolitiikka kääntyi pois perinteisestä eristämisajattelusta kohti resosialisaatiota ja hyvinvointiajatteluun perustuvaa kriminaalipolitiikkaa (penal welfarism). Vankila alettiin nähdä ns. viimeisenä keinona, jonka käyttöä tuli välttää niin paljon kuin mahdollista. Vankiluku alenikin asteittain ja päätyi usean vuosikymmenen ajaksi tasolle 20–40 vankia 100 000 asukasta kohden. Alimmillaan vankiaste oli vuonna 1973, jolloin se oli vain 18, mikä lienee kehittyneiden maiden ennätys. Esimerkiksi Suomen vankiaste oli vielä vuonna 1970 noin 100.

Kriminaalipolitiikan muutos liittyy tietenkin koko yhteiskunnan kehitykseen. Sodan jälkeinen aika oli Hollannissa toinen "kultainen kausi", jolloin kansakunnan itsetunto ja sosiaalinen koheesio kehittyivät myönteisesti, talous kasvoi, kulttuurinen vapaus lisääntyi ja politiikkaa luonnehti konsensus. Yhteiskunnan "tukipilarit", uskonnolliset ja maalliset ryhmät toimivat yhteistyössä toisiaan suvaiten. Maassa oli jo huomattava siirtolaisvähemmistö (Indonesiasta), mutta se integroitui yhteiskuntaan varsin hyvin. Sodan jälkeisillä johtajilla saattoi olla myös omakohtaisia kokemuksia vankeudesta, mikä lisäsi heidän muutoshalukkuuttaan. Lakimiesten, kriminologien ja psykiatrien keskuuteen syntyi "Utrechtin koulukunta", jonka jäseniä yhdisti syvä epäluottamus vankilan positiivisiin mahdollisuuksiin. Erityisesti pitkät vankilatuomiot nähtiin älyllisesti ja moraalisesti turmelevina.

Tonryn ja Bijleveldin (2007) mukaan vankiluvun vähentämiskeinot olivat sinänsä klassisia. Vähentämällä vankiloiden ja vankipaikkojen määrää saatiin myös vankien määrä pienemmäksi. Tämä voi johtaa siihen, että vankeutta voitiin joutua jonottamaan, mutta pidemmällä aikavälillä vankien määrä asettui paikkamäärien tasolle. Hollannissa suljettiin vankiloita 1960-luvulla, samaan aikaan kun rikosmäärät olivat kasvussa. Hyvin tärkeä oli myös lainsäädännön lähtökohta, jonka mukaan sellissä voi asua vain yksi vanki. Tuomioiden pituudet lyhenivät ja ehdonalaisen vapauden käyttöä laajennettiin.

Uusi muutos alkoi 1970-luvun lopulla, tosin hyvin hitaasti ja asteittain. Vielä 1990-luvun alkuvuosina Hollannin vankiaste oli kansainvälisessä vertailussa hyvin alhaisella tasolla (n. 45/100 000), mutta sen jälkeinen ja varsinkin viime vuosien kehitys on ollut jyrkkää nousua. Vuonna 2006 Hollannin vankiaste oli 128, eli noin seitsenkertainen alimpaan lukuun verrattuna. Länsi-Euroopassa Hollannin edellä ovat enää vain Englanti ja Wales sekä Espanja. Rikollisuuden kasvu ei voinut selittää tätä muutosta. Joissakin rikoslajeissa toki tapahtui selkeää kasvua 1960-luvulta lähtien, mutta samanlaista se oli muissakin länsimaissa, joissa vankiluku ei kääntynyt jyrkkään nousuun. Henkirikosasteessa tapahtui pieni kasvu (n. 0.8:sta 1.2:een), mutta luku on silti hyvin alhainen esimerkiksi Suomeen verrattuna. Uhritutkimusten antamat rikollisuusluvut ovat olleet hyvin tasaisia. Vuonna 1989 tehty ensimmäinen kansainvälinen uhritutkimus (van Dijk et al. 1990) vaikutti osaltaan muutokseen väittäessään, että Hollanti oli rikollisin tutkituista 14 maasta, USA mukaan lukien. Tulos oli ykkösuutinen Hollannin mediassa. Tutkimukseen kohdistettiin voimakasta kritiikkiä ja vuoden 1992 tutkimus osoittikin jo aivan muuta, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

xxx

Downesin ja Swaaningenin (2007) mukaan Hollannin kehitystä voidaan tarkastella samojen käsiteapparaattien avulla, joita on käytetty Britannian tai Yhdysvaltojen kriminaalipolitiikan analysoinnissa. Näitä ovat esimerkiksi "uusi penologia" (Feeley & Simon 1992) ja "kontrollin kulttuuri" (Garland 2001). Taustalla ovat myös yhteiskunnan suuret muutokset. Perinteinen konsensus alkoi heiketä ja maahan tuli laajasti uusia maahanmuuttajaryhmiä (Marokosta, Turkista ja Surinamista), joiden integraatio ei näyttänyt onnistuvan enää aikaisemmalla tavalla, ainakaan nuorten miesten kohdalla. Samaan aikaan kriminaalipolitiikassa populismi ja liikkeenjohdolliset opit valtasivat alaa.

Rankaisuhakuista kriminaalipolitiikkaa oli vaikea osoittaa vääräksi: Jos rikollisuus kasvoi, tarvittiin tietenkin kovempia otteita. Jos se pysyi ennallaan, tarvittiin näitä otteita sen vähentämiseksi. Jos rikollisuus sen sijaan aleni, se vain osoitti, että kova linja toimii. Viimein tuli aika, jolloin ei edes yksikään vasemmistopoliitikko uskaltanut puolustaa vanhaa, humaania ja hyvinvointiin perustuvaa kriminaalipolitiikkaa. Rankaisuhakuisuuteen yhdistyivät uuden penologian ajatukset mittaamisesta, liikkeenjohdollistamisesta ja tulosjohtamisesta. Varsin kuvaava oli Hollannin seuraamusjärjestelmää arvioivan raportin otsikko: "Parempaa, erilaista ja halvempaa". Sosiologisen kriminologian korvasi "business administration", perinteinen asiantuntijuus hylättiin evidenssiperustaisen toiminnan nimissä.

Yhtenä kehityksen "uhrina" mainitaan Hollannin kriminaalihuolto. Tulosajattelun nimissä sen perinteinen sosiaalityöorientaatio hylättiin ja siitä tehtiin tulosvastuullinen yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpano-organisaatio. Downesin ja Swaaningenin mukaan tämä merkitsi kriminaalihuollon tosiasiallista lopettamista. Kahden kaikkein klassisimman kriminaalihuoltotyön, vankilatyön ja vapautuneiden jälkihuoltotyön, resurssit otettiin pois. 2

Koventunut kriminaalipolitiikka ei näkynyt vain vankilukujen kasvuna vaan myös kaikenlaisena "ongelmaryhmien" lisääntyvänä kontrollina. Huumeriippuvaisia voitiin eristää riippumatta rikoksen laadusta. Väkivaltarikoksen käsitettä laajennettiin monenlaisiin tekoihin, niin että voidaan puhua itse käsitteen inflaatiosta. Tunnusmerkistöjä muutettiin niin, että osa varkauksista muuttui ryöstöiksi. Ehdollisten tuomioiden sijaan tuomittiin yhä useammin ehdottomia. Ja Britannian mallin mukaisesti alettiin uskoa, että "prison works!", vankila toimii. Vankilukujen voimakkaan kasvun mahdollisti muutos, jossa selleihin voidaan sijoittaa useampia vankeja. Vankeinhoidossa alettiin myös korostaa yhä enemmän sitä, että osalle vangeista ei ole tarpeen järjestää kuntoutusta. Heille on perustettu "erityisjärjestykseen" perustuvia varmuusosastoja ja -vankiloita.

xxx

Japanin perinteisen rikollisuuden alhaisuutta vuosina 1950–1990 on selitetty häpeään liittyvillä kulttuuritekijöillä, voimakkaalla ryhmäsidonnaisuudella ja joskus myös viranomaisten (poliisi, vankeinhoito) erilaisella toimintatavalla. Nyt keskustellaan siitä, pitävätkö median väitteet rikollisuuden voimakkaasta kasvusta ja japanilaisen yhteiskunnan "hajoamisesta" paikkaansa. Johnson (2007) on sitä mieltä, että kasvu ei ole todellinen, vaan johtuu pitkälti poliisin rekisteröintikäytännöissä tapahtuneista muutoksista. Leonardsen (2006) on kuitenkin sitä mieltä, että suuri osa virallisten tilastojen näyttämästä kasvusta on todellista, erityisesti varkauksissa, ryöstöissä ja raiskauksissa. Ryöstössä vakavan ruumiinvamman saaneiden määrä 3,5-kertaistui vuosina 1995-2002. Tämä ei voine johtua rekisteröintimuutoksista. Henkirikoksissa ei ole näkynyt selvää kasvua lukuun ottamatta eläkeikäisten ja sitä lähestyvien ryhmää. Rikollisuuden pelko on joka tapauksessa kasvanut voimakkaasti.

Leonardsen lähtee siitä, että rikollisuuden kasvua ei ole mahdollista selittää japanilaisen kulttuurin muutoksilla tai ryhmäyhteiskunnan hajoamisella; kehäpäätelmänkin vaara on lähellä. Sen sijaan hän kytkee rikollisuuden kasvun taloudelliseen muutokseen, 1990-luvulla alkaneeseen kuplatalouden puhkeamiseen. Japania pidettiin pitkään "uhrittoman kapitalismin" maana. Pitkään jatkunut tasainen kasvu sitoi ihmiset työelämään perheen lailla. Mutta sitten "Adam Smith koputti yhteiskunnan takaovelle", tuli pitkäaikainen talouden pysähdys ja työttömien määrä lähti voimakkaaseen kasvuun. Nyt häpeän kulttuuri saattaakin olla rikollisuutta lisäävä tekijä. Ryöstöihin syyllistyneet ovat hyvin usein taloustaantuman uhreja. Kuinka suurta rikollisuuden kasvu todellisuudessa Japanissa on, jää nähtäväksi, mutta Johnsonin mukaan "kontrollin kulttuuri" on siellä jo nyt.

1 Näiden maiden rikollisuutta ja kriminaalipolitiikkaa esiteltiin mm. Uusi Kriminaalihuolto -lehden alkuvuosien (1984-) numeroissa.

2 On hämmästyttävää, miten samanlainen kehitys tapahtui Suomessa, ilman sen suurempia kohinoita ja keskusteluja. Englannissa kriminaalihuollon loputonta uudistamista on kutsuttu "maolaisen kulttuurivallankumouksen kapitalistiseksi versioksi".

Lähteet saa kirjoittajalta matti.laine@om.fi

 
Julkaistu 10.3.2008