Olavi Kaukonen

Huumeriippuvaiset rikosseuraamusjärjestelmässä

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa huumeiden käyttäjäkontrollin tulee perustua ennen muuta sosiaali- ja terveydenhuollollisiin interventioihin. Rikosoikeuden tulee olla sosiaalisten ja yhteiskunnallisten ongelmien sääntelyn viimeinen keino.

Huumeiden käyttö oli Suomessa kansainvälisesti verraten alhaisella tasolla aina 1980-luvun lopulle saakka, mutta se lisääntyi nopeasti koko 1990-luvun ajan. Kasvu tasaantui vasta vuosituhannen vaihteessa. 1990-luvun puolivälistä alkaen huumausainepolitiikkaa ja huumehaittojen vastaista työtä on pyritty eri tavoin tehostamaan.

Hallitus on tehnyt kaikkia hallinnonaloja sitovan huumausainepoliittisen periaatepäätöksen (2008–2011), jonka tavoitteena on puuttua sellaisiin ajankohtaisiin huumausainepoliittisiin ongelmiin, joiden ratkaiseminen vaatii uudenlaista viranomaisten välistä yhteistyötä. Asiakirja sitoo eri ministeriöitä yhteisen tavoitteen saavuttamiseen, huumehaittojen vähentämiseen. Pääasiallinen kehittämis- ja koordinointivastuu on kuitenkin sosiaali- ja terveysministeriöllä.

Tuukka Tammi (2007) on tuoreessa väitöskirjassaan arvioinut, että kansallinen huumausainepolitiikka on ollut suhteellisen onnistunutta. Rikosoikeudellisten toimien ja kuntouttavien mahdollisuuksien kesken on löydetty kohtuullisesti hallinnonaloja tyydyttävä tasapaino.

Hallinto voikin olla suhteellisen tyytyväinen kompromissiin ja konsensukseen. Huumeiden ongelmakäyttäjien tai rikosoikeudellisen kontrollin kohdentumisen näkökulmasta kuva on kuitenkin hieman toinen. Huumausainepolitiikan ohjauksessa ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota kansallisiin ongelmiin: niukkaan hoidon saatavuuteen ja käyttäjärepression pysyvyyteen. Suomessa oli vuonna 2005 arviolta noin 4 000–5 000 opiaattien ongelmakäyttäjää ja lisäksi 12 000–22 000 amfetamiinin ongelmakäyttäjää. Stakesin rekisterin mukaan ehkä noin 15 % heistä oli huumehoitopalvelujen piirissä vuonna 2006.

Vasta 1990-luvun loppuvuosina alkaneessa terveysneuvonnassa olemme onnistuneet hyvin, ja sillä on ilmeisesti ollut myös yleistä kansanterveydellistä merkitystä. Sen sijaan 1990-luvun lopulla käyttöön otetut korvaushoitojärjestelmät ovat osoittautuneet yllättävän tehottomiksi. Juuri korvaushoidon saatavuudella on kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden mukaan erityisen suuri merkitys myös väestötason rikollisuudelle. Suomessa korvaushoitoa saavia ei käytännössä ole onnistuttu edes tilastoimaan, mutta asiantuntija-arvioiden mukaan heitä on koko maassa vain noin 800–900. Hoitojonot ovat kasvussa, vaikka järjestelmä altistaa vakavasti huumeriippuvaiset paitsi sosiaalisille ja terveydellisille haitoille myös rikosoikeudellisille seuraamuksille. Käytännössä jonottajat ovat myös osa laittomia huumemarkkinoita.

Osa huumeriippuvaisista – arvioiden mukaan lähes yhtä moni kuin virallisessa korvaushoidossa oleva – on hakenut lääkkeensä Virosta ja muista Baltian maista. Näiden maiden liittyminen Schengen-sopimukseen vuoden 2008 alusta muuttaa tilannetta: sopimus helpottaa liikkumista mutta kieltää lääketurismin. Käytännössä kielto ei ole toiminut. Ranska on ollut Schengen-sopimuksen piirissä vuodesta 2003, mutta laittomien lääkkeiden tuontia se ei oleellisesti ole haitannut. Jos halutaan välttää ongelmat, korvaushoidon saatavuus tulisi nopeasti vähintäänkin kaksinkertaistaa.

Sosiaali- ja terveysministeriön korvaushoitoa ja sen saatavuutta säätelevä uusi asetus (33/2008) on juuri annettu. Sen tavoitteena on muuttaa käytäntöjä avohoito- ja peruspalvelupainotteiseksi. Korvauslääkkeen apteekkijakelu tulee myös mahdolliseksi. Samalla kuitenkin luovutaan pääsääntönä yksinomaan buprenorfiinin käytöstä ja siirrytään vähemmän riippuvuutta aiheuttavan yhdistelmävalmisteen käyttöön. Koska valmiste ei ole lääkekorvauskäytännön piirissä, apteekista hankittu lääkehoito maksaisi asiakkaalle vuodessa lähes 8 000 euroa. Kun asetus ei velvoita hoidon järjestämiseen aikaisempaa tiukemmin, matkusteluun ja buprenorfiiniin tottunut huumeriippuvainen saattaa hoitojonossa odottelun sijasta valita edelleen muutaman kympin laivalipun tai lääkkeiden hankkimisen katukaupasta.

Kallis ja erittäin valikoiva korvaushoitojärjestelmä näyttää tuottavan enemmän haittoja ja kustannuksia kuin hyötyjä. Olemme onnistuneet kymmenessä vuodessa luomaan kansainvälisestikin kohtalaisen laajat ja maan rajat ylittävät korvaushoitolääkkeiden laittomat markkinat, joiden hillitseminen pelkästään kansainvälisiä sopimuksia hiomalla ja tiukentamalla on työlästä, hidasta ja epävarmaa. Katukaupassa leviävästä buprenorfiinista on tullut nopeasti myös hoitoon hakeutuneiden ongelmakäyttäjien pääasiallinen päihde.

Asiakaskontrollin kiristymisen seuraukset

Tehottomasta ja tukkoisesta huumehoitopolitiikasta on seurannut monitahoisia ja vaikeasti hallittavia ongelmia. Vaikka hoitoonohjausta ja huumeongelmien sosiaali- ja terveydenhuollollista käsittelyä on muodollisesti korostettu, käytännössä näin ei kuitenkaan ole oleellisesti tapahtunut. Tutkija Heini Kainulainen on seurannut tiiviisti vuoden 2001 huumausaineen käyttörikosuudistuksen toteutumista, eivätkä tulokset ole erityisen rohkaisevia. Juuri käyttäjien rikosoikeudellinen kontrolli on pikemminkin kiristynyt, päinvastaisista tavoitteista huolimatta.

Kiristynyt käyttäjäkontrolli ja sosiaali- ja terveydenhuollollisten interventioiden saatavuuden ongelmat näkyvät yllättävän voimakkaasti myös rikosseuraamusjärjestelmässä. Tekeillä olevan terveystutkimuksen ennakkotietojen mukaan vankilaan ja yhdyskuntapalveluun tuomittujen sosiaalinen ja terveydellinen tila ovat heikentyneet merkittävästi edellisen kattavan terveystutkimuksen jälkeen. Vangeista 90 % ja yhdyskuntapalveluun tuomituista 60 % on diagnosoitu päihdeongelmaisiksi (naisista huumeriippuvaisiksi vastaavasti 65 ja 20 %). Joka toisella on C-tyypin hepatiitti molemmissa ryhmissä, ja yhdeksän kymmenestä on muutoinkin lääketieteellisen hoidon tarpeessa.

Ratkaisujakin on yritetty etsiä. Vuoden 2006 vankeuslakiuudistuksen tavoitteena on ollut lisätä hoitoa, kuntoutusta ja toimintakykyä lisääviä ohjelmia. Lisääntyneiden huumeongelmien yleisyys ja vakavuus tuottavat kuitenkin seuraamusjärjestelmälle huomattavia haasteita. Etenkin opioidiriippuvuuden yleisyys vangeilla edellyttää nykytilanteessa sitä, että vähintäänkin hoidon tarpeen arvioita tehdään nykyistä tehostetummin – tai sitten korvaushoidon saatavuuden kynnystä tulisi laskea tuntuvasti.

Nuorehkojen vankilasta vapautuneiden miesten kuolleisuus on erittäin korkea. Korvaushoitoja tulisi aloittaa vankila-aikana nykyistä joustavammin, mutta tämä on vain osaratkaisu. Kansallisen huumekontrollin tulisi kokonaisuutena toimia rationaalisemmin: sosiaali- ja terveydenhuollossa toteutetun hoidon, huollon ja kontrollin tulisi olla ensisijaista rikosoikeudellisiin toimiin nähden.

Vankilaan ajautuu suomalaisen yhteiskunnan köyhin, sairain ja sosiaalisesti huono-osaisin väestönosa, eivätkä heidän ongelmansa ole kovin helposti rikosseuraamusjärjestelmän keinoin ratkaistavissa.

Rikosseuraamukset ja sosiaaliset ongelmat

Kansallisena huolena ei ainakaan välittömästi näytä olevan huumehakuinen nuoriso, vaan huumehoitojärjestelmien ulkopuolella pidetty, lähes kahdenkymmenen tuhannen huumeriippuvaisen syrjäytymispotentiaali. On myös todennäköistä, että olemme näiltä osin siirtyneet kokonaan uudelle tasolle huumausaineongelmien sääntelypyrkimyksissä. Vanhat keinot eivät enää välttämättä auta; valistus ei tehoa, eikä edes vankila toimi oleellisena pelotteena.

Suomessa on perinteisesti kunnioitettu hallinnonalojen välisiä raja-aitoja. Huumeriippuvaisen marginaalin kohtelussa näyttää kuitenkin välttämättömältä ainakin tiivistää hallinnonalojen välistä yhteistyötä aivan olennaisella tavalla.

Rangaistusten täytäntöönpanon kehittämisessä tähän on pyritty eri tavoin. Vankeuslaki antaa mahdollisuuden myös vankilan ulkopuoliseen sijoitukseen tuomion aikana. Luotettavaksi katsottu vanki, jolla on päihdeongelma tai jolla voidaan olettaa olevan erityisiä vaikeuksia selviytyä vapaudessa, voidaan sijoittaa määräajaksi vankilan ulkopuoliseen päihdehuoltoyksikköön kuntoutukseen. Näitä sijoituksia on kuitenkin tehty vuosittain vain muutamia kymmeniä.

Laki sopimushoidon kokeilemisesta valmisteltiin jo useita vuosia sitten. Sen keskeisenä kohderyhmänä olisivat olleet juuri ne lainrikkojat, joita ei päihdeongelmansa vuoksi voida tuomita yhdyskuntapalveluun, mutta joihin – usein juuri päihdeongelmiin liittyvistä syistä – ei myöskään vankeusrangaistuksella ole toivottua vaikutusta. Vaihtoehtona olisi ollut tehostettu huumehoito vankilalaitoksen ulkopuolella. Kun lain soveltamiseen mahdollisia kuntoutettavia olisi ollut suhteellisen vähän, järjestelmästä olisi tullut tehoton ja kallis. Rinnakkaisjärjestelmien sijasta on järkevämpää käyttää parasta mahdollista päihdekuntoutuksen asiantuntemusta ja jakaa kustannuksia.

Niinpä vuonna 2006 valmistui työryhmän mietintö (OM 2006:19), jossa yhdyskuntaseuraamuksia ja päihdekuntoutusta esitettiin nivottavaksi vielä tiiviimmin yhteen. Sen mukaan asiakkaan kotikunnan päihdehuolto määrittelisi asiakkaan tarpeita vastaavan kuntoutuksen sisällön, Kriminaalihuoltolaitos puolestaan vastaisi valvonnasta, jolloin tiivistyvän yhteistoiminnan avulla sekä kuntoutuksen että seuraamusten vaikuttavuutta olisi mahdollista lisätä.

Nämä ovat kuitenkin viimesijaisia keinoja, ja sellaisinakin väistämättä valikoivia. Päihdeongelmaisten lainrikkojien integroiminen yhteiskuntaan edellyttää kokonaisstrategiaa, joka tehostaa toimenpiteitä pääasiallisesti rikosseuraamusjärjestelmän ulkopuolella. Vankila-aika saattaa olla otollinen yksilöllisen kuntoutuksen toteuttamiselle – mutta se voi olla myös erittäin kallis tapa tehdä vaikeista päihdeongelmista vielä vaikeampia.

Politiikan koordinointi vai toimenpiteiden kirjaaminen?

Suomi on torjunut kansainvälistä kritiikkiä kohtuuttoman käyttäjärepressiivisestä huumausainepolitiikastaan ottamalla käyttöön niin sanotun kahden raiteen politiikan. Hintana on kuitenkin ollut se, että käyttäjäkontrolli on kokonaisuudessaan kiristynyt vastoin lainsäätäjän tahtoa. Se on myös muuttunut aikaisempaa epärationaalisemmaksi. Sosiaali- ja terveydenhuollollinen kontrolli ei tavoita huumeiden ongelmakäyttäjiä läheskään riittävässä määrin. Vastaavasti päihdeongelmaisten määrä rikosseuraamusjärjestelmän kaikissa osissa on kasvanut tavattoman korkeaksi. Kiiltävien raiteiden väliin survoutuu kohtuuton määrä huono-osaisia päihdeongelmaisia.

Näyttää siltä, että sen enempää poliisiviranomaisella kuin päihdehuollollakaan ei ole erityisen suurta kiinnostusta toimivien hoitoonohjauskäytäntöjen kehittämiseen omaehtoisesti siten, että etenkään vaikeimmassa asemassa olevat huumeiden ongelmakäyttäjät siitä hyötyisivät. Nykytilanne on turhauttava eri viranomaisten näkökulmasta. Rangaistusmääräysmenettely on sinänsä järkevä sanktio, koska se on työekonomisesti tehokas. Hoitoonohjaus puolestaan edellyttää harkintaa ja vaivannäköä. Valinnainen vaivalloinen toimenpidevaihtoehto ei pysty käytännössä kilpailemaan vaivattomamman vaihtoehdon kanssa. Hoitoonohjauksen käytön tulisi olla nykyistä velvoittavampaa ja myös ajankäytöllisesti selvästi rangaistusmääräysmenettelyä houkuttelevampaa.

Huumeiden ongelmakäyttö väestötasolla on Suomessa vielä toisen huumeaallon jälkimainingeissakin hallittavalla tasolla, ja tilannetta on mahdollista oleellisesti korjata jo käytettävissä olevin välinein. Tämä edellyttää kokonaisuuden arviointia myös käytännössä toteutuvan kansallisen repressioasteen ja haittojen kohdentumisen näkökulmasta. Tämä olisi luonteva tehtävä kansalliselle huumausainepolitiikan koordinaatioryhmälle, johon on kerätty eri hallinnonalojen keskeinen asiantuntemus.

Eduskunnan ajatus siitä, että sosiaali- ja terveydenhuollollisen hoidon, huollon ja kontrollin tulisi olla yhteiskunnan ensisijainen vastaus päihteiden ongelmakäyttöön ja myös huumeriippuvaisten käyttörikoksiin, jää nykytilanteessa hurskaaksi toiveeksi. Laajatkin diversiomahdollisuudet jäävät todellisuudessa käyttämättä. Käyttäjäkontrolli jää käytännössä enenevästi poliisin huoleksi.

Käytännön käyttäjärepressiota ja eri hallinnonalojen kenttätoimijoiden turhautuneisuutta olisi mahdollista tuntuvasti vähentää, mutta tämä vaatisi huomattavasti nykyistä määrätietoisempaa näkemystä haitoista ja niiden kokonaishallinnan ehdoista – ja tämän näkemyksen pohjalta etenemistä, aitoa kansallisen huumepolitiikan koordinointia.

Vaihtoehtona on tietysti rikosoikeudellisen järjestelmän enenevä käyttö. Se saattaa myös olla nykytilanteessa sekä todennäköistä että perusteltua sellaisissa tilanteissa, joissa horjuvan kuntoutusmotivaation vuoksi päihdeongelmainen muutoin ajautuisi toistuvasti vankilaan esimerkiksi toistuvista omaisuusrikoksista. Käytännössä asiakkaan itsemääräämisoikeutta rajattaisiin velvoittamalla hänet osallistumaan kuntoutukseen – usein ehdottoman vankeustuomion uhalla. Eri Euroopan maista kertyneen tutkimustiedon mukaan muodollinenkaan pakko ei heikennä kuntoutuksen tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta verrattuna vapaaehtoisesti hoitoon hakeutuneisiin. Vielä selvempää on, että ne huumeongelmaiset, jotka ovat päässeet kuntoutukseen – vaikka sitten siihen vankeuden uhalla velvoitettuina – ovat selviytyneet paremmin kuin pelkästään vankilaan tuomitut.

Kirjoittaja on neuvotteleva virkamies oikeusministeriössä.

 
Julkaistu 10.3.2008