Tanja Noponen

Yhteistyö sairaalan kanssa tukee pahoinpitelyrikosten esitutkintaa

PAKE eli pahoinpitely- ja kehokarttalomake otettiin käyttöön Malmin poliisipiirin ja Malmin sairaalan päivystyspoliklinikan yhteistyössä vuonna 2002. Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksessa tarkasteltiin dokumentoituja pahoinpitelytapauksia ja seurattiin niiden etenemistä rikosprosessissa. Aineistona oli 399 vuoden 2003 lopulla Malmin sairaalan päivystykseen tullutta väkivaltatapausta. Niistä runsas neljännes oli pari- ja lähisuhdeväkivaltaa.

Pahoinpitely- ja kehokarttalomake (PAKE) liittyy Helsingissä Malmin sairaalan poliklinikan ja Malmin poliisin vuonna 2002 aloittamaan käytäntöön, jolla pyritään parantamaan pahoinpitelyn uhrin oikeusturvaa ja viranomaisten yhteistyötä. Sen välineeksi kehitettiin PAKE-lomake, johon potilaan vammat ja muut pahoinpitelytiedot kirjataan entistä tarkemmin. Etelä-Suomen lääninhallituksen Malmin malli -asiantuntijaverkosto on kehittänyt lomaketta edelleen ja vie toimintamallia koko läänin alueelle. PAKE-lomake täytetään jokaisesta päivystykseen pahoinpitelyvammojen seurauksena hakeutuneesta potilaasta. Malmin sairaalan päivystyksessä hoidetaan noin 1000 pahoinpitelyn uhria vuodessa.

Väkivalta erilaista tekijän ja uhrin suhteesta riippuen

Väkivalta näyttäytyi aineistossa vahvasti sukupuolittuneena. Runsas neljäsosa tapauksista oli pari- tai muussa lähisuhteessa tapahtunutta väkivaltaa, jossa suurin osa (82 %) uhreista oli naisia. Pari- ja lähisuhdeväkivallaksi luokiteltiin tapaukset, joissa tekijänä oli uhrin entinen tai nykyinen avio- tai avopuoliso, seurustelukumppani, lapsi, vanhempi tai sisarus. Kaikista sairaalaan pahoinpitelyvammojen seurauksena hoitoon hakeutuneista naisista noin 60 prosenttia oli joutunut läheisen ihmisen väkivallan kohteeksi. Miehistä sama osuus oli ollut heille itselleen entuudestaan tuntemattoman pahoinpitelyn eli niin sanotun katuväkivallan kohteena.

Vammojen ja tekotapojen vertailu osoitti, että mitä läheisempi suhde tekijän ja uhrin välillä oli, sitä henkeä uhkaavampia olivat tekotavat ja vaarallisempia siitä seuranneet vammat. Potkiminen ja nyrkillä lyöminen olivat yleisimpiä tekotapoja uhrille tuntemattomien tai jollakin tavalla tuttujen (suurin osa tässä ryhmässä oli niin sanottuja ryyppyporukkatappeluja) tekemissä pahoinpitelyissä. Pari- ja lähisuhdeväkivallassa uhrin kuristaminen, pään hakkaaminen kovaa pintaa vasten ja teräaseella tai muulla vaarallisella esineellä lyöminen tai heittäminen, olivat yleisempiä kuin kahdessa muussa ryhmässä. Useiden mustelmien tai ruhjeiden alue ja aseella tai muulla vaarallisella esineellä aiheutetut vammat olivat yleisempiä läheisen ihmisen kuin tuntemattoman tekemissä pahoinpitelyissä. Lieviksi luokiteltavien vammojen osuus oli kaiken kaikkiaan suurempi kahdessa muussa kuin pari- ja lähisuhdeväkivaltaryhmässä. Aikaisempi tutkimus on osoittanut, että erityisesti pari- ja lähisuhdeväkivallasta ilmoitetaan harvoin viranomaisille ja hoitoon hakeutuvat useammin ne, jotka ovat joutuneet erityisen vakavan fyysisen väkivallan kohteeksi. Arkuus hakea apua selittänee osaksi havaittua eroa tekojen vakavuudessa.

Pahoinpitelyt etenivät rikosprosessissa hyvin

Tapaukset etenivät poliisin tietoon tultuaan rikosprosessissa kaiken kaikkiaan hyvin. Sillä, oliko pahoinpitely niin sanottua katuväkivaltaa vai läheisen ihmisen tekemä, ei ollut merkittävää vaikutusta rikosilmoituksen tekoon. Kaikissa ryhmissä noin 60 prosentissa tapauksista tehtiin rikosilmoitus. Suurta osuutta selittää ainakin osaksi se, että tapaukset olivat tulleet poliisin tietoon useimmiten hälytyskeskuksen kautta. Kuitenkin joka viidennessä pari- ja lähisuhdeväkivaltatapauksessa ja miltei joka kolmannessa uhrille jollakin tavalla tutun tekemissä pahoinpitelyssä uhri oli itse tullut tekemään rikosilmoitusta poliisiasemalle sairaalassa käynnin jälkeen. Nämä olivat tapauksia, jotka eivät olisi tulleet poliisin tietoon ilman uhrien aktiivisuutta.

Pari- ja lähisuhdeväkivalta eteni poliisin tietoon tultuaan erityisen hyvin muihin ryhmiin verrattuna. Rikosilmoitukseen johtaneista tapauksista tuomioistuimeen eteni yli 70 prosenttia. Muissa ryhmissä oikeuskäsittelyyn edenneiden tapausten osuus oli pienempi.

Uhrille entuudestaan tuntemattoman tekemissä pahoinpitelyissä eteneminen päättyi usein jo poliisin esitutkintaan, koska tekijää ei saatu kiinni. Aineistossa pari- ja lähisuhdeväkivallan osalta rikosprosessin "kompastuskivinä" näyttäytyivät sovitteluun ohjautuminen ja poliisin tekemät ei rikosta -päätökset, joissa osassa kyse oli siitä, että asianomistaja oli perunut tekemänsä rikosilmoituksen. Suurimmassa osassa sovitteluun menneistä tapauksista seurasi syyttämättäjättämispäätös. Merkittävää sovitteluun ohjautuneissa tapauksissa oli, että parisuhteessa tapahtuneet pahoinpitelyt olivat muita tapauksia vakavampia tekotavoiltaan, eikä yksikään niistä ollut tekotavaltaan potkimista lievempi.

Yhteistyö sairaalan kanssa tukee rikosten tutkintaa

Esitutkintapöytäkirjojen tarkastelun pohjalta havaittiin, että PAKE-lomakkeen tietoja oli käytetty niin lääkärinlausuntojen pohjana, rikosilmoitusten kirjaamisessa kuin poliisin kuulusteluissakin. Lomakkeelle kirjataan runsaasti hyödyllistä tietoa rikosilmoituksen tekoa ja rikosnimikkeen harkintaa silmällä pitäen. Lisäksi sairaalassa otetut valokuvat sisälsivät usein kuvia - erityisesti pari- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa – vaatteiden alta löytyneistä vammoista, joita ei ilman potilaan riisuttamista olisi ollut havaittavissa. Valokuvat ovat oikeusprosessissa tärkeitä todisteita pahoinpitelyrikoksesta.

Sairaalasta tehtiin erityisesti pari- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa myös aktiivisesti ilmoituksia pahoinpitelyistä suoraan poliisille. Yhteydenotto tapahtui useimmiten potilaan suostumuksella. Kuitenkin tapauksissa, joissa pahoinpitely oli tulkittavissa törkeäksi, poliisiin oli muutamissa tapauksissa otettu yhteyttä myös ilman potilaan suostumusta. Rikostutkinnan aloittaminen heti pahoinpitelyn jälkeen mahdollisti sen, että rikoksen tutkinta voitiin aloittaa välittömästi ja näyttöä tapahtuneesta kerättiin esimerkiksi rikospaikalla käymisen, asianosaisten alustavien kuulustelujen ja tekijän kiinnioton avulla. Näin saadaan nopeasti myös uhrin lausumasta riippumatonta näyttöä senkin varalta, että uhri peruu rikosilmoituksen esitutkinnan aikana. Tämä on tyypillistä juuri pari- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa. Ilmoituksen perumisen taustalla saattaa olla niin halu jatkaa suhteessa ja suojella tekijää kuin myös pelko tekijää tai epäluottamus viranomaisia kohtaan.

Lähde: Noponen, Tanja: Pahoinpitely- ja kehokarttalomake väkivaltatyön välineenä (julkaistaan vuoden 2007 aikana Poliisiammattikorkeakoulun julkaisusarjassa).

 
Julkaistu 14.3.2007