Raino Lavikkala

Vankeuden vaihtoehtoja vai yhdyskuntaseuraamuksia?

Vaihtoehtoseuraamusten ajatellaan olevan yksi keino vähentää vankilukua ja niiden kehittämistä korotetaan mm. oikeusministeriön strategioissa.

Vaihtoehtoseuraamusten ajatellaan olevan yksi keino vähentää vankilukua ja niiden kehittämistä korotetaan mm. oikeusministeriön strategioissa.

Tehokkuus- ja halpuusodotukset lisäävät mm. teknistä valvontaa käyttävien vaihtoehtojen kiinnostavuutta. Suuntautumista on problematisoitu lähinnä vain muistuttamalla järjestelmän ankaroitumisen riskistä: kovat rangaistukset voivat säilyä ja vaihtoehdot imeä rangaistusten piiriin uusia tuomittavia. Mitä vaihtoehto- tai yhdyskuntaseuraamuksilla ylipäätään tarkoitetaan?

Esimerkiksi Venäjällä käytetään ojennustyö-nimistä seuraamusta nimenomaan työttömille. Tarkoitus on hyvä: mahdollisuus suorittaa tuomio siviilissä tekemällä yleishyödyllistä työtä. Tuomittu saa palkkaa, josta osa pidätetään rangaistuksena. Parhaimmillaan hän saa valmiuksia ja tilaisuuksia kiinnittyä normaalielämään. Kuitenkin tehtävät ovat vähän haluttuja, palkka pieni ja ojennustyöhön tuomittujen taidot ja halut usein vähäiset. Monet ovat jo olleet vankilassa. Työpanoksesta on laitoksille harvoin merkittävää hyötyä. Hyvistä tarkoitusperistä huolimatta ojennustyö ei tyydytä ketään. Kyseessä on vankeuden vaihtoehto, mutta voiko sitä kutsua yhdyskuntaseuraamukseksi?

Kommunikatiivinen rangaistusteoria kehittelyn pohjana

Kiinnostavia näkökulmia tähän ongelmaan tarjoaa Sue Rexin tutkimus "Reforming Community Penalties" (2005). Lähtökohtana on, että vankeuden asema monissa maissa vain vahvistuu vaihtoehtojen kehittelystä huolimatta, ja osasyy tähän on epäselvyys yhdyskuntaseuraamusten asemasta. Yritys lisätä yhdyskuntaseuraamusten uskottavuutta vain korottamalla niiden ehtoja ja velvoitteita lisää samalla toimeenpanojen epäonnistumisia. Kokonaiskuvaa hämärtävät uudenlaiset yhdistelmät, joissa osa rangaistuksesta suoritetaan laitoksessa ja osa ulkopuolella. Tuomareilta vaaditaan suurta erottelu- ja harkintakykyä. Tuomitsemalla pelkän yhdyskuntaseuraamuksen sijasta näitä yhdistelmiä tullaan vahvistaneeksi mielikuvaa vankeudesta "varsinaisena rangaistuksena" ja ehkä suoranaisesti lisänneeksi vankimäärää.

Rex kysyy, tarjoaako ns. kommunikatiivinen rangaistusteoria pohjaa yhdyskuntaseuraamusten kehittämiselle niiden omista lähtökohdista eikä vain vankeuden vaihtoehtotarpeista. Lähtökohdaksi hän ottaa Andrew von Hirschin ja Anthony Duffin teoriat. Niissä keskitytään yhdyskuntaseuraamuksiin, joihin kommunikatiivisuuden nähdään erityisesti sopivan. Molemmat ovat yrittäneet myös sovittaa teoreettisesti seuraamusten sisäistä jännitettä yhtäältä retributiivisuuden ja rangaistuksen suhteellisuuden tavoitteiden ja toisaalta uusintarikollisuuden vähentämisen ja yhteiskunnallisen hyödyn tavoitteiden välillä. Rikoksentekijät ymmärretään toimijoiksi, jotka ovat kykeneviä valintoihin. Seuraamuksia tuomittaessa ja toimeenpantaessa rikoksiin syyllistyneitä pitäisi käsitellä aktiivisina osallistujina eikä passiivisina rangaistuksen tai hoidon vastaanottajina, ja heitä tulisi motivoida sitoutumaan muutosprosesseihin.

Rex haluaa myös lähentää teoreettista pohdintaa kriminaalipolitiikan päätöksentekoon ja avata keskustelua teorioiden sovellettavuudesta. Siksi hän tutki, sopivatko teorioiden ajatukset arkiymmärrykseen. Tutkimukseen valittiin sellaisia ryhmiä, joilla on rikosoikeusjärjestelmästä kokemustietoa. Puolet 800 tutkimukseen osallistuneesta oli tuomioistuinten maallikkojäseniä, loput kriminaalihuollon henkilöstöä, rikoksiin syyllistyneitä ja uhreja.

Tutkimuksen yksi merkittävä tulos oli yhdyskuntaseuraamusten korkea kannatus ja uskottavuus kaikissa vastaajaryhmissä. Rex toteaa tämän vastaavan aiempaa tutkimustietoa, jonka mukaan kansalaiset kannattavat yhdyskuntaseuraamuksia, jos tietävät niistä. Rangaistuksilla nähtiin olevan kaksinainen tehtävä: retributiivinen, taaksepäin katsova ja kuntouttava, eteenpäin suuntautuva. Rankaisullisuutta ei suosita sen itsensä takia. Rikollisuuden ehkäisyä pidetään sikäli ensisijaisena, ettei rangaistuksilla nähdä mieltä ilman tällaista päämäärää. Samalla rangaistuksilta odotetaan kuitenkin oikeudenmukaisuutta ja suhteellisuutta.

Tutkimus osoitti selvästi, että rangaistuksen käsittäminen kommunikatiivisena on sopusoinnussa ihmisten arkiymmärryksen kanssa. Kommunikatiivisuuden arvioidaan sopivan nimenomaan yhdyskuntaseuraamuksiin ja niitä uskotaan voitavan kehittää tässä mielessä. Vankeus nähdään kuitenkin usein ainoana keinona käsitellä uusijoita, jotka eivät käytä mahdollisuuksia lopettaa rikosten tekemistä.

Tuomion pitäisi toimia kommunikaationa

Tuomion odotetaan ilmaisevan moitetta sekä samalla instrumentaalisia muutosodotusten viestejä. Tuomituilta taas odotetaan reaktiota näihin viesteihin, ennen kaikkea yrityksinä olla syyllistymättä rikoksiin tulevaisuudessa. Tällaisen reaktion puuttuminen koetaan hyvin kielteisenä.

Kommunikatiivisuuteen liittyy käytännössä isoja kysymyksiä. Tuomittujen vastaanottavuutta ja osallistuvuutta epäiltiin laajasti. Tuomarit ja kriminaalihuollon työntekijät ovat selvillä siitä, että tuomittavien huomio keskittyy oikeudessa siihen, joutuvatko he vankilaan, mikä rajoittaa muun informaation vastaanottoa. Vastaajien rooli on istunnoissa niukka, eivätkä tuomioistuinlaitoksen tehokkuuspaineet asiaa paranna. Tuomitut lähtevät usein oikeudesta tietämättä, mitä määrätty yhdyskuntaseuraamus merkitsee.

Rex pohtii, voidaanko käytännössä rakentaa seuraamusjärjestelmää, joka huomioi tasapainoisesti rangaistusten suhteellisuuden ja uusintarikollisuuden ehkäisyn. Jälkimmäinen voi merkitä vaikkapa valintaa valvontaseuraamuksen tai yhdyskuntapalvelun välillä sen mukaan, kumpi sopii tuomittavalle paremmin. Hän pitää mahdollisena järjestelmää, jossa eri yhdyskuntaseuraamukset olisi suhteutettu ankaruuden kannalta. Tämä vaatii rankaisevuustekijöiden määrittelyä ja niiden painoarvojen selvittelyä. Tällaisia tekijöitä voisivat olla valvontajakson pituus, yksityisyyden menetys, velvoite pysyä tietyllä alueella (esim. kotiaresti), suoraan valvottu pakollinen toiminta (esim. yhdyskuntapalvelu) ja normaalielämän valintojen rajoitukset (esim. päihteettömyys).

Rex ehdottaa, että ainakin tuomitsemisen ja toimeenpanon yhteyttä kannattaisi vahvistaa. Jo seuraamuksen selittäminen ymmärrettävästi voi lisätä sen hyväksyntää. Tämä taas voi edesauttaa seuraamuksesta suoriutumista. Eräs mahdollisuus on tuomareiden roolin vahvistaminen täytäntöönpanossa, joko siten että kriminaalihuolto raportoi tuomioistuimelle tai siten että tuomioistuin voi ottaa asian uudelleen käsittelyyn. Rex viittaa myönteisiin kokemuksiin useissa maissa kokeiltuun tuomioistuinvetoiseen huumausaineseuraamukseen. Toimeenpanon olisi puolestaan vahvistettava tuomion viestejä ja edistettävä sitä, että tuomitut pystyvät vastaamaan sen odotuksiin.

Miten kommunikatiiviseen teoriaan pohjautuva kehittely eteneekin, Rex toteaa sen sopivan yhteen uusimman uusintarikollisuuteen vaikuttamista koskevan brittitutkimuksen kanssa. Parina viime vuonna on ilmestynyt paljon tutkimusta, joka voi rikastaa "What Works" -tutkimusta paneutumalla siihen, missä olosuhteissa ja miten erilaiset interventiot edesauttavat rikollisuudesta luopumista (desistance). Siinä korostuvat aiempaa enemmän mm. vuorovaikutustekijöiden, rikoksentekijän vahvuuksien, tulevaisuusorientaation ja motivoinnin merkitys.

Uusien seuraamusten kehittelyssä tarvitaan harkintaa

Rexin keskeiset tulokset sopivat erinomaisesti myös siihen, mitä yhdyskuntaseuraamuksista sanotaan Euroopan neuvoston suosituksessa vuodelta 1992. Suosituksen normit mm. tähtäävät oikeudenmukaisiin ja tehokkaisiin yhdyskuntaseuraamuksiin, joissa vallitsee tasapaino turvallisuuden, järjestyksen ylläpidon ja uhreille hyvittämisen sekä toisaalta tuomittujen yhteiskuntaan sopeutumisen tavoitteiden välillä. Suositus tähdentää yhteistyötä rikokseen syyllistyneen kanssa, pyrkimystä vahvistaa vastuuntuntoa ja saada hänet ymmärtämään seuraamus oikeudenmukaisena ja kohtuullisena reaktiona rikokseen. Kansalaisille ja mm. toimeenpanoon osallistuville järjestöille ja ihmisille on levitettävä tietoa yhdyskuntaseuraamuksista, jotta ne ymmärretään riittävinä ja uskottavina reaktioina rikolliseen käyttäytymiseen.

Yhdyskuntaseuraamusten käyttömahdollisuudet riippuvat vahvasti kansalaisten hyväksynnästä ja mielikuvista, joita niihin liitetään. Suomessa yhdyskuntaseuraamuksilla lienee nyt positiivinen etumerkki. Niin Venäjän opetukset, Euroopan neuvoston suositukset kuin referoitu tutkimus puoltavat harkintaa uusien vaihtoehtojen kehittelyssä. Aivan kaikki vankeuden vaihtoehdot eivät ilmeisestikään ole yhdyskuntaseuraamuksia. Ne saattavat kuitenkin vaikuttaa edellytyksiin kehittää yhdyskuntaseuraamuksia pitkällä tähtäimellä.

Rex arvioi, että yhdyskuntaseuraamusten alisteista asemaa suhteessa laitosrangaistukseen ei ole helppo muuttaa. Lupaavin ja ilmeisesti ainoa tie eteenpäin on kehittää niitä siten, että ne nähdään vaikuttavina ja rakentavina, ja niitä tuetaan juuri siksi.

Kirjoittaja on erikoissuunnittelija Rikosseuraamusvirastossa.

 
Julkaistu 14.3.2007