Timo Harrikari

Uutta kontrollikulttuuria?

Nuorten kotiintuloaikojen julkista sääntelyä selvitettiin Etelä-Suomen läänin alueen kunnissa. Kotiintuloaikojen sääntely osoittautui vähäiseksi.

Haasteessa 3/2004 kirjoitin kotiintuloajoista alaotsikolla "Tehokasta rikoksentorjuntaa, vastuullista lastensuojelua vai perusoikeusloukkauksia?". Kirjoitus oli kriittinen aikalaisanalyysi, koska tutkittua tietoa suomalaisista kotiintuloaikakäytännöistä ei silloin vielä ollut saatavissa. Syksyllä 2006 valmistui Etelä-Suomen lääninhallituksen sivistysosaston ja Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen yhteistyöhankkeena selvitys nuorten julkisesta kotiintuloaikasääntelystä.

Selvityksessä haluttiin tietää, sovelletaanko kunnissa ja missä määrin epävirallisesti tai virallisesti säänneltyjä lasten ja nuorten julkisia kotiintuloaikoja, millaisia muita nuorten keskustoissa liikkumiseen ja kotiintuloaikoihin vaikuttamisen keinoja käytetään ja mitkä tekijät ovat yhteydessä kotiintuloaikatoimintaan.

Selvityksen teoreettiseksi lähtökohdaksi valittiin Edwin M. Lemertin sosiaalisen reaktion teoria. Kuntien puuttuminen lasten ja nuorten kotiintuloaikoihin ymmärrettiin sosiaalisena reaktiona, joka seuraisi paikallisen toleranssiasteen kriittisen pisteen ylittymisestä. Toleranssiaste on kunnassa esiintyvän poikkeavuuden ja toleranssin määrän välinen suhdeluku.

Etelä-Suomen läänin kunnille (N=86) lähetettiin kesällä 2005 kysely, jossa kuntien nuorisoasioiden johtavalta viranhaltijoilta tiedusteltiin kotiintuloaikasääntelyn tilannetta kunnassa. Samalla nuorisoasioista vastaavilta lautakunnilta kysyttiin näkemyksiä julkisesta kotiintuloaikasääntelystä. Vastausprosentti oli 76.

Sääntelyn tavoitteet monenlaisia

Yleisesti voi todeta, että nuorten kotiintuloaikojen julkinen sääntely on varsin vähäistä Etelä-Suomen läänin kunnissa. Kunnista 6 prosenttia oli antanut suosituksen lasten ja nuorten kotiintuloajoiksi ja kaikkiaan 14 prosenttia kunnista ilmoitti, että niissä oli esiintynyt jonkinlaista kotiintuloaikatoimintaa. Tällaisena toimintana pidettiin vanhempainryhmien tai koulujen asettamia kotiintuloaikoja, valtuustolle tehtyjä aloitteita tai kunnan päätöksentekoelinten antamia suosituksia. Suurista kaupungeista vain Lappeenranta oli antanut lasten ja nuorten kotiintuloaikaa koskevan suosituksen.

Kotiintuloaika-asian käsittelytavat ja hallintoelimet vaihtelivat yksittäisten viranhaltijoiden lausunnoista valtuustopäätöksiin. Myös asetettu kotiintuloaikasääntely vaihteli. Sääntely oli sidottu kronologisiin (15 ikävuotta) ja institutionaalisiin (luokka-asteet, ala/yläaste) ikärajoihin. Vanhemmille ikäryhmille – lähinnä yläasteikäisille – oli saatettu asettaa erilaiset kotiintuloajat viikolla ja viikonloppuna.

Sääntelyn tavoitteet ja perustelut liittyivät monenlaisiin lapsia ja heidän vanhempiaan koskeviin huolenaiheisiin. Kunnissa tehdyissä valtuustoaloitteissa oltiin huolissaan "rajusti lisääntyvistä uhkatekijöistä, suvun puuttuvasta verkostosta, huostaanottojen lisääntyvästä määrästä, vailla kontrollia olevista lapsista, päihteiden käytöstä, varastamisesta ja rikoksen uhriksi joutumisesta". Auktoriteetteina pidettiin mm. "kaupungin järjestyssääntöä, Kirkkohallituksen teesejä, rikosoikeudellista vastuuikärajaa ja ammattilaisten tietoa".

Vastanneet lautakunnat olivat enimmäkseen sitä mieltä, että kotiintuloaikasääntely on vanhempien päätöksen alainen asia. Vastauksissa puhuttiin painokkaasti vanhempien päätöksestä, jossa nuoret eivät olisi neuvotteluosapuolena. Jos vanhemmat eivät kykenisi huolehtimaan lapsestaan, kunta voisi ryhtyä lastensuojelutoimenpiteisiin. Aineistossa esiintyi niin ikään vastauksia, joissa yhteiskunnan kotiintulosääntelyä selvästi vastustettiin, sekä tämän vastapainoksi vastauksia, joissa vanhempien päätösoikeus esitettiin sivuutettavaksi ja siirryttäväksi lainsäädäntötoimenpiteisiin julkisen kotiintuloajan aikaansaamiseksi.

Nuorten keskustassa liikkumiseen ja kotiintuloaikoihin vaikutettiin kunnissa myös muunlaisin keinoin. Keinoja olivat vanhempien toimintaan vaikuttaminen, nuorten toiminnan sääntely ja viranomaisten keskinäisen yhteistyön tiivistäminen. Tavallisimpia olivat maininnat vanhempainiltakeskusteluista, nuorisotilojen aukioloaikojen tarkistamisesta ja katupartioinnista.

Kunnat jaettiin kahteen ryhmään

Lisäksi tavoitteena oli kotiintuloaikatoimintaan yhteydessä olevien tekijöiden arvioiminen. Kunnat jaettiin vastaustensa perustella kahteen ryhmään. Toiseen ryhmään sijoitettiin ne kunnat, joiden vastauksista ilmeni, ettei kunnassa esiintynyt kotiintuloaikatoimintaa. Toinen kuntaryhmä koostui puolestaan niistä kunnista, joissa oli esiintynyt vanhempainryhmien tai koulujen kotiintuloaikasääntelyä, tehty kunnan päätöksentekoelimille aloitteita nuorten kotiintuloajoista tai annettu julkinen kotiintuloaika. Tämän jälkeen kuntaryhmiä vertailtiin sosiaalisen reaktion teorian mukaisesti poikkeavuuden ja toleranssin määrää mittaavien muuttujien avulla. Pääosa muuttujista saatiin Tilastokeskuksen StatFin- ja Stakesin ylläpitämästä Sotka-tietokannasta.

Kotiintuloaikatoiminta oli yhteydessä yksinhuoltajaperheiden, lastensuojelutoimenpiteiden kohteena olevien alle 18-vuotiaiden lasten ja 18–20-vuotiaiden nuorten rikollisen toiminnan – erityisesti väkivaltarikollisuuden – suhteelliseen osuuteen. Näiden poikkeavuusmuuttujien osuudet olivat merkitsevästi korkeampia kunnissa, joissa kotiintuloaikatoimintaa esiintyi.

Toleranssin määrää tarkasteltiin rakenteellisten, poliittisten ja paikallista kontrolliaktiviteettia koskevien tekijöiden valossa. Kunnat, joissa esiintyi kotiintuloaikatoimintaa, erosivat muista kunnista väestömäärältään (erityisesti 15 000–50 000 asukkaan kunnat), ikärakenteeltaan (korkea 20–24-vuotiaiden osuus väestöstä) ja palvelurakenteeltaan (poliisilaitoksen sijainti useammin paikkakunnalla). Niiden valtuustorakenne oli muita kuntia vasemmistopainotteisempi ja nuorisoasioita käsittelevien lautakuntien vastauksissa esiintyi toista kuntaryhmää enemmän kunnan puuttumista kannattavia asenteita.

Rakenteellisten ja poliittisten tekijöiden lisäksi tutkimuksessa vertailtiin lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa kontrolliaktiivisuutta. Kunnissa, joissa esiintyi kotiintuloaikatoimintaa, oli muita kuntia useammin käynnistetty rikoksentorjuntahankkeita ja aikuisjohtoisia kasvatushankkeita. Kyselyssä ilmoitettujen muiden puuttumisen keinojen lukumäärä oli "kotiintuloaikakunnissa" muita kuntia selvästi suurempi, mikä viittasi siihen, että kotiintuloajat ja muut puuttumisen keinot eivät ole vaihtoehtoisia vaan toisiaan täydentäviä toimintatapoja.

Uudenlainen puuttumisen kulttuuri

Sosiaalisen reaktion teorian näkökulmasta mielenkiintoisimmat tulokset koskivat yksittäisistä poikkeavuus- ja toleranssimuuttujista koottuja summamuuttujia. Niiden vertailu osoitti, ettei poikkeavuuden kokonaismäärä eronnut vertailluissa kuntaryhmissä toisistaan. Sen sijaan toleranssin kokonaismäärässä kuntaryhmissä esiintyi merkitsevä ero. Toisin sanoen, ongelmien määrä ei kokonaisuutena ollut kotiintuloaikakunnissa sen suurempi kuin muissakaan kunnissa, mutta niissä "sietokyky" oli matalammalla.

Havainto antoi tukea sille tutkimuksen taustalla olleelle hypoteesille, että kunnissa olisi viime vuosina syntynyt uudentyyppinen lapsiin ja nuoriin kohdistuva kontrollikulttuuri. Tämän "puuttumisen kulttuuriksi" nimittämäni käsitteiden ja käytäntöjen kokonaisuuden tunnusomaisia piirteitä kotiintuloaikasääntelyn ohella ovat mm. lapsiin ja nuoriin kohdennetut varhaisen, nopean ja tuntuvan puuttumisen käytännöt, aikuisjohtoiset kasvatushankkeet ja rikoksentorjunta-aktiivisuus.

Kirjoittaja on tutkija Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksella.

Tutkimus on julkaistu Etelä-Suomen lääninhallituksen verkkosivuilla.

 
Julkaistu 14.3.2007