Restoratiivinen oikeus ja Suomi

Uudessa Suomen rikossovittelulaissa periaatteellisia ongelmia.

Uudessa Suomen rikossovittelulaissa periaatteellisia ongelmia.

Keskustelussa restoratiivisesta oikeudesta on usein viitattu norjalaisen kriminologin Nils Christien näkemyksiin valtiosta "konfliktien varastajana" ja vaatimuksiin palauttaa yksityisten kansalaisten konfliktien käsittely takaisin heille itselleen. Tämä kriminaalipolitiikan subjektiivisia oikeuksia ja vaihtoehtoisia ratkaisuja korostava kehityssuunta on voimistunut kaikkialla. Restoratiivisen eli korjaavan oikeuden käsite tuli kansainväliselle oikeusfoorumille 1990-luvun taitteessa. Varsinaisesti restoratiivinen oikeus tulee angloamerikkalaisesta maailmasta, mutta lähestymistavan rantautuminen samalla Eurooppaan on ollut hyvin nopeaa.

Restoratiivinen oikeus edustaa vaihtoehtoa retribuutiolle, rehabilitaatiolle ja utilitarismille. Rangaistusta (retribuutioita erityisesti) arvostellaan sen rikoksentekijälle aiheuttamista lukuisista vahingoista, tehottomuudesta uusintarikollisuuden ehkäisemisessä ja uhrien tarpeiden hylkäämisestä. Kuntoutusohjelmia taas arvostellaan siitä, että nekään eivät ole ottaneet uhrin asemaa vakavasti ja että ohjelmien tulokset ovat hyvin vaatimattomat. Utilitarismia puolestaan on arvosteltu siitä, ettei sen markkinoima preventioajattelu (rikosten ehkäisy) toimi. Tavoiteltaessa rikoksentekijän ja uhrin "kotouttamista" takaisin yhteiskuntaan restoratiivinen oikeus arvostelee rangaistusjärjestelmää ja kuntoutusohjelmia tuloksettomuudesta yksilön sosiaalistumisen kannalta.

Restoratiivisessa oikeudessa rikosta ei nähdä ensisijaisesti lakien rikkomisena vaan yksityisten ihmisten ja konkreettisten suhteiden loukkaamisena. Tällöin perustavana lähtökohtana ovat osapuolten tarpeet. Samalla painotetaan sitä, että rikos merkitsee menetyksiä rikoksen uhrille, uhkaa lähiyhteisön turvallisuudelle sekä haasteita koko yhteiskunnan yleiselle järjestykselle. Seuraamuksen tulee ensisijaisesti olla uhrin hyvittäminen, rikoksentekijän ja uhrin palauttaminen yhteiskunnan toimiviksi jäseniksi sekä yhteisöjen ja yhteiskunnan arvojen vahvistaminen. Menettelynsä puolesta restoratiivinen oikeus korostaa rikosseuraamuksen kollektiivista ja korjaavaa käsittelyä ja keskeinen huomio kiinnitetään siihen, miten osapuolet selviytyvät tulevaisuudessa. Rikosten sovittelu on tunnusomaisesti ollut keskeistä restoratiivisen oikeuden kehittämisaluetta erityisesti Euroopan maissa. Angloamerikkalaisen oikeuskulttuurin maissa taas erilaiset yhteisöjen ja verkostojen varaan rakentuvat conferencing-tyyppiset lähestymistavat ovat saaneet kasvavaa merkitystä.

Restoratiivinen oikeus suhteessa rikosoikeusjärjestelmään

Sovittelu voi toimia suhteessa rikosoikeusjärjestelmään ulkopuolisena toimijana, apu-, rinnakkais- tai integroituna järjestelmänä.

Abolitionistisen lähestymistavan mukaan restoratiivinen oikeus on rikosoikeusjärjestelmän ulkopuolinen toimija – tyypillisinä esimerkkeinä erilaiset yhdyskuntaneuvostot. Tämän mallin äärimmäinen painotus on, että varsinaista rikosoikeusjärjestelmää ei tarvita lainkaan, vaan se voidaan korvata epävirallisella neuvottelu- tai sovittelujärjestelmällä. Ongelmana tässä lähestymistavassa on se, miten poliittinen järjestelmä ja yleinen mielipide saadaan tukemaan menettelyä, jossa ultima ratiota eli pakkokeinoja ei ole lainkaan käytössä. Myös uhrin ja tekijän aseman tasapainottaminen ja oikeusturva muodostuvat ongelmallisiksi. Eräissä ohjelmissa on kuitenkin saavutettu myös menestystä: Asuma-alueiden ja talojen riitoihin puuttumalla on voitu estää konfliktien eskaloituminen rikoksiksi. Mallin kokeiluja on ollut esimerkiksi Ranskassa ja malli kokee uutta tulemistaan myös Suomessa naapurustosovittelun kokeiluissa mm. maahanmuuttajien kotouttamisongelmien ratkaisemisessa.

Sovittelu voi myös toimia rikosoikeusjärjestelmän apujärjestelmänä. Tällöin sovittelu toimii lähinnä poliisitutkinta- ja syytevaiheessa. Tyypillisiä ovat erilaiset diversio-ohjelmat Englannissa: nuoren rikoksentekijän tapaus tuodaan sovitteluun, jossa sovittelijana toimii poliisi tai kriminaalihuollon sosiaalityöntekijä (tai molemmat yhdessä työparina). Soviteltavaksi tuodaan lieviä tapauksia, joissa rangaistusta ei katsota tarpeelliseksi. Jos sovinto saadaan aikaan, se kirjataan tiedoksi syyttäjälle eikä tapaus mene enää tuomioistuimeen. Diversio-ohjelmia on arvosteltu siitä, että ne toimivat vain eräänlaisina rikosoikeusjärjestelmän "roskakoreina".

Sovittelu saattaa myös toimia rikosoikeusjärjestelmän rinnakkaisjärjestelmänä, sitä täydentävänä tai jopa korvaavana menettelynä sekä syyte- että tuomioistuinvaiheessa. Ohjelmilla on kiinteä yhteys virallisjärjestelmään. Eräissä rikossovittelun ohjelmissa (Victim-Offender-Mediation, VOM) pyritään vaikuttamaan itse rikosoikeusjärjestelmän perusarvoihin ja ratkaisuihin kuten preventioajatteluun ja ylipäätään kysymykseen rangaistuksen tarpeellisuudesta. Sovittelu perustuu osapuolten vapaaehtoisuuteen, ja jos sovinto saavutetaan, sillä on merkitystä syyteharkinnassa ja tuomioistuimessa rangaistuslajin määräämisessä ja rangaistuksen mittaamisessa. Rikossovittelusta eri Euroopan maista saadut kokemukset viittaavat siihen, että se on lähinnä virallisjärjestelmää täydentävä toiminto, jolla ei kuitenkaan ole varsinaista reformivaikutusta itse rikosoikeusjärjestelmään.

Restoratiivisen oikeuden teorian kehittelyssä sovittelu on nostettu esiin myös ns. maksimaalisen integraation järjestelmänä. Tällöin rikosoikeuden perusarvoiksi muodostuisi rikoksen kaikinpuolinen restoraatio; tekijän ja uhrin auttaminen poliisitutkinnasta jälkihuoltoon saakka. Sovittelun pitäisi myös olla mahdollista kaikissa rikosprosessin vaiheissa, myös tuomion julistamisen jälkeen jolloin käsitellään lähinnä rikoksen osapuolille tuottamaa traumaa. Tässä mallissa oikeusviranomaisten tehtävänä ei olisi osallistua itse prosessiin vaan valvoa sen lain- ja oikeudenmukaisuutta (prosessisäännöt, oikeussuoja). Sovittelija toimisi eräänlaisena välimiehenä, arbitraattorina, joka tutkii, mikä osapuolten mielestä olisi hyvä ja hyväksyttävä ratkaisu. Jos osapuolet eivät ratkaisua löydä, arbitraattori tekisi sovintoesityksen, jonka osapuolet voivat hyväksyä tai hylätä. Jos sovinto syntyy, tapaus ei mene lainkaan tuomioistuinkäsittelyyn. Tuomioistuin siis käsittelisi tapausta vain, jos osapuolet eivät itse löydä siihen ratkaisua tai jos tapauksessa muutoin sen luonteen johdosta tarvitaan ultima ratiota kuten vakavissa kansalaisten ja yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavissa rikoksissa.

Restoratiivinen oikeus ja Suomen rikossovittelulaki

Suomessa rikossovittelun kehittäjät ovat asettaneet sovittelun tavoitteeksi paitsi rikosprosessin yksinkertaistamisen ja tehostamisen myös pyrkimyksen lisätä osapuolten mahdollisuuksia vaikuttaa oman asiansa käsittelyyn sekä tukea rikoksentekijää ja uhria yhteiskuntaan sopeutumisessa. Lähtökohtana on usein myös ajatus siitä, että sovittelulla voidaan saavuttaa kestävämpi ratkaisu kuin oikeuden päätöksellä, joka usein synnyttää vain uusia oikeusprosesseja. Kuten edellä kävi ilmi, restoratiivisen oikeuden luovuttamattomiin periaatteisiin kuuluu, että sovittelun ensisijaisena lähtökohtana ovat osapuolten tarpeet. Niitä viranomaiset pystyvät vain harvoin perusteellisesti selvittämään esimerkiksi rikostutkinnassa. Tästä syystä eräät sovittelulakiin sisältyvät säännökset ovat voimakkaita kannanottoja ja jyrkässä ristiriidassa restoratiivisen oikeuden lähtökohtien kanssa. Tällaisia ovat mm. säännökset siitä, että lähisuhdeväkivallassa ei saa sovitella, jos osapuolet omaehtoisesti pyrkivät sovitteluun ilman viranomaisten ohjausta. Rikossovittelulaki kieltää myös sopimisen rikosvahingosta, jos tapauksessa muutoinkaan ei voida sovitella. Vahingonkorvauksesta sopimisen kieltäminen on ristiriidassa myös sopimusvapauden periaatteiden kanssa. Lisäksi säännös siitä, että sovittelun kulusta ja lopputuloksesta tulee toimittaa poliisi- tai syyttäjäviranomaiselle tieto niissäkin tapauksissa, jotka eivät ole tulleet soviteltaviksi viranomaisten lähettäminä, murtaa ns. luottamuksen suojaa ja on ristiriidassa restoratiivisen oikeuden lähtökohtien kanssa. Säädöksellä voi olla myös sovittelun käynnistymistä estävä vaikutus.

Vaikka sovittelussa ei ratkaista rikosoikeudellista puolta eli syyllisyyttä ja rangaistusseuraamusta, sovittelu voi vaikuttaa asian käsittelyyn rikosprosessissa. Asianomistajarikoksissa käsittely päättyy, jos asianomistaja peruu syyttämispyynnön esimerkiksi syntyneen sovinnon seurauksena. Sovittelu voi olla tapauksesta riippuen perusteena esitutkinnan rajoittamiselle, syyttämättä jättämiselle, rangaistukseen tuomitsematta jättämiselle, rangaistuksen lieventämiselle, rangaistusasteikon lieventämiselle tai rangaistuslajin vaihtamiselle. Sovinto ei kuitenkaan aina takaa toimenpiteistä luopumista tai lievempää rangaistusta. Syyttäjä ja tuomioistuin arvioivat sovinnon merkityksen tapauskohtaisesti. Tutkimuksen selvitettäväksi jää, miten sovittelu vaikuttaa em. yhteyksissä, mutta tähän ei tahdota antaa rahoitusta.

Suhteessa restoratiivisen oikeuden malleihin suomalainen rikosten sovittelu on lähinnä rikosoikeuden apujärjestelmä tai sitä täydentävä rinnakkaisjärjestelmä, jossa on vielä kosolti ongelmia ratkaistavana.

Kirjoittaja on tutkimuspäällikkö Stakesissa.

 
Julkaistu 14.3.2007