Kauko Aromaa

TYLSÄÄ TUTKIMUSTA

Rikollisuutta koskevien survey-tutkimusten yleistymisen seurauksena on meilläkin lyhyen ajan sisällä julkistettu useita periaatteessa tärkeitä uusintatutkimuksia: naisiin kohdistuvaa väkivaltaa koskeva tutkimus ja poliisin läänitasolla toteuttama rikosuhritutkimus 2006 lopulla sekä eurooppalainen vertaileva uhritutkimus (EU-ICS), kansallinen rikosuhritutkimus ja nuorten itse ilmoitettua rikollisuutta koskeva raportti 2007 puolella. Näiden yhteinen piirre on, että kaikki jäivät yhden päivän uutisiksi. Miksi?

Kun tällaiset tutkimukset aikoinaan aloitettiin, niiden tulokset koettiin aidosti kiinnostaviksi, koska ne olivat uusia ja osoittivat aiemman tiedon vajavaisuuden. Nyt toistojen aikakaudella tätä uutuusarvoa ei enää ole.

Kun ensimmäiset nuorten itse ilmoitettua rikollisuutta koskevat tiedot julkaistiin, aiemmat käsitykset rikollisesta käyttäytymisestä muuttuivat. Rikosuhritutkimusten aloittaminen muutti vastaavasti käsityksiä uhriksi joutumisen yleisyydestä ja sisällöstä. Kun niitä on julkaistu pääpiirteissään samanlaisina yhä uudestaan, tulokset tuntuvat tylsiltä. Läänitason rikosuhritutkimuksista ei alun perinkään saatu paljon irti, koska niihin ei ollut panostettu riittävästi asiantuntemusta. Tämä tuo lisäväriä tulosten tylsyyttä koskevaan pohdintaan: asiat hämärtyvät, koska tulokset huonon toteutuksen takia ovat osaksi ristiriitaisia paremmin tehtyjen tutkimusten kanssa. Kun ensimmäinen naisiin kohdistuvan väkivallan tutkimus julkaistiin, tuloksilla oli suuri ja pitkävaikutteinen merkitys. Mutta kun tutkimus uusittiin, tulokset olivatkin jo tuttuja ja pienet muutokset kuitattiin lähinnä toteavilla kommenteilla. Kun EU-ICS julkistettiin, kohu jäi vaatimattomaksi jopa Englannissa, missä oppositio sentään yritti ottaa asiasta kaiken irti.

Yhteistä näille esimerkeille on indikaattoriajattelu: oletetaan, että tunnusluvut ovat tärkeitä sinänsä. Ajattelu ei ole sinänsä oikea tai väärä. Se kuitenkin alihyödyntää survey-tutkimuksen mahdollisuuksia ja kalliita aineistoja. Tämä kertoo epäselvyyksistä tavoitteiden määrittelyssä. Osaksi rutiininomaiseen toistoraportointiin rajoittuminen toki johtuu myös siitä, että seurantaa varten on tehtävä joka kerta samat perustarkastelut, ja uudenlaisten näkökulmien kehittäminen saa odottaa. Kun uuden tutkimusotteen myötä maailmankuva on muuttunut tai tarkentunut, tarvitaan jotakin muuta ennen kuin toistotutkimus tulee kiinnostavaksi. Tutkimusten suunnittelussa ja raportoinnissa ei ole täysin oivallettu, että tietyn rikollisuusilmiön pelkkä yleisyysseuranta on tylsää.

Survey-tutkimusten yleisyysluvut ovat herkkiä aika pienillekin teknisille häiriöille. Niinpä ne myös helposti horjuvat milloin mihinkin suuntaan, jolloin voidaan saada ristiriitaisia trenditietoja. Lisäksi pelkät yleisyysluvut ovat tylsiä siksi, että ne eivät selitä ja tee ymmärrettäväksi kohdeilmiön sisältöä. Vähintäänkin olisi yleisyyslukujen lisäksi analysoitava rakenteita ja jakaumia. Silloin yksinkertaista keskiarvoakin kyetään problematisoimaan. Tätä ajatusta tukee se, että survey-tutkimuksessa jakaumat ja rakenteet eivät ole yhtä herkkiä pienille tutkimusteknisille eroavuuksille kuin yleisyysluvut.

Rikollisuutta koskevat kunnolliset survey-tutkimukset tarjoavat monia mahdollisuuksia. Esitän vain yhden esimerkin. Moninkertainen uhriksi joutuminen on ilmiö, jonka hyvä tuntemus on torjunnan kannalta tärkeää. Tästä saadaan seurantatietoa tutkimalla jakaumia. Jo tällaiset seikat toisivat tuloksiin uutta mielenkiintoa auttaessaan ymmärtämään, mitä jokin yleisyysluku tarkoittaa ja miten se on syntynyt.

Aineistoja tulisi hyödyntää syvällisemmin. Tämä ei nykyisillä resursseilla ole mahdollista. Jotta hyödylliselle, tulkintaa ja hyväksikäyttöä syventävälle tutkimukselle voidaan tehdä tilaa, vastuu rutiininomaisista toistotutkimuksista olisi järkevää siirtää tilastoviranomaisille. Sillä tilastonomaisesta tiedostahan tässä on kysymys.

 
Julkaistu 14.3.2007