Mikko Vuorenpää

Syyttäjä kriminaalipolitiikan tavoitteiden toteuttajana

Yleisistä syyttäjistä annetun lain mukaan syyttäjän pitää huolehtia rikosoikeudellisen vastuun toteuttamisesta rikosasian käsittelyssä, syyteharkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Yhtenä lähtökohtana tehtävän hoidossa voidaan pitää sitä, että päämääränä pitäisi olla kriminaalipolitiikan tavoitteiden toteutuminen.

Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa kriminaalipolitiikan tavoitteena on vakiintuneesti pidetty toisaalta rikollisuudesta aiheutuvien kustannusten minimoimista ja toisaalta niiden oikeudenmukaista jakamista. Syyttäjän tehtäviä ajatellen keskeisemmäksi nousee rikollisuudesta aiheutuneiden kustannusten vähentäminen, mihin tavoitteeseen luonnollisesti päästään muun muassa rikollisuuden määrää vähentämällä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että syyttäjän pitää tehtäviensä hoidossa pyrkiä edistämään rikoslain yleisestävän eli rikoksia estävän vaikutuksen toteutumista.

Rikoslain yleisestävän vaikutuksen toteutuminen puolestaan edellyttää tiettyjen yleisprevention edellytysten olemassaoloa. Syyttäjätoiminnan kannalta merkityksellisiä tässä suhteessa ovat etenkin sanktiovarmuus sekä rikosoikeudellisen järjestelmän legitiimisyys. Sanktiovarmuudessa on sanan mukaisesti kysymys siitä, että rikoksiin syyllistyneet henkilöt saatetaan rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan. Legitiimisyysvaatimuksen määrittelyssä puolestaan hyvän lähtökohdan tarjoaa näkemys, jonka mukaan ihmiset pitävät rikosprosessimenettelyä hyväksyttävänä, jos se on järjestetty prosessuaalisia perus- ja ihmisoikeuksia sekä menettelyperiaatteita kunnioittaen.

Syyttäjän keinot toteuttaa kriminaalipolitiikan tavoitteita

Syyttäjä voi edistää mainittujen yleisprevention edellytysten ja sitä kautta kriminaalipolitiikan tavoitteiden toteutumista eri tavoin. Sanktiovarmuudessa on ennen kaikkea otettava huomioon rikosprosessin etupainotteisuus. Rikosprosessin katsotaan laajassa mielessä jakaantuvan neljään vaiheeseen: esitutkintaan, syyteharkintaan, tuomioistuinkäsittelyyn sekä rangaistusten täytäntöönpanoon. Vaikka itse rangaistuksista päätetäänkin lähtökohtaisesti vasta tuomioistuinkäsittelyssä, voidaan sitä edeltäviä rikosprosessin vaiheita tietyssä mielessä pitää sanktiovarmuuden toteutumisen kannalta keskeisimpinä. Juuri näissä vaiheissa hankitaan se materiaali, johon perustuen syytettä tulevassa oikeudenkäynnissä ajetaan. Esimerkiksi pääkäsittelyssä tapahtuva todistajan kuulustelu tai syytteen tarkistaminen edellyttävät useimmiten jutun esitutkintahistorian hyvää tuntemista.

Syyttäjän ja poliisin välinen esitutkintayhteistyö mahdollistaakin sanktiovarmuusnäkökohtien huomioon ottamisen esitutkinnan eri vaiheissa. Otan tässä esiin vain pari esimerkkiä. Heti esitutkintakynnyksen ylittymisen ja esitutkinnan aloittamisen jälkeen syyttäjän oikeudellinen asiantunte¬mus saattaa olla hyödyksi, kun päätetään tutkittavan rikoksen nimestä. Rikosnimikkeen valinta ohjaa koko esitutkinnan toimittamista, koska tutkinnassa pyritään tietenkin selvittämään kyseisen rikoksen tunnusmerkistöön kuuluvia oikeustosiseikkoja. Jos syyttäjä ei ole ollut mukana päättämässä tutkittavaa rikosnimikettä, on luonnollisesti vaarana, että syyttäjällä on siitä poikkeava käsitys. Tästä taas on seurauksena lisätutkintojen tarve, joista saatava lopputulos saattaa ajan kulumisen vuoksi olla paljonkin heikompi kuin jos tutkinta olisi heti kohdistettu syyttäjän käsityksen mukaisen rikoksen tunnusmerkistötekijöihin. Vastaavasti syyttäjä voi jo tässä esitutkinnan aloittamisvaiheessa ottaa huomioon myös mahdollisten vaihtoehtoisten rangaistusvaatimusten tarpeen tulevassa oikeudenkäynnissä, jos ei voida pitää täysin selvänä, minkä nimisestä rikoksesta jutussa voisi olla kysymys.

Sen sijaan syyttäjän toimintaa legitiimisyyden parantamiseksi voidaan pitää huomattavasti laajempana ongelmakenttänä. Näin on etenkin kahdesta syystä. Ensinnäkin legitiimisyys käsitteenä on merkittävästi laajempi ja monikerroksisempi kuin sanktiovarmuus. Kuten todettiin, sanktiovarmuus perimmiltään tyhjenee siihen, että rikokseen syyllistynyt saadaan vastuuseen teostaan. Rikosoikeudellisen järjestelmän hyväksyttävyyttä ei puolestaan ole mahdollista määritellä yhtä lyhyesti ja tyhjentävästi. Toinen syy on se, että hyväksyttävyysvaatimus vaikuttaa sanktiovarmuutta voimakkaammin syyttäjän tehtäviin rikosprosessin jokaisessa vaiheessa. Toisin sanoen ei voidakaan lähteä liikkeelle siitä, että pelkästään aktiivinen osallistuminen jutun esitutkintaan riittäisi turvaamaan legitiimisyyden toteutumisen myös asian käsittelyn myöhemmissä vaiheissa. Esimerkiksi objektiivisuusperiaate velvoittaa syyttäjää esitutkintavaiheesta aina lainvoimaisen tuomion antamiseen saakka.

Kuten edellä todettiin, rikosoikeudellisen järjestelmän hyväksyttävyys voidaan määritellä prosessuaalisten perus- ja ihmisoikeuksien sekä prosessioikeudellisten menettelyperiaatteiden avulla. Syyttäjän pitäisi siten omassa toiminnassaan pyrkiä näitä edistämään. Tältä osin syyttäjän käytössä olevat keinot voidaan jakaa viiteen ryhmään: 1) esitutkintayhteistyöhön esimerkiksi esitutkinnan puolueettomuuden varmistamiseksi 2) objektiivisuusperiaatteen noudattamiseen, johon kuuluu myös syyttäjän esteettömyys, 3) asianosaisten informoimiseen heillä olevista oikeuksista, 4) todistamiskieltoihin turvautumiseen, niissä tilanteissa joissa todisteiden hankinnassa on rikottu asianmukaiseen esitutkintaan kuuluvia osatekijöitä sekä 5) asianomistajan vahingonkorvausvaatimusten ajamiseen.

Syyttäjästäkö esitutkinnanjohtaja?

Viimeaikaisessa keskustelussa on herättänyt runsasta mielenkiintoa se, pitäisikö syyttäjän olla esitutkinnassa tutkinnanjohtajana. Ongelmaa voidaan lähestyä kysymällä, parantaisiko tutkinnanjohtajuus syyttäjän mahdollisuuksia edistää rikosprosessin sanktiovarmuutta tai menettelyn legitiimisyyttä. Sanktiovarmuuden kannalta tilanne on selkeä: tutkinnanjohtajuutta ei tarvitse antaa syyttäjälle, koska esitutkintalaki antaa jo nyt hänelle riittävät valtuudet ohjata esitutkintaa näitä näkökohtia silmällä pitäen.

Sitä vastoin rikosoikeudellisen järjestelmän legitiimisyyttä ajateltaessa asia ei ole näin yksinkertainen. Esimerkkinä voidaan käyttää ns. todistamiskieltoihin kuuluvaa todistusmetodikieltoa: jos esitutkinnan tiedonhankinnassa on loukattu rikosoikeudellisen järjestelmän legitiimisyyden osatekijöitä, seurauksena on lähtökohtaisesti juuri todistusmetodikielto. Syyttäjän pulmaksi tältä osin jää se, että ennakolliset keinot todisteiden hankintamenettelyyn vaikuttamiseen ovat useastakin syystä varsin rajalliset. Tämä johtuu jo siitä, että syyttäjän mahdollisuudet saada tietoa kaavailluista tutkintatoimenpiteistä ovat erittäin vähäiset. Esimerkiksi sellaisista todistelun hankkimisen keskeisistä pakkokeinoista kuten kotietsinnästä ja telekuuntelusta, televalvonnasta sekä teknisestä tarkkailusta voidaan pakkokeinolain mukaan päättää ilman, että syyttäjää informoidaan asiasta mitenkään. Poliisilain puolelta voidaan tässä yhteydessä mainita etenkin poliisin modernit tiedonhankintatavat kuten peitetoiminta sekä valeosto-oikeus, joista kummastakin voidaan niin ikään päättää ilman syyttäjän kuulemista.

Yksi ratkaisu, jolla voitaisiin parantaa syyttäjän mahdollisuuksia vaikuttaa ennakollisesti esitutkintamenettelyn hyväksyttävyyteen, olisi luonnollisesti tutkinnanjohtajuuden antaminen hänelle. Perustellusti voidaan kuitenkin katsoa, että tällaiseen ratkaisuun ei ole tarvetta. Yhtä hyvään lopputulokseen tässä suhteessa päästäneen pelkästään sillä, että muilla tavoin lisätään syyttäjän toimivaltuuksia vaikuttaa pakkokeinoista päättämiseen.

Viimeisenä näkökohtana tutkinnanjohtajuuskysymyksessä voidaan ottaa esiin se, että nykyisin merkittävänä perusteena esitutkintayhteistyölle pidetään sitä, että syyttäjä voi alkaa perehtyä tapaukseen jutun esitutkintavaiheesta alkaen. Tämä etu käsittääkseni menetettäisiin, jos tutkinnanjohtajuus annettaisiin syyttäjälle. Ajatuksena nimittäin lienee, että tutkinnanjohtajana ollut syyttäjä ei sittemmin voisi toimia syyttäjänä jutun oikeudenkäynnissä.

Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan "Syyttäjän tehtävät. Erityisesti silmällä pitäen rikoslain yleisestävää vaikutusta". Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja A-sarja N:o 277. 2007.

 
Julkaistu 14.3.2007