Janne Kivivuori, Reino Sirén & Mikko Aaltonen

Kansallinen uhritutkimus: Väkivaltaa kokeneiden määrä laskenut vuoden 2003 jälkeen

Noin yksi kymmenestä suomalaisesta on vuoden aikana kokenut väkivaltaa tai uhkailua. Noin kaksi prosenttia on saanut väkivallasta fyysisen vamman. Nämä tiedot käyvät ilmi vuoden 2006 kansallisesta uhritutkimuksesta. Vastaava tutkimus on toistettu kuudesti vuoden 1980 jälkeen ja muodostaa tärkeimmän kokonaisrikollisuutta koskevan tietolähteen maassamme.

Suomalaisten kokema fyysiseen vammaan johtanut väkivalta lisääntyi vuosien 1997 ja 2003 välillä, mutta on sen jälkeen uudestaan vähentynyt. Myös uhkailujen kokeminen, joka lisääntyi 1990-luvulla saavuttaen huippunsa 2003, on vähentynyt tuoreimman kansallisen uhritutkimuksen mukaan. Kaiken kaikkiaan vuoden 2006 uhritutkimus viittaa siihen, että 1990-luvulla ilmennyt väkivallan loiva noususuunta on päättynyt ja osin jopa taittunut loivaan laskuun.

1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa väkivallan lisääntyminen heijasti eniten juuri uhkailujen ja työpaikkaväkivallan nousua. Näiden ilmiöiden kasvun päättyminen selittää keskeisesti sitä, että väkivallan kasvu on päättynyt. Ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan voida puhua kovin voimakkaasta laskuvaiheesta. Lisäksi on huomattava, että vuosien 2003 ja 2006 mittausten aikaväli on koko tutkimussarjan lyhin.

Koetun väkivallan kirjo – se kuinka monenlaista väkivaltaa koki vuoden aikana – laajeni vuoteen 2003 asti. Vuonna 2006 kielteinen kehitys näyttää tältäkin osin kääntyneen loivasti myönteiseen suuntaan.

Väkivaltatapahtumat kasaantuvat voimakkaasti pienelle vähemmistölle, joka kokee toistuvasti väkivaltaa. Se yksi prosentti väestöstä, joka koki vähintään kymmenesti väkivaltaa vuoden aikana, on painottunut nuoriin ja naimattomiin henkilöihin. Ryhmä ei ollut eriytynyt sukupuolen mukaan, siihen sisältyi melkein yhtä paljon naisia kuin miehiä. Toistuvat uhrikokemukset saattavatkin osin heijastaa nuorilla ikäryhmille ominaisia vapaa-ajan rutiinitoimintoja.

Väkivaltatapahtumien kasaantuneisuus vähemmistölle on viimeisen neljännesvuosisadan aikana hieman vähentynyt. Tämä liittynee uhkailujen ja työpaikkaväkivallan kasvuun 1990-luvulta alkaen. Kun monia uhkaillaan ja myös työssä käyvä väestö on saanut osansa väkivallan uhkasta ja väkivallasta, väkivalta on jakaantunut jossain määrin aikaisempaa "tasaisemmin" koko väestöön.

Lähes kaikissa väkivaltatyypeissä laskua

Kansallisissa uhritutkimuksissa on perinteisesti tarkasteltu erikseen viiden eri väkivaltatyypin kehitystä. Ne ovat perheväkivalta, lähisuhdeväkivalta, työpaikkaväkivalta, ravintola- ja huvipaikkaväkivalta sekä katuväkivalta.

Perheväkivalta on tutkimusten mukaan hieman laskenut pitkällä, neljännesvuosisadan kattavalla tarkastelujaksolla. Vuosien 1997 ja 2006 välinen kehitys on kuitenkin melko vakaata. Tulokset ovat pitkälti linjassa hiljattain ilmestyneen naisuhritutkimuksen kanssa. Toisaalta on huomioitava, että kansallisessa uhritutkimuksessa perheväkivalta sisältää jonkin verran myös muiden perheenjäsenten kuin nykyisten tai entisten kumppanien harjoittamaa väkivaltaa.

Katuväkivalta on niin ikään vähentynyt, ja jopa melko voimakkaastikin, vuosien 1980 ja 2006 välillä. Jakson alussa peräti 4,2 prosenttia miehistä koki fyysistä katuväkivaltaa, kun vastaava osuus oli 2006 laskenut 1,4 prosenttiin. Tämä kehitys heijastanee sosiaalisen kontrollin tehostumista maassamme. Julkisten tilojen valvonta on tehostunut vartioinnin ja kameravalvonnan lisääntymisen myötä, samoin poliisi on tehostanut julkisen tilan valvontaa.

Voimakkaimmin lisääntynyt väkivallan muoto on työpaikkaväkivalta. Etenkin naisiin kohdistuva työpaikkaväkivalta lisääntyi melko voimakkaasti vuoteen 2003 asti niin uhkailujen kuin fyysisenkin väkivallan muodossa. Vuosi 2006 viittaa kuitenkin kasvuvaiheen päättymiseen. Vielä ei kuitenkaan olla lähelläkään tasoa, joka vallitsi ennen nousuvaihetta.

Huolestuneisuus edelleen vähentynyt

Kansallisissa uhritutkimuksissa on mitattu väkivallasta huolestumista vuodesta 1988 lähtien. Huoli väkivallasta lisääntyi voimakkaasti vuoteen 1997, minkä jälkeen huoli on yhtä voimakkaasti vähentynyt. Huolen kehitystä 1988–2006 kuvaavaa käyrää voikin luonnehtia ylösalaisin käännetyksi U- tai jopa V-kirjaimeksi. Väkivallasta huolestuneiden osuus laski myös tuoreimmassa tutkimuksessa 2006.

Kuvio 1. Väkivallan pelon ja väkivaltauhrikokemusten yleisyys, % 15–74-vuotiaista. Käyrien pisteet vastaavat mittausvuosia 1980, 1988, 1993, 1997, 2003 ja 2006.

Kuvion lukusarjat perustuvat väkivallan pelon osalta kysymyksiin "Miten huolissanne Te olette väkivallan kohteeksi joutumisesta iltaisin kodin ulkopuolella?" sekä "Onko kotinne lähistöllä, noin kilometrin säteellä jokin alue, jolla ette halua liikkua yksin jalkaisin myöhään illalla tai yöllä?".

Oheisessa kuviossa on vertailtu väkivallan kohteeksi joutumisen kehitystä ja väkivallasta huolehtimisen kehitystä. Päähavainto on se, että nämä kaksi ilmiötä – siis todellisen väkivallan määrä ja toisaalta väkivallan yleinen pelko – näyttävät kehittyneen eri tavalla. Pelko ensin nousi ja sitten laski, mutta väkivaltaa kokeneiden osuus on pysynyt verraten vakaana. Väkivallan pelon määrä ei näytä yksinkertaisella tavalla peilaavan tai heijastavan väkivallan määrän kehitystä. Kun tarkastellaan väkivallan pelon kehitystä, sitä ei voida selittää pelkästään väkivaltatapahtumien yleisyydellä väestössä. Mistä sitten on kysymys?

Väkivallan pelon nousu 1988–1997 ilmentänee useita yhteiskunnallisia tekijöitä. Suuri taloudellinen lama ja korkea työttömyys aiheuttivat yleistä turvattomuutta, joka saattoi ilmetä väkivallan pelkona. Kansallisten uhriaineistojen pohjalta tehdyn tutkimuksen perusteella tiedetään, että työttömyys lisää itsenäisesti rikospelkoa, siis riippumatta itseen ja tuttuihin kohdistuneista rikoksista. Myös Itä-Euroopan mullistukset saattoivat vaikuttaa väkivaltapelkoihin. Samoihin aikoihin maahanmuutto lisääntyi ja maamme integroitui läntiseen Eurooppaan. Nämäkin muutokset saattoivat osaltaan lisätä väkivaltapelkoja, vaikka todellisen väkivallan määrä kehittyi tasaisemmin.

Neljäntenä tekijänä voidaan mainita rikosuutisoinnin voimakas kasvuvaihe vuoden 1988 jälkeen. Se ilmeni sekä lehdistössä että televisiouutisissa. Yleinen pelkokehitys viittaa tosin vahvasti siihen, että rikosuutisoinnin kasvu ei yksin pysty rakentamaan tai lietsomaan pelkoja, ainakaan kun koko väestöä tarkastellaan kokonaisuutena. 1990-luvulla pelkojen nousussa oli todennäköisesti kysymys usean samaan suuntaan vaikuttavan tekijän yhteisvaikutuksesta. Ihmisten taloudellinen perusturvallisuus horjui samaan aikaan kun mediat lisäsivät voimakkaasti rikosuutisointia ja maamme avautui kansainvälisesti.

Perhe- ja työpaikkaväkivallan pelko seuraa selkeämmin itse ilmiön kehitystä kuin yleinen huoli väkivallasta. Tämä kertoo jotakin olennaista siitä, miten väkivaltapelkoja koskevat kysymykset toimivat kyselyissä. Jos kysymys koskee yleistä huolta väkivallasta, vastaukset heijastavat ensisijaisesti yleistä turvattomuuden tunnetta, ei niinkään objektiivisen väkivaltariskin tasoa tai kehitystä. Jos kysymys sen sijaan kohdistuu tietyn väkivaltatyypin pelkäämiseen, vastauskin nojautuu todennäköisesti vastaajan omiin tai läheisten kokemuksiin ja ankkuroituu siten voimakkaammin itse ilmiöön.

Kirjoitus perustuu Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoon Reino Sirén & Janne Kivivuori & Juha Kääriäinen & Mikko Aaltonen: Suomalaisten kokema väkivalta 1980–2006. Työttömyyden ja rikospelon yhteys havaittiin Mirka Smolej’n ja Kivivuoren artikkelissa The Relation Between Crime News and Fear of Violence.

 
Julkaistu 14.3.2007