Matti Laine

Ennen kriminologiaa

Anglosaksisissa kriminologian oppikirjoissa tieteenalan synty esitetään usein saman peruskaavan mukaisesti. Ensin on lyhyt viittaus antiikkiin, sitten esitellään klassinen koulukunta (Beccaria ja Bentham) ja seuraavaksi positivistinen koulukunta (italialaiset, mm. Lombroso), jonka synty ajoitetaan noin 1850-luvun jälkeiseen aikaan. Kuitenkin valistusfilosofit kuuluvat enemmänkin rikosoikeuteen ja on tuotu esiin (Rafter 2004; 2005), miten kriminologian alun sijoittaminen vasta Lombrosoon on virheellistä. Hänelläkin oli edeltäjiä.

Lääkäreiltä ja erityisesti "mielen" lääkäreiltä eli psykiatreilta voi luonnollisesti odottaa rikollisuuden pohdintaa. He törmäsivät työssään erilaisiin poikkeavan, myös rikollisen käyttäytymisen muotoihin. Jo 1700-luvun keskustelussa voitiin erottaa kaksi erilaista "hulluuden" muotoa. Oli olemassa perinteisesti mielisairaita, jotka näyttivät ja kuulostivat hulluilta, mutta lisäksi oli olemassa ihmisiä, jotka tuntuivat täysin järkiperäisilta ja älykkäiltä ja silti syyllistyivät mitä kauheimpiin tekoihin ja rikoksiin. Heiltä tuntui puuttuvan omatunto ja katumus, eikä mikään tuntunut heihin vaikuttavan.

Aihetta tutkineina varhaisen psykiatrian edustajina mainitaan mm. yhdysvaltalainen Benjamin Rush (1745–1813), ranskalainen Philippe Pinel (1745–1826) ja englantilainen James Cowles Prichard (1786–1848). Tutkittavasta ilmiöstä on käytetty erilaisia nimityksiä, mutta tavallisimmin käyttöön yleistyi "moraalisen hulluuden" (moral insanity) käsite (Rafter 2004). Käsitettä käytettiin ainakin sadan vuoden ajan, aina 1800–1900-lukujen vaihteeseen saakka.

Lääkärit ja psykiatrit keräsivät aineistoja tapauksista, joihin liittyi tappamismaniaa, jatkuvaa varastamista, eroottista maniaa ja toistuvia tuhopolttoja. Useimmiten rikoksista puuttui selvä motiivi, tekijät eivät pystyneet kontrolloimaan tekojaan eivätkä katuneet niitä. Englannissa psykiatrian tunnetuin esitelty (v. 1885) moraalisen hulluuden tapaus oli W.B., joka tunnettiin erityisesti hevosten silpojana. Jo lapsena hän oli rääkännyt eläimiä ja toisia lapsia ja leikkasi naapurin arvokkaalta hevoselta kurkun auki. Hän yritti hukuttaa vastasyntyneen sisaruksensa, syyllistyi useisiin hevosten silpomisiin ja joutui mielisairaalaan. Siellä hän yritti kastroida asuinkumppaninsa, löi toista haarukalla vatsaan ja aikoi raiskata tämän. Mutta toisaalta W.B. saattoi olla "hiljainen ja hyvin hyödyllinen mies", vaikka häneen ei voinut koskaan täysin luottaa. Hänellä oli kohtalainen koulutustaso ja hän nautti erityisesti sanomalehtien lukemisesta.

Tällaiset henkilöt olivat ongelma sekä psykiatrialle että oikeusistuimille. Miten yleensä järkiperäisesti ajatteleva, älykäs ja lahjakas ihminen voi olla mielisairas? Valamiehistöjen oli vaikeaa hyväksyä vetoomuksia mielentilaan tai mielisairauteen, kun syytetty tuntui olevan mitä tervein. Mutta esimerkiksi Prichard oli vahvasti sitä mieltä, että tällaisia henkilöitä ei tulisi suinkaan tuomita rangaistukseen, esimerkiksi hirsipuuhun, vaan heidät tulisi sijoittaa mielisairaaloihin hoitoon.

Varhaisten psykiatrien pohdinnoista lähtien kriminologian esityslistalle jäi kysymys näistä järkiperäisiltä tuntuvista, usein älykkäistä ja miellyttävistä rikoksentekijöistä, joita ei syyllisyys kalva ja joihin parantaminen ei tunnu tehoavan. Diagnoosina ei tänään ole enää "moraalinen hulluus" vaan jotain muuta.

xxx

Toinen oppisuunta liittyy fysionomiaan, jonka ajatuksena on ihmisen fyysisen olomuodon ja luonteenpiirteiden yhteys. Kun tuo yhteys rajataan päähän ja kallonmuotoon, puhutaan frenologiasta. Sen keskeisinä hahmoina mainitaan itävaltalainen Franz Joseph Gall (1758–1828), jota pidetään oppisuunnan isänä, ja saksalaissyntyinen Johann Gaspar Spurzheim (1776–1832), joka kokosi ja systematisoi Gallin ajatukset. Gallin luoma järjestelmä nojasi viiteen perusolettamukseen (Rafter 2005):

  • Aivot ovat mielen elin.
  • Aivot muodostuvat noin 30 erillisestä ominaisuuselimestä, kuten esimerkiksi kilpailullisuudesta, himokkuudesta ja tuhoisuudesta. Nämä elimet toimivat itsenäisesti.
  • Mitä aktiivisempi elin on, sen suurempi se on kooltaan.
  • Elimen suhteellinen koko voidaan arvioida tutkimalla kallon ääriviivoja.
  • Elinten suhteellista kokoa voidaan kasvattaa tai pienentää harjoittelun ja itsekurin avulla.

Kyseessä oli siten selkeä yritys yhdistää biologinen tieto ihmisen käyttäytymisen selittämiseen. Samalla hyväksyttiin ajatus, että sosiaalisella ympäristölläkin on vaikutusta ja aivot voivat muuttua sosiaalisten tapahtumien seurauksena. Nykytermein kyseessä oli biososiaalinen teoria tai ainakin sellaisten esiaste. Rikollisuuden selittäminen oli frenologian ohjelmassa heti alusta lähtien. Erityisesti Spurzheim kiinnitti siihen huomiota. Vuonna 1815 hän kuvasi esimerkkinä seuraavan tapauksen:

"Viime vuosisadan alussa Hollannissa, Clevesin provinssin rajaseudulla, tehtiin useita murhia. Pitkään murhaajan henkilöllisyys säilyi tuntemattomana, mutta viimein vanha viulunsoittaja, jolla oli tapana soittaa maalaishäissä, joutui epäilysten kohteeksi hänen lastensa joidenkin ilmaisujen vuoksi. Kun hänet saatettiin oikeuden eteen, hän tunnusti 34 murhaa ja samalla hän vakuutti, että hän oli tehnyt ne ilman mitään vihantunnetta ja ilman aikomusta ryöstää, pelkästään siksi että hän oli äärimmäisen ihastunut verenvuodatukseen."

Spurzheim yhdistää tämän ja muut tutkimansa murhatapaukset tuhoisuusominaisuuteen ja sen intensiteettiin. Tappamisen ominaisuus on siten jossain määrin riippumaton koulutuksesta ja kasvatuksesta, mielen elimen funktio sinällään. Elimen toiminnan voimakkuus vain vaihtelee eri ihmisillä. Samaan aikaan murhaajan muut aivojen ominaisuuselimet voivat toimia aivan normaalisti, joten häntä on vaikea uskoa väkivaltaiseksi. Tappamisen syynä on siis Spurzheimin mukaan tuhoisuuselimen ylikehittyminen. Ja miehillä se on luonnostaan suurempi kuin naisilla.

xxx

Kun kyseessä oli biologinen, osittain deterministinen teoria rikollisuuden suhteen, se herätti myös laajaa vastustusta. Uusi ajattelutapa uhkasi monia perinteisiä rikosoikeuden yleisiä oppeja. Jos rikollisuus johtui aivojen ylikehittyneestä osasta, missä silloin oli vapaa tahto? Pelättiin myös, että rankaisemisen hyödyllisyys voidaan asettaa kyseenalaiseksi, koska rikolliset nähdään uudessa valossa enemmänkin poikkeavina ja potilaankaltaisina, joita tulisi hoitaa.

Frenologit eivät kieltäneet sinänsä vapaan tahdon olemassaoloa, mutta halusivat tuoda esiin asian suhteellisuuden. Jaottelu kahteen (vapaa tahto – määrätty tahto) oli liian yksinkertainen, siksi he loivat tyypittelyn, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rikosoikeudellisen syyntakeisuuden mukaan kolmeen luokkaan. Ensimmäisen muodostavat ihmiset, joiden moraaliset ja älylliset elimet ovat suuret ja alempiin impulsseihin liittyvät elimet maltillisen kokoiset. Heillä on vapaa tahto ja heitä tulisi rangaista. Toiseen luokkaan kuuluvien ihmisten aivojen elimet ovat suuret ja suhteellisen samankokoiset, heillä on voimakkaammat rikolliset impulssit, mutta heitä voidaan silti piti syyntakeisina. Kolmannessa ryhmässä taipumuselimet ovat suuret ja moraalis-älylliset ominaisuudet pienet. Näitä henkilöitä voidaan luonnehtia sanoilla "taparikolliset" ja "parantumattomat". Heitä ei tulisi kuitenkaan rangaista, vaan rajoittaa heidän vapauttaan niin paljon kuin tarpeellista ja käyttää heitä esimerkiksi hyödylliseen työhön. Tälle ryhmälle frenologeihin kuulunut George Combe suositteli ei-määräaikaista vankeusrangaistusta, jossa vapautuminen olisi riippuvainen parantumisesta.

Frenologit halusivat, että heidän tieteellisiä löytöjään todella hyödynnettäisiin myös käytännössä eli luovuttaisiin pelkkään kostamiseen tai pelottamiseen perustuvasta rangaistusjärjestelmästä ja ryhdyttäisiin hoitamaan rikoksentekijöitä. Rangaistusjärjestelmä haluttiin yksilöllistää. Tähän liittyen nostettiin kaksi tunnuslausetta: "Älä saa aikaan haittavaikutuksia!" ja "Soveltuva rangaistus rikoksentekijälle". Gallin mukaan rikoslailla tulisi olla kolme tehtävää: rikollisuuden ennaltaehkäisy, pahantekijöiden parantaminen ja yhteiskunnan suojaaminen parantumattomilta. Frenologit tukivat vankilalaitoksen syntyä ja pyrkivät osaltaan kehittämään sitä suuntaan, jossa paraneminen olisi mahdollista. He olivat myös uranuurtajia vankien luokittelun ja yksilöllisten ennakkodiagnoosien kehittämisessä.

Frenologia kehitti merkittävällä tavalla ajatusta, että rikollisuus on ilmiö, jota voidaan tutkia tieteellisesti ja avasi tietä positivistiselle kriminologialle. Se tuotti myös ensimmäisen systemaattisen teorian rikollisuuden syistä ja pyrki kumoamaan ajatuksia, joiden mukaan rikollisuus perustuisi aina rationaaliin harkintaan ja hyödyn saamiseen. Rikolliset eivät enää olleet vain "pahoja" tai "syntisiä", vaan enemmänkin sairaita ihmisolentoja. Frenologia loi pohjan, jolle 1800-luvun degeneraatioteoreetikot ja kriminaaliantropologit rakensivat.

Frenologia oli monella tapaa väärässä, mutta niin olivat myös monet muut tuon ajan ihmistieteisiin liittyvät selitykset. Ihmisten luonteenpiirteitä ei voi päätellä kallon kyhmyistä tai yleisestä muodosta. Mutta frenologit olivat myös "oikeassa". Vasta muutaman vuosikymmenen ajan tiede on pystynyt osoittamaan, että aivot todellakin muodostuvat osista ja että monet ominaisuudet, jotka liitämme moraaliin sijaitsevat tietyssä paikassa. Esillä ovat taas kerran myös kysymykset siitä, onko olemassa rikoksentekijöitä, joiden rikollisuus on jatkuvaa, ja joihin mikään ei tunnu vaikuttavan.

Kirjoittaja on yliopettaja Vainkeinhoidon koulutuskeskuksessa.

 
Julkaistu 14.3.2007