Jukka-Pekka Takala

Väkivallan totuudet ja tulkinnat: lyödyn kuningattaren tapaus

Ruotsissa syntyi viime vuonna kova kiista Sukupuolisota-nimisestä TV-dokumentista. Kiista johti maan suurimman turvakotijärjestön toiminnanjohtajan eroon ja siihen, että Uppsalan yliopisto asetti kahden hengen selvitysryhmän arvioimaan professori Eva Lundgrenin tutkimustoiminnan laatua ja mahdollista vilpillisyyttä.

Lundgren on tunnettu feministinen yhteiskuntatieteilijä, joka johti Ruotsin kansallista kyselytutkimusta naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Raportti Slagen dam, Lyöty kuningatar, tehtiin muutama vuosi suomalaisen Usko, toivo, hakkaus -tutkimuksen jälkeen ja suurelta osin sen mallin mukaan (mutta raportoitiin tilastotiedoiltaan niukemmin ja teoreettiselta otteeltaan yksiviivaisemmin). Aikaisemmin Lundgren on julkaissut muun muassa uskonnollisten parien haastatteluihin perustuvia tutkimuksia miesten väkivallasta naisia kohtaan.

Kuumimmin Ruotsissa kiisteltiin siitä, oliko Lundgren todella väittänyt, että Ruotsissa ja Norjassa on oikeasti tapettu kymmeniä pikkulapsia satanistisissa rituaalimenoissa. Lundgren kiistää tällaista itse sanoneensa tai kirjoittaneensa - hän on vain toistanut haastateltaviensa kertomuksia ottamatta kantaa kuvattujen tapahtumien todenperäisyyteen.

xxx

Uppsalan yliopiston asettamat selvittäjät, professorit Margareta Hallberg ja Jörgen Hermansson, eivät löytäneet näyttöä vilpistä Lundgrenin tutkimustoiminnassa, mutta arvostelivat häntä ankarasti puutteellisesta dokumentoinnista ja haluttomuudesta punnita erilaisia tulkintavaihtoehtoja. Heidän mielestään Lundgren mm. näkee yhteiskunnassa liian herkästi "väkivallan normaalistumista", sitä, että pahoinpitelyn uhrit, etenkin miestensä hakkaamat naiset, alkavat pitää väkivaltaa normaalina ja itseään siihen osasyyllisinä. Ilmiön yleispätevyydestä ei ole näyttöä. Lundgrenin haastateltavat ovat pieni ja valikoitunut joukko - ja sitä paitsi kokivat väkivallan kaikesta päättäen niin epänormaaliksi, että päätyivät lopulta eroon.

Hallberg ja Hermansson valittavat, että eivät saaneet käyttöönsä Lundgrenin laadullisten tutkimusten ensiaineistoja. Sen sijaan he saivat haltuunsa laajan naisuhrikyselyn aineiston, josta he tekevät pari omaa analyysiaan. Niiden mukaan naiseen kohdistuvan väkivallan riski kasvaa merkitsevästi puolison tiheän alkoholinkäytön, työttömyyden ja ei-ruotsalaisen syntyperän myötä. Heidän mielestään aineisto osoittaa päinvastaista kuin mitä raportissa sanotaan, kun siinä todistellaan myytiksi, että miehet tekevät väkivaltaa vain tietyn tyyppisille naisille ja että useimmat näistä miehistä ovat maahanmuuttajia, alkoholin väärinkäyttäjiä tai vailla kunnon koulutusta.

Ehkä kyse ei ole kuitenkaan kokonaan päinvastaisista, vaan pikemminkin täydentävistä tuloksista. Niistä miespartnereista, joiden ilmoitettiin tehneen jotakin kyselyssä mitattua väkivaltaa, enemmistö on yhä ruotsalaisperäisiä ja käyttää alkoholia vain 1–2 kertaa viikossa tai harvemmin, kuten Lundgren kumppaneineen kirjoittaa. Silti selvittäjien huomio on tärkeä. On erikoista, että Slagen dam ei juurikaan kiinnitä huomiota väkivallan riskin eroihin. Myöskään siitä, että päihteiden ja syrjäytymisen selitysvoima on selvittäjien analyysissä pieni, ei seuraa, etteivät ne herkemmin mittarein mitattuina tai erilaisessa aineistossa voisi olla merkittäviä väkivallan selittäjiä.

Jo Suomen naisuhritutkimuksen aineistossa saattaisi alkoholin selitysvoima olla suurempi kuin Slagen damissa, lähinnä siksi että Suomessa kysyttiin myös humalajuomisesta, ei pelkästään alkoholin käytöstä. Suomessa niistä naisista, joiden puoliso humaltui kerran viikossa tai useammin, yli 22 prosenttia oli kokenut puolison väkivaltaa vuoden aikana; tämä on kahdeksan kertaa enemmän kuin naisilla, joiden puoliso ei kuluneen vuoden aikana lainkaan humaltunut. Lundgrenin tavoin ilmaistuna: naiset, joiden puolisot humaltuivat vähintään kerran kuukaudessa, muodostivat 60 prosenttia parisuhdeväkivallan uhreista. Heitä oli kuitenkin vain 19 prosenttia kaikista naisista.

Humalan myötä väkivalta tulee myös vakavammaksi. Tämä tulos on saatu paitsi uhrikyselyistä myös lukuisista poliklinikka- ja sairaalapotilaiden tutkimuksista. Alkoholi on hyvin voimakkaasti läsnä myös parisuhdesurmissa, vaikkakin vähemmän kuin henkirikoksissa keskimäärin. Suomalaisissa parisuhdetapoissa, joissa mies surmasi avio- tai avopuolisonsa tai naisystävänsä, sekä surmaaja että uhri olivat tekohetkellä humalassa 71 prosentissa tapauksista. Vain 15 prosentissa tapauksista molemmat olivat selviä. Humala oli tyypillisesti syvä, ja puolet sekä tekijöistä että uhreista olivat rikostutkijoiden arvion mukaan alkoholin väärinkäyttäjiä. Tiedot ovat Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ja Poliisiammattikorkeakoulun henkirikostietokannasta ja koskevat 65:ttä vuosina 2002-2004 tehtyä henkirikosta (Martti Lehti). Seurauksiltaan vakavin naiseen kohdistuva parisuhdevalta on muutenkin hyvin voimakkaasti yhteydessä yhteiskunnalliseen syrjäytyneisyyteen.

xxx

Mistä sitten johtuu, että uhrikyselyissä ei yleensä löydetä ainakaan näin jyrkkää sosiaalista vinoutta tai saadaan jopa päinvastaisia tuloksia, joiden mukaan naisen riski joutua väkivallan kohteeksi kasvaa koulutuksen, tulojen ja itsenäisyyden myötä?

Tähän voi vaikuttaa usea tekijä. Ensiksi uhrikysely, jossa pyritään tavoittamaan koko (nais)väestöä edustava otos, ei ilmeisesti tavoita kovin hyvin syrjäytyneimpiä ja vakavimman väkivallan uhreja. Tämä koskee luultavasti sekä tällaisten henkilöiden tavoittamista ylipäätään että tavoitettujen halukkuutta vastata.

Toiseksi lähisuhdeväkivaltaa mittaavissa kyselytutkimuksissa kysytään laajaa tekojen kirjoa, joka ulottuu vakavista teoista lieviin, teräaseella lyömisestä liikkumisen estämiseen, ja vastaajien herkkyydessä tunnistaa tai tulkita lievempiä tapahtumia väkivallaksi voi olla huomattavia eroja. Esimerkiksi Minna Piispan väitöskirjan mukaan nuoret naiset ilmoittivat Suomen naisuhrikyselyssä lievempää väkivaltaa kuin muut. Heidän ilmoittamansa lievät väkivaltamuodot olivat muihin naisiin verrattuna kaksi kertaa useammin sellaisia, joista ei aiheutunut fyysisiä seurauksia. On siis mahdollista, että vanhemmat ja vähemmän koulutetut naiset tulkitsevat väkivallaksi suppeamman tekojen kirjon kuin koulutetut ja nuoret kaupunkilaisnaiset. Siten kouluttamattomien ja iäkkäämpien naisten pieni osuus (tai nuorten ja hyvin koulutettujen naisten suuri osuus) kaikista parisuhdeväkivaltaa kokeneista naisista lienee osin seurausta siitä, että he vastaavat yleensä heikommin tällaiseen kyselyyn ja vastatessaankin jättävät väkivaltana raportoimatta sellaisia lieviä tapahtumia joita nuoremmat ilmoittavat.

xxx

Lundgrenin puolustukseksi on väitetty, että hänen harjoittamassaan hermeneuttisessa tutkimusperinteessä ei kyse ole niinkään teorioiden totuudellisuuden koettelemisesta kuin uskottavan tulkinnan rakentamisesta. Tätä mieltä oli 14 tutkijaa 14.12.2005 Dagens Nyheterissä. Lundgren itse sanoo, että tutkimustulokset eivät ole "oikeita tai vääriä, tosia tai epätosia, kyse ei ole näytön tai todistelun läsnäolosta tai puuttumisesta", ne ovat "enemmän tai vähemmän hedelmällisiä päätelmiä".

Tämä on kuitenkin sikäli huono puolustus, että ainakin Slagen dam väittää esittävänsä juuri oikean kuvan naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Tutkimuksen sanotaan vastaavan tarpeeseen saada tietoa "naisiin kohdistuvan väkivallan todellisesta laajuudesta"; se on tuottanut luotettavaa empiiristä tietoa, ja sen tulokset pakottavat hylkäämään tietyt selitykset ja tulkinnat naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja kehittämään uusia teorioita. Tämä on aivan normaalitieteen asenne: empiiriset havainnot ovat ainakin jossain määrin riippumattomia niistä teorioista, joilla niitä yritetään selittää. Jos havainnot eivät teoriaan sovi, on yleensä korjattava teoriaa, ei havaintoja. Nyt Lundgrenin työn selvittäjät osoittavat, että Slagen damin tulokset eivät kumoa sitä käsitystä, että alkoholinkäyttö ja syrjäytyminen ovat yhteydessä naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Yksinään otettuna Hallbergin ja Hermanssonin analyysi ei välttämättä merkitse kovin paljon, mutta kun sen tulokset ovat sopusoinnussa monien muiden empiiristen tutkimusten kanssa, sillä on merkitystä.

Usko, toivo, liikkumisen estäminen

Uhrikyselyt ovat yllättävän herkkiä kysymysten muotoilulle, järjestykselle ja kontekstualisoinnille. Slagen dam (2001) otti mallia Suomen naisuhrikyselystä (Heiskanen & Piispa: Usko, toivo, hakkaus, 1998), mutta lomakkeissa on eroja, jotka voivat selittää myös tulosten eroja.

Ruotsin tutkimuksen mukaan 46 % naisista oli joskus 15 vuotta täytettyään joutunut jonkun miehen väkivallan tai uhkailun uhriksi, kun Suomen luku oli vain 40 %. Tämän suuntainen ero syntyisi kuitenkin vaikka todellisten kokemusten taso olisi sama, sillä vieraan tai tutun miehen (ei-partnerin) kohdalla Ruotsissa kysyttiin lievemmistä väkivallan muodoista kuin Suomessa. Ruotsin kysymys mainitsi esimerkiksi tönimisen, Suomen vain fyysisen kimppuun käymisen, kuten lyömisen, potkimisen tai jonkin aseen käyttämisen.

Fyysistä väkivaltaa nykyisessä parisuhteessa oli kokenut 7 % ruotsalaisnaisista, suomalaisista peräti 20 %. Jälleen eron suunta on odotettavissa jo kysymysten eroista, sillä Suomessa parisuhdeväkivallasta kysyttiin laajemmin. Nykyinen puoliso oli Suomessa joskus läimäissyt 12,6 prosenttia naisista. Ruotsin lomakkeesta läimäisy puuttui kokonaan, samoin puuttui esimerkiksi liikkumisen estäminen.

Tosin myös muotoiluiltaan vertailukelpoinen osio "lyönyt nyrkillä, kovalla esineellä tai potkinut" tuotti Suomessa selvästi isommat luvut (5,8 %) kuin Ruotsissa (2 %). Siten erot tuloksissa eivät johdu pelkästään eroista kysymysosioissa. Olisikin uskottavaa, että Suomessa, jossa naisten (kuten miestenkin) väkivaltakuolleisuus on ollut yli kaksinkertainen Ruotsiin verrattuna, myös naisten potkiminen ja nyrkillä lyöminen olisi selvästi yleisempää. Silti se ei välttämättä ole juuri kolme kertaa yleisempää kuin Ruotsissa, sillä fyysisen parisuhdeväkivallan kysymykset on tutkimuksissa konktekstualisoitu eri tavoin, mikä voi vaikuttaa kokemusten raportointiin.

Kirjoittaja on erikoissuunnittelija rikoksentorjuntaneuvostossa.

 
Julkaistu 13.3.2006