Mika Junninen

Suomalainen järjestäytynyt rikollisuus – myytti vai fakta?

Suomalaisten ammattirikollisryhmiä voidaan kuvata enimmäkseen puolijärjestäytyneiksi. Ryhmillä on tiettyjä järjestäytyneen rikollisryhmän ominaisuuksia ja piirteitä, mutta toiminta on usein amatöörimäistä ja kausiluonteista – ainakin verrattuna kansainvälisiin tunnettuihin järjestäytyneisiin rikollisryhmiin.

Väitöskirjassani tutkin suomalaisia ammattirikollisryhmiä. Tarkastelun alla oli mm. rikollisryhmien muodostuminen, rakenne, henkilöiden väliset suhteet sekä työn- ja rikoshyödynjako. Yhteensä teemahaastattelin 21 ammattirikollista. Haastateltavat tapasin yhdestä kolmeen kertaan. He edustivat 14 toimivaa tai 1990-luvulla toiminutta rikollisryhmää. Valikoin ryhmät ja tutustuin niiden toimintaan alustavasti julkisen mediamateriaalin ja oikeudenkäyntipöytäkirjojen avulla. Oletin, että poliisi oli tutkimuksissaan määritellyt ryhmät järjestäytyneiksi rikollisryhmiksi.

Viranomaisten ja tutkijoiden välistä käsitekeskustelua selventämään hahmottelin yksinkertaisen mittarin. Jokainen ryhmä täytti sen perusedellytyksen eli teki vakavia rikoksia usean henkilön voimin yhdessä tai useammassa tutkitussa rikoslajissa. Rikokset tarkoittivat ammattimaista ja suurimittaista alkoholin, savukkeiden tai huumeiden maahantuontia ja tukkukauppaa, laajamittaista varastetun tavaran ostamista ja välittämistä sekä laajamittaista parittamista. Lisäksi ryhmiin kuuluvat olivat tehneet muita rikoksia kuten esimerkiksi perineet tai perittäneet velkojaan voimakeinoin.

Mittari koostui 14 osiosta. Nämä olivat ryhmän yhteenkuuluvuus, jatkuvuus, yhteistyö, korruptio ja väkivalta, eriytynyt työnjako, laajentuminen, monopoli, rikosten useat toimialat, ei-ideologinen toiminta, toiminnan tarkoituksena voitto ja valta, toimintaa säätelevät yhteiset säännöt, erikoistuminen tietynlaisiin rikoksiin sekä hierarkkinen ryhmän rakenne ja ryhmän toimintaan osallistuvia henkilöitä oli ainakin kolme.

Ryhmän osiot on koottu YK:n (Palermon sopimuksen), EU:n ja kriminologisen kirjallisuuden järjestäytyneen rikollisuuden määritelmistä. Ryhmän tuli täyttää kaikki kriteerit, jotta olisin määritellyt sen järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi. Tutkimuksen määritelmä on siten tiukempi ja laajempi kuin YK:n ja EU:n määritelmät.

Rikollisryhmien toiminnan ongelmia Suomessa

Suurimmat ongelmat suomalaisilla ryhmillä oli toiminnan jatkuvuudessa ja rikosrepertuaarin laajentamisessa, korruption edistämisessä, saatujen voittojen rahanpesussa ja rikoslajien tai maantieteellisten alueiden monopoleissa.

Haluttomuutta jatkaa perusteltiin rikollisen elämän vaarallisuudella, eikä toimintaa haluttukaan siirtää jälkipolville. Matalaa profiilia pitämällä yritettiin välttää kiinnijääminen ja varmistaa toiminnan pitempiaikaisuus tai mahdollisuus lopettaa rikosten tekeminen tietyn rahasumman kohdalla. Viranomaisten korruptoiminen todettiin vaikeaksi eikä rahanpesu ollut systemaattista. Suurin osa tuloista käytettiin ylelliseen elämään, tosin joissakin poikkeustapauksissa rahaa sijoitettiin yritystoimintaan ulkomaita myöten. Monopolien saaminen ja ylläpitäminen ei ollut edes tavoite, koska toimintaa ei ollut suunniteltu pitkäaikaiseksi eikä tavaran saatavuutta haluttu tai voitukaan taata. Käyttäjäryhmien monopolisoimisen suurin ongelma on, että narkomaanille tai prostituution käyttäjälle on aivan sama, kuka tuotteen myy, kunhan sitä on saatavilla. Varastetun tavaran kohdalla korkein tarjous saa ostaa tavaran. Kilpailua asiakkaista käydään hinnan ohella myös laadulla, koska huono tavara käy vain silloin kaupaksi, kun muuta ei ole saatavilla.

Suomalaisten ryhmien toiminnassa erilaisten laittomien tavaroiden ja palveluiden myymisessä rikollisten pyrkimykset eivät liity vallantavoitteluun ja määräävän aseman saavuttamiseen vaan itseä ja asiakasta hyödyttävään bisnessuhteeseen.

Suomalaiset ryhmät puolijärjestäytyneitä

Suurin osa ryhmistä voidaan luokitella mittarin kannalta puolijärjestäytyneiksi rikollisryhmiksi. Tällaisella ryhmällä on tiettyjä järjestäytyneen rikollisryhmän ominaisuuksia ja piirteitä, mutta sen toiminta on liian amatöörimäistä ja kausiluonteista voidakseen tulla määritellyksi järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Toisaalta on tärkeä huomata, että kuvion havainnollistama tilanne kuvaa tutkimusajankohtaa eikä suinkaan ole stabiili. Toiset ryhmät kehittyvät edelleen ammattitaitoisemmiksi ja toiset ovat jo kovaa vauhtia matkalla alaspäin kiinnijäämisen tai toiminnan alas ajamisen vuoksi. Ryhmien rikostilanne ja toimintaan osallistuvien henkilöiden määrä ja heidän väliset suhteensa eivät myöskään ole stabiileja vaan vaihtelevat rikosten onnistumisen, toiminnan aktiivisuuden ja motivaation sekä onnen ja kiinnijäämisten mukaan.

Kansainvälisesti verrattuna tutkimani suomalaiset ryhmät ovat kaukana järjestäytyneestä rikollisuudesta. Sisilialainen Cosa Nostra, Napolilainen Camorra, Kolumbian kokaiinikartellit ja New Yorkin La Cosa Nostra ovat kenties tunnetuimmat esimerkit järjestäytyneestä rikollisuudesta. Osallistumalla kotimaansa ja rajat ylittävään rikollisuuteen ne valvovat tuotteidensa tai alueidensa monopolia tarkasti jatkuvin hierarkkisin valtasuhtein ja pyrkivät samalla integroitumaan lailliseen yhteiskuntaan korruption, rahanpesun ja väkivallan avulla. Ryhmät ovat aktiivisia laillisessa ja laittomassa liiketoiminnassa sekä näkyvinä "hyväntekijöinä" alueellaan.

Mitä pitemmälle ryhmän toiminta on viety, sen suuremman osan sen tuloista muodostavat lailliset liiketoimet, joita tuetaan ja turvataan rikoksilla. Ryhmien ote ympäröivästä yhteiskunnasta on voimakas. Esimerkiksi Italiassa kristillisdemokraattien vuosikymmenien valta perustui pitkälle Etelä-Italian kontrolloitujen äänien varaan ja New Yorkin kaupungin toimielinten työrauha, julkinen liikenne tai satamien toiminta on perustunut pitkään poliitikkojen ja viranomaisten lahjontaan ja kiristykseen sekä ammattiliittojen hallintaan – puhumattakaan Kolumbian hallituksen kokemista vastoinkäymisistä oikeisto- ja vasemmistosissejä sekä yksityisiä turvajoukkoja vastaan käymissään taisteluissa.

Keskustelun ongelmana poliisin tietomonopoli

Kun järjestäytynyttä rikollisuutta arvioidaan EU-määritelmän 11-kohtaisen kriteeristön mukaan, niin ryhmä luokitellaan järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi neljän täytetyn kriteerin perusteella. Tällöin muodostuu tilanne, että kaikki rikoksia tekevät ryhmät tulevat luokitelluiksi järjestäytyneiksi rikollisryhmiksi. Ongelma on todellinen ja sen ovat suomalaiset viranomaiset itsekin myöntäneet monissa eri yhteyksissä. Poliisille ongelma on ilmeinen. Miehistön motivaation ylläpitämiseksi ja henkilökohtaisen työpanoksen maksimoimiseksi on uskottava alati järjestäytyneempään, tehokkaampaan ja taloudellisesti kannattavampaan rikollisuuteen, jonka kiinnisaaminen vaatii yhä enemmän rahaa, aikaa ja laajempia tutkintavaltuuksia. Toisaalla tällainen kilpavarusteluasetelma voi synnyttää vaikutelman, että poliisi käyttää järjestäytyneen rikollisuuden pelotetta osana rahoituskampanjaansa.

Keskustelun ongelma on, että useissa tapauksissa poliisilla on tietomonopoli, jonka oikeellisuutta, hyödyllisyyttä ja paikkaansa pitävyyttä ulkopuolisten ei sallita arvioida. Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta vain yhden asiantuntijatahon näkemys on riittämätön. Asiasta tarvitaan laajempaa tietoa ja laajaa akateemista tutkimusta, jossa asioita voidaan analysoida useista näkökulmista ja pitkällä aikavälillä.

Pitkät vankilatuomiot eivät tehoa ammattirikollisiin

Järjestäytyneen rikollisuuden käsitekeskustelun hedelmättömyyden vuoksi suomalaisten viranomaisten tulisi keskittyä ammattirikollisten toiminnan analysointiin ja rikoshyödyn konfiskoimiseen. Rikoshyödyn takavarikoiminen satuttaa kenties vuosia ahertanutta ammattirikollista enemmän kuin pitkäkään vankilatuomio. Ammattirikollinen voi halutessaan jatkaa rikollista toimintaansa vankilasta käsin samalla kun lepää ja lataa akkuja nauttien kuninkaallisesta asemasta vankiyhteisön sisällä.

Pitkien vankilatuomioiden ja asiallisen mutta laitostavan kohtelun mielekkyydestä voidaan myös olla monta mieltä. Eristäminen on kenties tarpeellista rikollisen toiminnan katkaisemiseksi, mutta samalla vastoinkäyminen lisää katkeruutta yhteiskuntaa kohtaan. Myöskään vankilan erilaiset kuntouttavat ohjelmat eivät tuota tulosta, sillä osa tapaamistani henkilöistä oli valinnut ammatikseen rikosten tekemisen. Osa heistä ei ole valmis muuttamaan valintaansa huomattavistakaan rahasummista tai tuomion alentamisen tai muiden syiden takia. Yhteiskunnan tulisikin pohtia huolellisesti suhtautumistaan ammattirikollisuuteen ja sen ehkäisyyn. Vanhoilla toimintakeinoilla ei pystytä enää tehokkaasti puuttumaan alati kehittyvään toimintaan.

Uusien ajatusten pohjana voisi olla fakta, että rikosten tekemistä ei voida lopettaa. Jatkokehitelmänä voisi olla, että yhteiskunta sallisi aktiivisen, tuomionsa kärsineen rikollisen päästä kohtuuttomasta velkavankeudesta ja vahingonkorvauksista tekemään jotakin laillista ja hyödyllistä rikollisen toiminnan sijaan. Joissakin tapauksissa tilaisuuteen varmaankin tartuttaisiin; osa henkilöistä silti varmaan jatkaisi seikkailevaa rikollisen elämää. Seikkailemaan haluavat suunnittelevat, rahoittavat, tekevät ja piilottavat rikoshyötyä entiseen tahtiin hyväksyen työtapaturmina sattuvan kiinnijäämisen tai kuolemansa osana ammatinvalintaansa.

Mika Junninen (2006). Adventures and Risk-Takers: Finnish professional criminals and their organisations in the 1990s cross-border criminality. Helsinki: HEUNI.

Kirjoittaja on erikoissuunnittelija Heunissa.

 
Julkaistu 13.3.2006