Osmo Kontula

Rikollisuus luonnonkatastrofien yhteydessä

Luonnonkatastrofin aikana ryöstely on pelättyä harvinaisempaa ja varastelu jopa vähenee. Sitä esiintyy yleensä vasta katastrofitilanteen mentyä ohitse. Tilanne tuo yleensä esille ihmisten epäitsekkäitä taipumuksia.

Aasiaa ja suomalaisiakin kovasti koetellut tsunami ja New Orleansin tulvavedet ovat ajankohtaistaneet pohdinnat luonnonkatastrofien vaikutuksista rikollisuuteen. Luonnonmullistukset voivat aiheuttaa paljon uhreja ja laajoja aineellisia vahinkoja. Tällaisia tuhoja seuraa usein pitkäkestoinen katastrofitilanne, johon liittyy epidemioita, nälänhätää ja pakenemisongelmia.

Luonnonkatastrofeihin kuuluvat maanjäristysten ja tulvien lisäksi ainakin maan- ja lumivyöryt, tulivuoren purkaukset ja laajamittaisen kuivuuden seuraukset. Toisena katastrofien päätyyppinä ovat teknologiset ja ihmisten aiheuttamat katastrofit. Suomessa onnettomuutta on kutsuttu suuronnettomuuden sijasta katastrofiksi silloin, jos vammautuneita on ollut yli sata. Maailmalla mittasuhteet ovat paljon tätä rajummat. Suomi sijaitsee luonnonkatastrofien kannalta maantieteellisesti onnekkaalla alueella.

Vakavilla katastrofeilla on syvällisiä henkisiä vaikutuksia niitä kokeneille. Vaikutukset leviävät uhrien tai vammautuneiden omaisille. Tilanteesta riippuen noin 10–25 prosenttia ihmisistä käyttäytyy katastrofien aikana hyvin epäjohdonmukaisesti. Tyypillisin reaktio on alistuva lamaantuminen tai hysteerinen ja paniikillinen pako paikalta epäjärjestyksessä. Tällaisesta kriisistä voi jäädä ihmiselle pysyvä, mielenterveydellistä tukea ja hoitoa vaativa trauma.

Paniikkia aiheuttaa tilanne, jossa ihminen kokee vaaran välittömäksi ja vakavaksi uhkaksi olemassaololleen. Hän uskoo tuhoutuvansa, ellei heti pakene. Samanaikaisesti paon mahdollisuus on epävarma. Jos ihminen on varma, että ehtii paeta, tai toisaalta jos paosta ei ole toivoakaan, paniikkia ei yleensä synny.

Itsekeskeisyys ja huoli omasta turvallisuudesta erottavat paniikkipaon hallitusta paosta. Paniikkipaossa sosiaalisten normien noudattaminen lakkaa ja ihmiset voivat olla piittaamatta jopa läheistensä turvallisuudesta. Vaikka oma turvallisuus onkin pakenijoiden ainoa kiinnostuksen kohde, he eivät pyri kuitenkaan tarkoituksella vahingoittamaan muita.

Katastrofien yhteys rikollisuuteen

Katastrofialueet joudutaan monissa tapauksissa evakuoimaan. Varkauksien pelko on yksi syy siihen, etteivät uhrit evakuointikehotuksesta huolimatta aina poistu alueelta. Luonnonkatastrofien yhteydessä on todettu, että noin puolet varoituksen saaneista noudattaa evakuointikehotusta. New Orleansistakin kantautui tietoja, joiden mukaan monet olivat haluttomia jättämään kotiaan.

Huoli varkauksista ja muista rikoksista katastrofien yhteydessä on monesti liioiteltu. Katastrofit ja suuronnettomuudet ovat konsensus-tyyppisiä kriisejä. Niihin ei liity yhteisön sisäistä konfliktia, päinvastoin kuin esimerkiksi vallankumoukseen ja kapinaan. Katastrofi koskee suurta osaa yhteisöstä. Katastrofissa tilanteen vaatimukset ylittävät usein yhteisön käytettävissä olevat keinot ja kriisitilanne pyritään lopettamaan yhteistoiminnalla. Katastrofin aikana ryöstely on pelättyä harvinaisempaa ja varastelu jopa vähenee. Sitä esiintyy yleensä vasta katastrofitilanteen mentyä ohitse. Tilanne tuo esille ihmisten poikkeuksellisen altruistisia, epäitsekkäitä taipumuksia. Ryöstelyä myös paheksutaan voimakkaasti, toisin kuin sellaisissa kriiseissä, joihin liittyy yhteisön sisäinen konflikti.

Katastrofin jälkeen sen vaikutuksia paenneiden keskuudessa voi syntyä ristiriitoja samalla kun heidän laajamittainen läsnäolonsa voi muutoinkin synnyttää ristiriitoja katastrofia paenneiden ja paikallisten ihmisten välille. Ryhmänmuodostukselle on tyypillistä, että vahvat yksilöt ja ryhmät organisoituvat ja hyväksikäyttävät heikompiaan. Yhdysvalloissa hallitusta syytettiin juuri heikkojen ja köyhien unohtamisesta New Orleansin katastrofin yhteydessä.

Joidenkin mellakoiden yhteydessä on havaittu runsaasti ilkivaltaa ja kauppojen ryöstelyä. Katastrofeissa ja suuronnettomuuksissa sen sijaan sellaista ei ole juuri havaittu. Esimerkiksi maanjäristysalueilla on tapahtunut vain harvoin varkauksia. Lisäksi tekijät ovat olleet yksittäisiä, yhteisön ulkopuolisia ihmisiä eivätkä niitä, joita katastrofi on henkilökohtaisesti koskettanut. Näin tapahtui New Orleansissakin.

Rikostilaisuudet ja motiivit

Rikoksiin motivoivat tai niitä mahdollistavat tekijät ovat katastrofien yhteydessä periaatteessa samoja kuin rikollisuudessa yleensä. Motiivit ja mahdollisuudet ovat poikkeavan tilanteen mukaisesti kuitenkin erityisiä. Kriisien aika tarjoaa yleensä enemmän ja monipuolisempia tilaisuuksia rikoksiin kuin normaaliaika. Erityisenä motiivina voi olla esimerkiksi katastrofin yhteydessä ravinnon ryöstäminen selviytymiskeinoksi jakelujärjestelmän pettäessä tai oman omaisuuden menettämisen kompensaatioksi.

Rikostilaisuudet lisääntyvät katastrofien yhteydessä siksi, että tavarat ja muu omaisuus voivat jäädä ilman valvontaa esimerkiksi väestönsiirtojen seurauksena. Tämä voi johtua sekä virallisen että epävirallisen kontrollin heikkenemisestä. Lisäksi poikkeusolojen aikana usein vallitseva tavarapula voi lisätä houkutusta käyttää rikostilaisuuksia hyväksi, koska varkaudesta koituva suhteellinen hyöty kasvaa. Jos rikollisuuden kautta saavutettu tyydytys näyttää niin suurelta, että se ylittää tilanteeseen liittyvät epämieluiset odotukset, tämä lisää rikoksen todennäköisyyttä.

Rikostilaisuuksiin vaikuttavat katastrofin tuottamat mullistukset sekä virallisessa että epävirallisessa kontrollissa. Epävirallisella kontrollilla tarkoitetaan sitä valvontaa, jota ylläpitävät perheen jäsenet, läheiset ihmiset sekä muu sosiaalinen lähiyhteisö. Poikkeusolojen rikosongelma on usein seurausta siitä, että joko virallinen tai epävirallinen kontrolli, tai molemmat yhdessä menettävät tehoaan. Yhteiskunnallisen tai yhteisöllisen tilanteen hallinta voi tällöin luisua käsistä.

Yhteiskunnissa, joissa on voimakas epävirallinen kontrolli, tehdään vähän rikoksia. Perheen ja lähiyhteisön yhteishenki vaikuttaa vahvasti rikollisuuteen niiden sisäistämien normien avulla, kun taas kauempana yksilöstä oleva kansallinen yhteishenki tai solidaarisuus ei vaikuta rikollisuuteen yhtä voimakkaasti. Mitä voimakkaampia katastrofitilanteissa ovat sosiaaliset sidokset ihmisten välillä ja mitä paremmin he jakavat yhteiset päämäärät, sitä vähemmän he turvautuvat rikoksiin.

Poikkeusolojen vallitessa voidaan elää epävarmuudessa, normittomuudessa ja laillisten normien ristiriidassa. Jos on epäselvää kuka ja millä oikeutuksella edustaa esivaltaa, seurauksena voi olla väkivaltaisia levottomuuksia ja rikollisuuden kasvua. Tällaisista poikkeuksellisista olosuhteista voi väestön keskuudessa seurata normittomuuden tunne. Tätä on nimitetty yhteiskunnallisen anomian tilaksi. Suhtautuminen esimerkiksi omaisuuden suojaan voi silloin suuresti muuttua. Suurissa kaupungeissa tarjoutuu runsaasti tilaisuuksia anastuksiin tai vahingontekoihin "anonyymejä" rikoskohteita vastaan, joista kukaan ei koe olevansa välittömässä vastuussa. Varsinkin yhteiskunnan omistamaa omaisuutta voidaan käyttää hyväksi kuten omaa.

Aasian tsunami ja New Orleansin tulvat olivat erityyppisiä katastrofeja, mutta ne tapahtuivat myös arvoiltaan ja sosiaaliselta rakenteeltaan hyvin erilaisissa yhteisöissä. Aasian maissa arvot ovat Yhdysvaltoihin verrattuna kollektiivisempia ja yhteisöllisempiä ja ihmisten käyttäytymisen sisäinen kontrolli on voimakkaampi kuin individualistisessa ja suurten tuloerojen Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Japanin matalaa rikollisuuden tasoa on selitetty sillä, että jokainen japanilainen on sidoksissa sosiaalisiin ryhmiin. Tämä säätelee tehokkaasti heidän käyttäytymistään. Tästä seuraa, että Aasiassa alttius rikostilaisuuksien käyttöön on paljon vähäisempi kuin Yhdysvalloissa. Tämä vahvistui myös rikollisuuden eroissa tsunamin vaikutusalueella ja New Orleansissa, ainakin lehtitietojen perusteella.

Rikosten ehkäiseminen katastrofitilanteissa

Varkausriski kasvaa katastrofia seuraavien väestönsuojelu- ja evakuointitoimien jälkeen. Osittain se johtuu siitä, että tilanteen koetaan oikeuttavan omaisuuden käytön yhteiseksi hyväksi, katastrofin haittoja lievittämään. Tässä vaiheessa alttiiksi jääneelle omaisuudelle täytyy järjestää vartiointia. Yksi kysymys on se missä määrin väestönsuojeluorganisaatio voi auttaa näissä vartiointitehtävissä.

Paniikin ja yleisen sekaannuksen vallitessa ihmiset saattavat vahingoittaa toisiaan tai itseään. Tämän vaiheen vaurioita ja vahingontekoja voidaan lievittää lähinnä tehokkaalla ja uskottavalla tiedottamisella, väärien huhujen oikaisemisella ja nopeasti tilanteeseen reagoivalla pelastusorganisaatiolla.

Joissakin katastrofeissa tarvitaan huomattava määrä järjestelykeskuksia pakenevien ja evakuoitujen asuttamista ja huoltoa varten sekä avustuksia näiden ihmisten välttämätöntä elatusta varten. Ihmisillä on oltava hyväksyttyjä keinoja selvitä vaikeasta tilanteestaan. Tällä vähennetään tarvetta käyttää rikoksia selviytymiskeinona ja siitä seuraavia konflikteja paikallisen väestön kanssa. Tilanteen hallintaa auttaa, jos pakenevien ja evakuoitujen sisäiset ristiriidat ja mustan pörssin toiminta pystytään ehkäisemään.

Rikosten ehkäisyyn kuuluu tilanteeseen liittyvän rikosmotivaation ja -houkutuksen vähentäminen esimerkiksi kiinnijäämisriskiä kasvattamalla. Osaltaan rikoksentekomotivaatiota vähentää ihmisten pyrkimys välttää paheksumista omassa sosiaalisessa lähiyhteisössään. Sosiaaliset sidokset vahvistavat yleensä ihmisen itsekontrollia ja rikosten vastaista moraalia.

Rikosten tekemisen pidäkkeinä toimivat ainakin kiintyminen lainkuuliaisiin henkilöihin, kiinnostus hyväksyttyihin päämääriin, ajan ja energian käyttäminen yhteiskunnassa arvostettuihin tehtäviin ja usko yhteisiin arvoihin. Lait eivät ole tehokkaita, ellei niillä ole yhteiskunnassa kehittyneiden sosiaalisten odotusten ja tapojen tukea.

Yksilön kannalta katastrofi tai muu poikkeusolo merkitsee usein myös henkilökohtaista kriisiä. Tästä aiheutuvien psyykkisten paineiden helpottaminen vähentää todennäköisyyttä siihen, että ihmiset turvautuvat yhtenä selviytymiskeinona rikoksiin. Siten kriisioloissakin toimiva ja turvallinen sosiaalinen yhteisö on ratkaiseva rikoksentorjuntakeino.

Osmo Kontula: Poikkeusolojen rikollisuus. Rikoksentorjunnan neuvottelukunnan julkaisu 4. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisu 132. Helsinki 1996.

Kirjoittaja on sosiologian dosentti ja erikoistutkija Väestöliitossa.

 
Julkaistu 13.3.2006