Matti Laine

Miksi Amerikka tappaa?

Kun muu läntinen maailma näyttäisi olevan vahvasti menossa kohti kuolemanrangaistuksen poistamista, poikkeus tästä on Yhdysvallat. Se ryhtyi korkeimman oikeuden päätöksen mahdollistamana teloittamaan rikoksentekijöitä uudelleen vuodesta 1976 lähtien. Miksi Yhdysvallat poikkeaa muusta läntisestä maailmasta?

David Garland (2005) on esseessään kritisoinut kuolemanrangaistuksen kulttuurisia selityksiä. Ne ovat helppoja, mutta samalla valitettavan usein myös tautologisia, itseään toistavia. Kuolemanrangaistus on samalla sekä osoitus väkivaltakulttuurista että myös johtuu siitä. Garland muistuttaa myös, että kulttuuriset selitykset tarjoavat mahdollisuuden löyhään kriittisradikaaliin keskusteluun. Kun kerran kuolemanrangaistuksen käyttö johtuu amerikkalaisesta kulttuurista, jälkimmäisessä on jotain vikaa.

Kulttuuriset selitykset lähtevät ajatuksesta, että Amerikka on "poikkeus". Kysymys ei tällöin ole siitä, että kuolemanrangaistuksen käyttöä voitaisiin tarkastella vain muutoksen alla olevan ajanjakson yhtenä kysymyksenä. Sitä tulee tarkastella päinvastoin laajasta sosiokulttuurisesta näkökulmasta, jossa huomioidaan arvojen ja instituutioiden yhteiskuntaa pitkällä tähtäimellä muokkaavat vaikutukset. Garland käy näiden kulttuuristen selitysten kimppuun.

xxx

Franklin Zimring (2003) on esittänyt USA:n kuolemanrangaistuksen taustalla olevan kulttuurisen tradition, joka liittyy vigilantismiin, rangaistusoikeuden ottamiseen omiin käsiin. Tämä vaikuttaa hänen mukaansa amerikkalaisuudessa edelleen vahvasti ja näkyy voimakkaimmin eteläisissä osavaltioissa. Zimring liittää yhteen erityisesti 1890-luvun lynkkaukset ja 1990-luvun täytäntöönpannut teloitukset. Laittomat lynkkaukset ja lainmukaiset kuolemanrangaistukset korreloivat selkeästi osavaltiotasolla. Siellä missä oli paljon väkijoukon suorittamia laittomia hirttäjäisiä 1800-luvun lopulla, teloitetaan nykyään useammin ja nopeammin kuin muualla Yhdysvalloissa.

Näin taustalla olisi "oman käden oikeutta" korostava arvomaailma. Tämä käyttäytyminen haluaa korostaa riippumattoman vallan yhteisöllistä rituaalia, säilyttää rankaisuoikeuden mahdollisimman lähellä paikallisyhteisöä silloinkin kun valtio suorittaa itse rankaisutoimen. Amerikkalaiset haluavat nähdä rankaisemisen edelleenkin enemmän paikallisena kysymyksenä kuin valtiollisena. Tämä on nykypäivän vigilantismia.

Garland kritisoi näitä ajatuksia monitasoisesti. Korrelaatiot lynkkausten ja teloitusten välillä eivät aina toimi (esim. Virginia - paljon teloituksia, vähän lynkkauksia). Hänen mukaansa jää myöskin perustelematta se, että vigilantismi olisi jollain tapaa erityisesti amerikkalainen ilmiö. Brasiliassa ja Meksikossa lynkataan edelleen, mutta kuolemanrangaistuksesta on luovuttu. Kulttuurisen yhteyden lynkkausten ja modernien teloitusten välillä Garland myös kiistää. Nykypäivän kuolemantuomiot ovat valtion toimeenpanemia, byrokraattisesti hallinnoituja oikeudellisia seuraamuksia. Tappavalla ruiskeella tehty teloitus, joka on tapahtunut satojen kilometrien päässä rikoksen tapahtumapaikasta vuosikymmenien jälkeen ja joka on toteutuakseen tarvinnut monimuotoisen osavaltio- ja liittovaltiotasoisen oikeudellisen prosessin, ei voi edustaa vigilantismia. Ei silloinkaan kun tuomion yhteydessä korostettaisiin uhrin omaisten teloitusta kannattavia näkemyksiä ja heidän saamaansa "hyvitystä".

xxx

Toista kulttuurista selitystä edustaa James Whitman (2003). Hän vertailee Yhdysvaltojen rankaisupolitiikkaa Ranskaan ja Saksaan. Maiden erojen tausta on kaukana, aina 1700-luvulla saakka, ja se liittyy yhteiskuntien eroihin hierarkiarakenteen ja siitä vapautumisen suhteen. Euroopan aristokratian vastaiset vallankumoukset tuottivat akuutin statustietoisuuden ja loivat voimakkaan yksilön arvon korostamisen. Aristokratian arvostaminen johti tätä kautta myöhemmin kaikkien ihmisten arvostamiseen. Whitman viittaa vanhaan sanontaan:

Meitä kaikkia kohdeltiin aikanaan kuin maaorjia, kuten eurooppalaisilla oli tapana sanoa, niinpä tänään meitä kaikkai tulee kohdella kuin aristokraatteja.

Aluksi aristokraattien kohdalla käytetyt lievemmät, ihmisarvoa vähemmän alentavat rangaistukset (kuten vankila) muuttuivat yleisiksi, kaikkia koskeviksi rangaistuksiksi. Amerikassa säilyi kuitenkin perinne, jossa etuoikeuksia ei anneta kenellekään, vaan kaikkia rangaistaan yhtä julmasti ja ankarasti. Amerikkalaiseen rikosoikeuteen jäi vahvemmin rangaistusten häpeää ja arvonalentamista korostava sävy, siksi kuolemanrangaistus ja pitkät vankilatuomiot.

Garland ei usko näihinkään selityksiin. Hänen mielestään tässä laiminlyödään täysin se yksilön arvon korostaminen, joka on kautta historian näkynyt USA:n rankaisujärjestelmässä. Rikoksentekijöiden yksilöllisen kuntouttamisen ideat ovat olleet vuosikymmeniä vahvoilla mm. Yhdysvaltojen vankeinhoidossa ja monet uudet muodot ovat sieltä levinneet Eurooppaan. Samoin vankien oikeudet valittaa olosuhteistaan ja vedota mm. perustuslakiin ovat olleet hyvin laajat. Garlandin mukaan Whitmanilla on taipumusta verrata kaikkein huonoimpia amerikkalaisia käytäntöjä kaikkein parhaimpiin eurooppalaisiin ihanteisiin ja unohtaa sellainen todellisuus, joka ei sovi hänen skeemaansa.

xxx

Garland itse ajattelee, että Yhdysvallat ei sittenkään merkittävästi poikkea läntisestä Euroopasta. Se on ollut aivan samalla kehityssuunnalla, asteittain vähentämässä tai poistamassa kuolemanrangaistusta. Poikkeuksen tästä trendistä muodostaa Garlandin mukaan vain vuoden 1976 jälkeinen aika, jolloin moratorio päättyi. Kysymys ei tällöin voi olla vuosisatoja vanhoista kulttuurisista rakenteista. Yhdysvaltain osavaltioista Michigan, Wisconsin ja Rhode Island luopuivat kuolemanrangaistuksesta jo 1800-luvun puolivälissä, paljon ennen monia eurooppalaisia valtoja.1 On vain kysymys aikataulusta, ei kehityssuunnasta sinänsä. Yleensäkään Yhdysvaltoja ei voida pitää erityisen punitiivisena maana, jos asia tarkastellaan pidemmällä kuin 30 vuoden perspektiivillä.

Garland katsookin, että Yhdysvalloissa syntyi tietynlainen "rikollisuuskompleksi" 1970-luvulla. Kuolemanrangaistuksen jäädyttäminen yhdistyi moniin muihin liberaaleiksi koettuihin uudistuksiin kuten aborttilainsäädäntöön, vähemmistöjen kiintiöihin ja sosiaalitukeen. Päätökset koettiin pienen liberaalin eliitin tekemiksi ja konservatiivinen vastaisku alkoi, erityisesti osavaltiotason lainsäädännössä. Kuolemanrangaistuksen palauttaminen sai tässä kamppailussa aivan uuden merkityksen. Ilman tätä uutta asetelmaa jäädytyspäätös olisi saattanut jäädä voimaan, ja keskustelua Amerikan poikkeuksellisuudesta ei tarvittaisi.

Kysymys politisoitui myös hyvin nopeasti. Kuolemanrangaistuksen uusien merkitysten poliittinen huippukohta oli vuoden 1988 presidenttikampanja Bush vanhemman ja Dukakiksen välillä, jossa kuolemanrangaistuksella oli näkyvä osuus. Vuonna 1992 demokraattien ehdokas Bill Clinton oli jo selkeästi kuolemanrangaistuksen kannalla. Garland huomauttaakin, että sen jälkeen vain syrjäänvetäytyvät tuomarit ja poliitikot ovat uskaltaneet ottaa riskin ja vastustaa kuolemanrangaistusta.

Garland muistuttaa, että Yhdysvaltojen väestö ei kuolemanrangaistuksen kannatuksen tai vastustuksen suhteen poikkea merkittävästi muista suurista valtioista. Oleellisin ryhmä on äärikantojen keskellä oleva suuri, epävarmojen ryhmä, joka voi myös nopeasti muuttaa näkemyksiään, jopa yhden merkittävän tapauksen perusteella. Yhdysvallat on viivästynyt Eurooppaan verrattuna lähinnä hallinnollisten erojen vuoksi. Sieltä puuttuu sellainen riippumaton poliittinen ja virkamieseliitti, joka voisi toimia ilman populistista mielialojen haistelua ja ajaa esimerkiksi kongressissa läpi lainsäädännön, joka estäisi osavaltioita käyttämästä kuolemanrangaistusta. Asia on tässä tilanteessa pitkälti korkeimman oikeuden ratkaisuvallan alla. Mutta abolitionistinen projekti näyttäisi etenevän sitäkin kautta, että 2000-luvulla sekä annetut tuomiot että täytäntöönpannut teloitukset ovat vähentyneet selvästi.

Jotain jää silti Garlandin selitystenkin jälkeen avoimeksi. Zimring esimerkiksi ei usko, että etelävaltioiden innokkaampi ja erityisesti tehokkaampi toiminta kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanossa selittyisi vain ja ainoastaan tuomion jälkeisen oikeudellishallinnollisen prosessin eroista. Kulttuurisia eroja täytyy olla ja ovathan poliittiset ja yhteiskuntarakenteen erot myös kulttuurisia tekijöitä.2 Eric Monkkonen (2005) on kommentissaan tuonut esiin ajatuksen, että Yhdysvaltain korkeat rikollisuusluvut, erityisesti henkirikosten osalta, selittäisivät kuolemanrangaistuksen pysyvyyttä. Tähänkin voidaan heti todeta, että Yhdysvaltojen korkea rikollisuus on osin myytti ja huomattavasti korkeampia henkirikosasteita löytyy maista, jotka ovat abolitionistisia.

Garlandin oma näkemys on kuitenkin varma ja hän tekee yhteenvedon:

Se, että USA - tai pikemminkin 38 sen osavaltioista ja liittovaltio - vielä käyttää kuolemanrangaistusta ei ole tulos syvästä, pitkäkestoisesta ja muuttumattomasta kulttuurista. Kuolemanrangaistus ei ole kulttuurinen taipumus tai traditionaalinen eetos. Se on valtion tuomitsema rikosoikeudellinen rangaistus, jota jotkut valtiot käyttävät ja jotkut eivät, ja sen käyttöä pitkittää erityinen politiikka ja USA:n hallinnollisen rakenteen erikoisuudet. Puhe "Amerikan poikkeuksellisuudesta" on tässä epäasianmukaista, kuten on puhe pohjimmiltaan amerikkalaisesta "luonteesta" tai "olosuhteista", jotka löytävät ilmaisunsa käytänteissä, joissa tuomitaan rikollisia kuolemaan.

1 Kuolemanrangaistus on voimassa 38 Yhdysvaltain osavaltiossa, liittovaltion oikeudessa ja sotilasoikeudessa. Siitä on luopunut 12 osavaltiota ja District of Columbia eli pääkaupunki Washington.

2 Vuodesta 1976 helmikuun alkuun 2006 etelän osavaltioissa oli teloitettu 824 henkeä, kun koillisen osavaltiossa samaan aikaan 4 ja läntisissä 64. Texasin osavaltio oli yksin toimeenpannut 357 teloitusta.

 
Julkaistu 13.3.2006