Kauko Aromaa

Rikosten pelosta tarvitaan parempaa tietoa

Pelkokeskustelu uhkaa tutkimuksen puutteiden takia jäädä varsin epämääräiseksi. Vaarana on, että epämääräinen tieto on omiaan vahvistamaan pelkoa ja epävarmuuden tai levottomuuden tunteita ja myös antamaan tahatonta tukea demagogiaan taipuvaisille puheenvuoroille.

Rikosten pelosta on viimeksi kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana julkaistu runsaasti tieteellisiä kirjoituksia, jotka paljolti keskittyvät raportoimaan muutamiin samantapaisiin kysymyksiin saatuja haastatteluvastauksia. Haastatteluissa on kysytty mm., kuinka huolestunut vastaaja on jonkin rikoksen uhriksi joutumisesta, taikka miten turvalliseksi vastaaja tuntee olonsa esimerkiksi liikkuessaan kotinsa lähistöllä pimeän tultua. Vastausvaihtoehdot ovat yksinkertaisia, ne ovat muotoa "erittäin huolestunut... ei lainkaan huolestunut" taikka "hyvin turvattomaksi... hyvin turvalliseksi".

Tulokset ovat olleet paljolti samansuuntaisia eri maissa, ja niistä tulkittu yleinen viesti on ollut suunnilleen se, että "pelko" on nykypäivän länsimaissa varsin laajalle levinnyttä. Esimerkiksi uusimmassa suomalaisessa rikosuhritutkimuksessa vuodelta 2003 oli jonkin verran tai erittäin paljon huolissaan olevien osuus vastaajista 35 prosenttia (23 % miehistä, 47 % naisista), kun kysyttiin, miten huolissaan vastaaja oli siitä, että joutuisi väkivallan kohteeksi iltaisin kodin ulkopuolella.

Tällaisten tulosten johdosta on esitetty, että kriminaalipolitiikan tekijöiden tulee käsittää rikosten pelko omaksi itsenäiseksi ja tärkeäksi tulosalueekseen. Vähitellen tämä viesti tuntuu myös menneen perille. Ajatuksen saama poliittinen kannatus ei lopulta ole yllätys, onhan kansalaisten pelkoihin suhtauduttava vakavasti, ja oma poliittinen viesti kannattaa muotoilla tätä ajatusta myötäileväksi.

Kiusallista on, että valtaosa tähänastista pelkomittausta on perustunut varsin pinnalliseen teoreettiseen taustatyöhön. Yleisesti käytettyjen haastattelukysymysten sanamuodot ovat monessa suhteessa hämäriä eivätkä läpäise kohtuulliselle mittarille asetettavia validisuusvaatimuksia – on siis epäselvää, mitä tällaiset kysymykset mittaavat. Koko pelkokeskustelu uhkaa tällaisten puutteiden takia jäädä varsin epämääräiseksi. Vaarana on, että epämääräinen tieto on omiaan vahvistamaan pelkoa ja epävarmuuden tai levottomuuden tunteita ja myös voi antaa tahatonta tukea demagogiaan taipuvaisille puheenvuoroille.

Kysymyksiä täsmentämällä toisenlaisia tuloksia

Brittitutkija Stephen Farrall Keelen yliopistosta on syventynyt tähän pulmaan ja koettanut laatia pelon luonnetta ja sisältöä tarkentavia yksinkertaisia muutoksia haastattelukysymyksiin. Hänen arvostelunsa kohdistuu siihen, että yleisesti käytetyt haastattelukysymykset eivät pysty tekemään eroa harvoin ja usein esiintyvän pelon välillä, eivätkä liioin erota toisistaan vähäistä ja intensiivistä pelkoa. Toisin sanoen niin pelon pysyvyys tai pelkotilojen useus kuin pelon voimakkuuskin jäävät tuntemattomiksi.

Farrallin vaihtoehdossa kysymyksiä täsmennetään muutamalla tavalla. Ensiksikin rajataan kysymyksessä tarkoitettu aikaväli viimeksi kuluneeseen vuoteen, aivan kuten yleisesti tehdään rikosten uhriksi joutumista koskevissa haastattelukysymyksissä. Niiltä, jotka sanovat ainakin joskus tunteneensa olonsa pelokkaaksi koska saattavat joutua rikoksen uhriksi, kysytään seuraavaksi kuinka usein heistä on viimeksi kuluneen vuoden aikana tuntunut tältä. Lopuksi kysytään vielä, kuinka pelokkaaksi vastaaja oli tuntenut olonsa silloin kun tällainen tilanne viimeksi tapahtui.

Tulokset olivat varsin dramaattisia. Ensimmäiseen kysymykseen saatiin suunnilleen saman verran myöntäviä vastauksia kuin aiemminkin käytettyihin kysymyksiin. Englantilaisessa aineistossa noin kolmannes vastasi ainakin joskus viimeksi kuluneen vuoden aikana pelänneensä rikoksen uhriksi joutumista.

Ainakin joskus pelänneistä puolet sanoi että näin oli käynyt 1–4 kertaa vuoden aikana, siis enintään kerran vuosineljänneksessä. Toisin sanoen ainakin viisi kertaa vuoden aikana pelkoa tunteneiden osuus putosi alkuperäisistä 37 prosentista 15 prosenttiin. Kaikista vastanneista kaksi prosenttia oli pelännyt jopa 200–365 kertaa. Pelon voimakkuutta koskeva jatkokysymys osoitti, että viimeksi sattuneessa tilanteessa olonsa melko tai erittäin pelokkaaksi tunteneiden osuudeksi jäi 15 prosenttia.

Näin voidaan Farrallin mielestä päätellä ensiksikin, että noin 15 prosenttia väestöstä tunsi olonsa tavallisesta poikkeavassa määrin pelokkaaksi, kun he viimeksi olivat joutuneet kysyttyyn tilanteeseen. Kun sitten vähintään viisi kertaa vuodessa olonsa pelokkaaksi tunteneista erotettiin ne, jotka olivat olleet melko tai erittäin peloissaan, jäljelle jää enää 8 prosenttia vastanneista. Tulokset viittaavat siihen, että vain melko pieni osa väestöstä (15 %) oli tuntenut olonsa tavallista pelokkaammaksi viimeksi kuluneen vuoden aikana, ja että vain noin puolet heistä (8 % väestöstä) oli kokenut kohonneita pelon tunteita usein (ainakin viisi kertaa) viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Pelko ei ehkä luullun voimakasta

Tämän perusteella näyttää siis siltä, että pelon insidenssi, siis useus tai pysyvyys, on varsin alhainen. Edelleen käy selville, että pelon intensiteetti, taikka voimakkuus vaihtelee niin, että vain 15 prosenttia väestöstä oli kokenut voimakasta pelkoa. Niinpä alle kymmenesosa väestöstä oli kokenut voimakasta pelkoa myös melko usein.

Tällaiset täsmennykset ovat tärkeitä myös käytännössä, kun rikollisuuden pelkoa käsitellään poliisitoimen ja kriminaalipolitiikan tekijöiden työssä jopa tulostavoitteiden tasolla. Tiedot viittaavat siihen, että pelko ei ole niin laajalle levinnyttä ja voimakasta kuin on saatettu kuvitella. Samoin voidaan näiden tulosten perusteella esittää, että pelkoa koskevaa täsmentävää tutkimustyötä on edelleen syytä tehdä.

Kun kysymyksiä edelleen kehitellään, kannattaisi varmaan kysyä myös jotakin konkreettista "pelon" käyttäytymisvaikutuksista kuten siitä, onko vastaaja pelon takia muuttanut toimintatapojaan taikka varustautunut tai suojautunut jollakin tavalla. Pelkotilojen useutta kannattaisi ehkä myös kysyä "milloin viimeksi" -muotoilulla. Lisäkysymyksiä kannattaisi esittää myös siitä, millainen pelkoa herättänyt tilanne oli. Näin voitaisiin kytkeä pelko konkreettisiin tilanteisiin ja myös vastaajan omiin uhrikokemuksiin, onhan voitu osoittaa, että hiljattain uhriksi joutuneet henkilöt ilmaisevat selvästi enemmän huolestuneisuutta tai pelkoa kuin ne joille tällaista ei ole sattunut.

Vielä kannattaisi ehkä tarkentaa pelon sisältöä kysymällä, pelkääkö vastaaja hänelle tärkeiden henkilöiden puolesta sen lisäksi miltä hänestä tuntuu omasta puolestaan. Tämäntyyppisessä Suomessa 1970-luvulla käytetyssä kysymyksessä hävisi esimerkiksi sukupuolten välinen ero, joka henkilökohtaisesta turvallisuudesta keskusteltaessa on aika suuri niin, että naiset ilmaisevat selvästi korkeampia pelkotasoja kuin miehet.

Pitää varmaankin edelleen paikkansa, että pelko tulee ymmärtää kriminaalipolitiikan itsenäiseksi tulosalueeksi. Pelko on tärkeä asia, mutta juuri siksi siitä on myös tärkeää saada entistä parempaa tietoa.

Stephen Farrall vieraili Suomessa helmikuussa 2005 the Siena Group on Social Statistics -ryhmän konferenssissa, jonka järjestivät tilastokeskus ja HEUNI. Kirjoituksessa esitellyt tiedot ovat artikkeleista Stephen Farrall & David Gadd: The Frequency of the Fear of Crime, British Journal of Criminology (2004) 44, 127-132 sekä Stephen Farrall: Revisiting crime surveys: emotional responses without emotions? OR Look back at anger, International Journal of Social Research Methodology, 2004, Vol. 7, No. 2, 157-171.

 
Julkaistu 14.3.2005