Heini Kainulainen

Harva raiskausrikos etenee tuomioistuimeen

Alle 10 prosenttia raiskausta koskevista ilmoituksista johtaa syytteen nostamiseen. Tuoreessa tutkimuksessa on etsitty syitä sille, miksi vain harvaa raiskausrikosta on käsitelty tuomioistuimessa.

Seksuaalirikoksia koskevia rangaistussäännöksiä uudistettiin vuoden 1999 alussa voimaan tulleella lailla. Tällöin raiskaukset porrastettiin kolmeen eri törkeysasteeseen teon vakavuuden mukaan: raiskaukseen, törkeään raiskaukseen ja lievimpänä tekomuotona sukupuoliyhteyteen pakottamiseen. Uudistuksessa puututtiin myös syyteoikeuteen. Aikaisemmin raiskaus (väkisinmakaaminen) oli asianomistajarikos, jolloin raiskauksen uhrin piti päättää, halusiko hän saattaa tekijän rikosoikeudelliseen vastuuseen. Uudistuksen tavoitteena oli korostaa yhteiskunnan tarvetta reagoida vakaviin rikoksiin ja helpottaa asianomistajan asemaa. Tästä syystä raiskaus ja törkeä raiskaus ovat nykyisin virallisen syytteen alaisia rikoksia, mutta sukupuoliyhteyteen pakottaminen jätettiin asianomistajarikokseksi.

Tarkastelin viime vuoden lopulla valmistuneessa tutkimuksessa, miten uudistus on vaikuttanut raiskausrikosten käsittelemiseen rikosprosessissa. Käytin aineistona rikosilmoituksia, esitutkintamateriaalia, asiantuntijahaastatteluja ja Tilastokeskuksen tilastotietoja.

Ilmoitukset poliisille lisääntyneet

Seksuaalirikosuudistuksen jälkeen poliisille ilmoitettujen raiskausten määrä on noussut (kuvio 1). Vuosina 1999–2003 poliisin tietoon tuli keskimäärin 535 raiskausta vuodessa. Kehitys saattaa kertoa pikemminkin muutoksesta ilmoitusherkkyydessä kuin todellisuudessa tapahtuneiden rikosten määrän lisääntymisestä. Vuonna 2003 poliisille ilmoitettiin 573 raiskausta tai sen yritystä. Poliisi on pystynyt selvittämään aikaisempaa paremmin raiskauksia. Vuonna 2003 poliisi selvitti 64 prosenttia sille ilmoitetuista raiskauksista, mikä tarkoittaa 367 rikosta.

Kuvio 1. Poliisille ilmoitetut raiskaukset, käräjäoikeuksissa päärikoksena syytetyt ja tuomitut vuosina 1992–2003.

Poliisi on myös tehostanut selvittämiensä raiskausten ilmoittamista syyttäjälle. Vuonna 2003 poliisi ilmoitti syyttäjälle 337 raiskausta eli 92 prosenttia selvittämistään rikoksista. Syyttäjälle ilmoittamatta jätettyjen rikosten määrä on pienentynyt uudistuksen jälkeen selkeästi. Nykyisin poliisi jättää ilmoittamatta syyttäjälle enää noin kymmenesosan selvittämistään rikoksista, kun aikaisemmin se jätti ilmoittamatta lähes kolmasosan. Raiskausta ei ilmoiteta syyttäjälle esimerkiksi silloin, kun poliisi arvioi, että sitä ei ole todennäköisesti tapahtunut. Ns. ei rikosta -merkinnän käyttäminen on kolminkertaistunut uudistuksen jälkeen, ja myös sen osuus poliisille ilmoitetuista raiskauksista on kasvanut.

Vain pieni osa johtaa syytteisiin

Poliisille ilmoitetuista raiskauksista edelleenkin vain pieni osa johtaa syytteeseen, vaikka seksuaalirikosuudistuksen jälkeen syytteen nostaminen on yleistynyt (kuvio 2). Myös syytteisiin johtaneiden raiskausten osuus kaikista poliisin tietoon tulleista tapauksista on kasvanut. Vuosina 1999–2003 nostettiin keskimäärin 81 syytettä raiskauksesta vuodessa. Samaan aikaan raiskaussyytteiden hylkääminen on lisääntynyt. Ennen uudistusta syytteistä hylättiin keskimäärin 6,3 prosenttia, mutta vuosina 1999–2003 hylättiin lähes joka viides syyte (17,4 %). Syytteiden hylkäämisen yleistymisen takia tuomioon johtavien tapausten osuus poliisin tietoon tulleista raiskauksista ei ole juurikaan lisääntynyt, vaikka tuomittujen määrä onkin kasvanut. Vuosina 1999–2003 raiskauksista tuomittuja oli keskimäärin 66 vuodessa.

Kuvio 2. Poliisin tietoon tulleet raiskaukset ja niiden selvittäminen ja syyttäjälle ilmoittaminen vuosina 1992–2003.

Uhri ja tekijä tunsivat tavallisesti toisensa

Poliisille ilmoitettiin vuosina 1998–1999 yhteensä noin tuhat raiskausta tai sen yritystä. Raiskauksen uhrit olivat lähes aina naisia, vain neljässä tapauksessa uhrina oli mies. Tekijöiksi epäillyt henkilöt olivat puolestaan lähes aina miehiä.

Raiskauksen uhri ja tekijä tunsivat tavallisesti toisensa, ja tekopaikkana oli uhrin tai tekijän koti. Tuntemattoman miehen päällekarkauksia oli vain neljännes tapauksista. Lähes puolet poliisille ilmoitetuista raiskauksista tapahtui tuttavien kesken tai tutustumistilanteissa. Intiimistä tai muusta läheisestä suhteesta oli kysymys 13 prosentissa tapauksia. Tällöin tekijänä oli tyypillisesti raiskauksen uhrin nykyinen tai entinen avio- tai avomies tai seurustelukumppani.

Taulukko 1. Tekijän ja uhrin välinen suhde poliisin tietoon tulleista raiskauksista vuosina 1998–1999.

Erityyppiset tapaukset etenivät eri lailla

Tilastokeskuksen hallussa olevia eri tilastolähteitä yhdistelemällä oli mahdollista seurata, kuinka monesta poliisille vuonna 1998–1999 ilmoitetusta raiskauksesta nostettiin syyte. Tutkimuksessa hyödynnettiin tämän lisäksi rikosilmoituksia, muutamalta paikkakunnalta kerättyä esitutkintamateriaalia sekä poliisille, oikeudellisille avustajille ja tukihenkilöille tehtyjä haastatteluja.

Aineistosta erottui kolme erilaista raiskaustyyppiä: tuntemattoman miehen tekemät raiskaukset, tutustumistilanteissa ja tuttavien kesken tapahtuneet raiskaukset sekä läheissuhteessa tapahtuneet raiskaukset. Tutkimuksessa kävi ilmi, että eri raiskausten tutkimiseen liittyi erilaisia ongelmia, mikä selitti myös niiden etenemistä rikosprosessissa. Myös poliisi asennoitui näiden tapausten tutkimiseen eri tavalla.

Tuntemattoman miehen tekemistä päällekarkauksista nostettiin vain harvoin syytteitä (8 % tapauksista). Syynä tähän oli se, että tuntemattoman tekijän henkilöllisyyttä ei pystytty selvittämään. Tästä syystä rikosteknisen tutkinnan suorittaminen huolellisesti on tärkeää, jotta mahdollisuus tekijän löytämiseksi esimerkiksi DNA-tunnisteen avulla säilyisi. Myös raiskauksen uhrin käyttäminen oikeuslääketieteellisissä tutkimuksissa on yleensä tarpeellista.

Tutustumistilanteissa ja tuttavien kesken tapahtuneista raiskauksista nostettiin syyte joka viidennessä tapauksessa (19 %). Prosessin eteneminen saattoi pysähtyä useasta eri syystä: poliisi ei onnistunut selvittämään rikosta, tapaus luokiteltiin ei-rikokseksi, syyttäjä ei nostanut syytettä puuttuvan näytön takia tai raiskauksen uhri esitti toivomuksen siitä, että rikosta ei käsiteltäisi tuomioistuimessa. Raiskauksen uhri ilmoitti vuonna 1999 joka kuudennessa (17 %) rikosilmoituksessa, että hän halusi vetäytyä tapauksen tutkimisesta.

Parisuhteessa tapahtuneista raiskauksista hieman alle kolmasosa (28 %) johti syytteen nostamiseen. Tällöin rikosnimikkeenä ei välttämättä ollut raiskaus tai jokin muu seksuaalirikos, sillä syyte saatettiin nostaa vain pahoinpitelystä. Myös näissä tapauksissa rikosprosessi keskeytyi useasta eri syystä. Rikosilmoitusaineiston (1999) mukaan uhri esitti 12 prosentissa tapauksista pyynnön siitä, että asiaa ei käsiteltäisi käräjillä. Esitutkinta-aineistosta löytyi vielä enemmän tällaisia mainintoja.

Moni uhri vetäytyy rikostutkinnasta

Rikosilmoituksissa oli lukuisia erilaisia mainintoja siitä, että raiskauksen uhri halusi vetäytyä tapauksen tutkimisesta. Vuonna 1999 tällaisia mainintoja oli yhteensä 60, mikä vastaa 11 prosenttia kaikista ilmoituksista. Häpeä, itsesyytökset, läheisten ihmisten kielteinen suhtautuminen tai pelko tekijää kohtaan ovat esimerkkejä syistä, joiden takia raiskauksen uhri voi haluta vetäytyä tapauksen tutkimisesta. Myös raiskauksen uhrin tulkinta siitä, miten poliisi on kohdellut häntä esitutkinnassa vaikuttaa uhrin haluun jatkaa rikostutkintaa.

Raiskauksen uhri tarvitsee tukea

Raiskauksen uhrin kuulusteleminen on tärkeä osa esitutkintaa, koska häneltä saatavat tiedot ovat välttämättömiä rikoksen selvittämiseksi. Raiskauksen seurauksena uhri saattaa kärsiä raiskaustraumasta, mikä voi vaikeuttaa kuulustelujen onnistumista. Poliisi pystyy kuitenkin omalla käyttäytymisellään vaikuttamaan merkittävällä tavalla kuulustelutilanteeseen.

Poliisin suhtautuminen raiskauksen uhreihin vaikuttaa siihen, miten tehokkaasti rikoksia kyetään selvittämään. Raiskauksen uhrin hienotunteinen kohteleminen on tärkeää paitsi hänen itsensä kannalta, myös rikosprosessin onnistumisen kannalta. Jos raiskauksen uhri kokee, että hänen rikosilmoitustaan ei oteta vakavasti tai että poliisi kohtelee häntä epäasiallisesti, hän saattaa pitää parempana vetäytyä jutun tutkimisesta.

Yksi uhrin turvallisuuden tunnetta lisäävä seikka saattaa olla tukihenkilön käyttäminen. Tämän tutkimusaineiston perusteella uhrilla oli kuitenkin varsin harvoin mukanaan tukihenkilö kuulusteluissa.

Heini Kainulainen on tutkija Oikeuspoliittinen tutkimuslaitoksessa. Kirjoitus perustuu hänen tutkimukseensa Raiskattu? Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 212 & Tilastokeskus. Oikeus 2004:16.

 
Julkaistu 14.3.2005