Johanna Niemi

Näkökulma: Väkivallan ehkäisyssä yhä puutteita

Lähisuhdeväkivalta nuoren näkemänä

Aa tuutilullaa, ku mulla oli tutti suussa
Jätkä veti viinaa ja veti mutsii turpaa

Viime aikoina on puhuttu paljon rikosten ehkäisemisestä. Sisäministeri Maria Ohisalo on korostanut rikosten ehkäisyä. Poliisin ennalta estävän toiminnan johtaja Jari Taponen twiittaa ja korostaa poliisin ja vähemmistöryhmien välisen luottamuksen vahvistamista. Poliisi toimii netissä rikosten ehkäisemiseksi. Rikosten ehkäisemisen ja luottamuksen tärkeydestä on vaikeaa olla eri mieltä. Mutta on syytä pohtia, mitä rikosten ehkäiseminen tarkoittaa ja miten luottamusta rakennetaan.

Poliisin voimavarat eivät riitä kaikkeen. Rikosten tutkinnassa tehdään priorisointeja. Polkupyörävarkauksien uhrit selvittävät rikoksia netin myyntipalstoja tutkailemalla. Elokuussa uutisoitiin, että poliisilla oli avaamatta 2000 vihjeviestiä seksuaalirikoksista netissä (HS 14.8.2019). Poliisi hoitaa osan kotihälytyksistä soittamalla puhelimella ja kysymällä, onko kaikki ok. Naisiin kohdistuvaa ja perheväkivaltaa koskevan kansainvälisen sopimuksen (Istanbulin sopimuksen) täytäntöönpanoa valvova komitea GREVIO totesi, että moni poliisille ilmoitettu lähisuhdeväkivaltatapaus jää tutkimatta.

Nämä tiedot vaikuttavat rikosten ehkäisemiseen ja poliisia kohtaan tunnettuun luottamukseen. Vaikutus ulottuu yksittäistä rikoksen uhria laajemmalle. Etnisestä taustasta riippumatta ihmisten luottamukseen poliisiin vaikuttaa se, miten poliisi suhtautuu heidän, heidän läheistensä tai heidän naapureidensa kohtaamaan väkivaltaan.

Erityinen merkitys on sillä, miten poliisi suhtautuu lasten vanhempaan, yleensä äitiin, kohdistuvaan lähisuhdeväkivaltaan. Tiedetään, että äitiin tai isään kohdistuva väkivalta vaikuttaa negatiivisesti lapsiin ja että lapset yleensä tietävät väkivallasta. Joskus he hakevat apua, soittavat poliisille, pyytävät apua läheisiltä tai ammattilaisilta. Lapset yrittävät suojella äitiä eri tavoin, ja varsinkin nuoret miehet yrittävät mennä väliin.

Mä vaan mietin että pieksisin sut jos en ois näin pieni

Vaikutus ulottuu aikuisuuteen. Jotkut uhriutuvat itse aikuissuhteissaan, jotkut käyttävät väkivaltaa ja jotkut toimivat aktiivisesti väkivaltaa vastaan. Mikään näistä kohtaloista ei ole tähtiin kirjoitettu. Uhriutuminen ja väkivallan käyttäminen on tavallisempaa niillä, jotka ovat lapsena todistaneet väkivaltaa, kuin niillä, jotka eivät ole. Silti useimmat kasvavat väkivallattomaan aikuisuuteen, myös heistä, jotka ovat lapsena kokeneet ja nähneet väkivaltaa. Puhe väkivallan periytyvyydestä on mielestäni väärin ja vahingollista.

Lähisuhdeväkivaltaa lapsuuden kodissa nähneet kantavat henkisiä haavoja aikuisina. Yksi näistä haavoista voi olla epäluottamus yhteiskunnan instituutioita kohtaan, jos ne ovat laiminlyöneet väkivaltaan puuttumisen ja uhrien suojelun. Niiden lasten ja nuorten kohdalla, jotka kokevat ja todistavat väkivaltaa, väkivallan ehkäisy tarkoittaa sen toistumisen ehkäisyä. Sen takia ei voida asettaa vastakkain väkivaltaan puuttumista ja sen ehkäisyä.

Istanbulin sopimuksen komitea GREVIO antoi 2.9.2019 ensimmäisen Suomea koskevan raporttinsa perehdyttyään huolellisesti Suomen tilanteeseen. Raportti sisälsi jonkin verran kehuja, ja melkoisen määrän kehotuksia lisätä toimenpiteitä.

Sopimuksessa väkivallan ehkäisemisellä tarkoitetaan ensi sijaisesti väkivaltaa ja tasa-arvoa koskevan tiedon julkistamista, sen huomioon ottamista opetussuunnitelmissa ja ammattilaisten koulutuksessa sekä mediassa. Väkivallan ehkäisemisen alla käsitellään väkivallan tekijöille suunnattuja väkivallan vähentämisen ohjelmia. Näissä kaikissa Suomella on parantamisen varaa. Esimerkiksi keskeisten ammattiryhmien, kuten tuomarien, syyttäjien ja poliisien, peruskoulutuksessa lähisuhdeväkivaltaan on kiinnitetty vähän, jos lainkaan huomiota. Vuosina 2010–2015 on tarjottu täydennyskoulutusta, mutta osallistuminen oli vapaaehtoista.

Väkivaltaa kokeneen ja nähneen lapsen ja nuoren näkökulmasta tällaiset ehkäisevät toimet tulevat liian myöhään ja vaikuttavat liian hitaasti. He tarvitsevat suojelua ja ehkäisyä silloin, kun väkivalta tapahtuu. Liian usein he saavat todistaa, että viranomaiset eivät tee juuri mitään.

Haluun kattoo sua silmii ja nähä ku tajuut
Miltä tuntuu se pelko mitä oot meille aiheuttanu

Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksen mukaan vuodessa tehdyistä 26 000 kotihälytyksestä kirjattiin 5 500 ilmoitusta lähisuhdeväkivallasta – siis vain viidesosassa tapauksia. Kirjatuista tapauksista puolet eteni syyttäjälle. Vaikka samaan kotiin olisi tehty toistuvia kotihälytyksiä, se ei lisännyt tapausten kirjaamista ja etenemistä.

GREVIO listasi joukon tekijöitä, jotka vaikuttavat asioiden heikkoon etenemiseen. Poliiseilla ei ollut riittävää koulutusta eikä tiedostettu, että lieväkin väkivalta on kirjattava, eikä hahmotettu vallankäyttöä ja kontrollia väkivaltaisessa suhteessa. Väkivalta kirjattiin molemminpuoliseksi selvittämättä, oliko toinen kenties toiminut puolustautuakseen. Usein tapauksia ohjattiin sovitteluun. Väliaikaisen lähestymiskiellon määräämistä ei käytetty. Turvakoteja on liian vähän, eivätkä ne toimi salaisissa osoitteissa.

Väkivallan ehkäisemisen näkökulmasta tämä tarkoittaa, että vuodessa menetetään 21 500 mahdollisuutta ehkäistä vakavaa rikollisuutta. Jokainen tapaus koskettaa useita ihmisiä välittömän uhrin lähiympäristössä ja heikentää heidän luottamustaan poliisiin ja viranomaisiin yleisemminkin. Tuhannet nuoret, ja ehkä aivan erityisesti nuoret miehet kantavat mukanaan turhautumista, tuskaa ja ehkä jopa häpeää siitä, että eivät ole saaneet apua äitinsä kokemaan väkivaltaan, ja siihen liittyvää epäluottamusta Suomen viranomaisia kohtaan.

Silloinkin kun interventio väkivaltaan onnistuu, tilanne ei välttämättä ole ohi lasten ja nuorten kohdalla. Lapsilla on oikeus tavata molempia vanhempiaan eron jälkeen. Vaikka se on lapsen oikeus, siitä päättävät aikuiset. Näyttää siltä, että jotkut viranomaiset ja järjestöt toimivat kuin olisi kysymys vanhemman ja jopa väkivaltaa käyttäneen vanhemman oikeudesta tavata lasta. Lapset ovat kokeneet painostusta tapaamaan vanhempaa. Professori Suvi Ronkainen on pohtinut, halutaanko lapsen tapaamisen ehkäisevän väkivaltaa. Mutta ei lapsi ole väkivallan ehkäisemisen välikappale. Väkivallan lopettaminen on aikuisten velvollisuus.

En pysty ymmärtämään tätä asiaa
Miten se tuomari määräs et sul on oikeus nähä lapsia
Pienestä asti, siihen sai sillon tottua

GREVION raportissa Suomi sai kehuja muun muassa väkivallan uhrien riskin arvioinnista, uhreille suunnatun tiedotuksen lisäämisestä, 24/7 uhripuhelimen toteuttamisesta ja turvakotien rahoituksen lisäämisestä – joskin niiden paikkamäärä on edelleen riittämätön.

Keskeinen kritiikki raportissa on, että Suomesta puuttuu kattava naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen ohjelma ja sukupuolinäkökulma asiaan. Tämä on mielestäni aivan oleellinen asia. Viranomaisten on vaikeaa kehittää toimintatapoja, ohjeistuksia tai käsikirjoja ja sisällyttää niihin sukupuoli- tai lapsinäkökulmaa, ellei poliittiselta taholta tulee selkeää viestiä.

Nykyisen hallituksen ohjelmassa väkivallan vastaista työtä on priorisoitu ja konkreettisia toimenpiteitä mainitaan, samoin sitoutuminen naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen ohjelman laatimiseen. On tärkeää seurata, että ohjelma tehdään ja resurssoidaan. Suomessa järjestöille on annettu paljon vastuuta väkivallan vastaisesta työstä, mutta niiden resurssit ovat vaatimattomia ja ottaminen mukaan suunnitelmien ja strategioiden laadintaan voisi olla vahvempaa.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ymmärsi, että naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumisessa on yhä ongelmia kuunneltuaan naisten hätäpuheluita. Suomen Macron, korkean tason poliitikko, mieluummin mies, ei ole vielä astunut esiin. Paikka on vapaana – kuka on Suomen Macron?

Tekstissä olevat lainaukset ovat Gettomasan teoksesta Pelkuri.


Kirjoittaja on prosessioikeuden professori Turun yliopistossa.

Teksti perustuu Turussa 27.11.2019 pidetyssä Turvallinen yhteiskunta -seminaarissa pidettyyn puheenvuoroon.

 
Julkaistu 27.3.2020
Sivun alkuun |