Inka Lilja

Turvapaikanhakijanaisten kokemasta väkivallasta vaietaan

Pelko, häpeä ja trauma estävät usein rikoksen uhria kertomasta kokemastaan väkivallasta. Tämä on nähty myös #Metoo-liikkeen jälkimainingeissa esille nousseissa tapauksissa. Kun väkivallasta on kysytty suoraan, jopa vuosikausia hiljaa kokemuksistaan pysytelleet uhrit ovat uskaltaneet tulla esiin. Sukupuolistunutta väkivaltaa kohdanneiden turvapaikanhakijanaisten vaikenemisella on erityisen kallis hinta, koska kertomatta jättäminen voi johtaa siihen, että rikoksen tutkimatta jäämisen lisäksi turvapaikkaa ei myönnetä.

Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti (HEUNI) toteutti vuosina 2018–2019 tutkimuksen yhdessä yhteistyökumppaniensa kanssa turvapaikanhakija- ja pakolaisnaisten sukupuolistuneen väkivallan kokemuksista. Tutkimusaineisto kerättiin osana Euroopan komission rahoittamaa hanketta, joka toteutettiin kuudessa EU-jäsenvaltiossa pakolaisten yleisesti käyttämän reitin varrella, joka kulki läpi Kreikan, Italian, Kyproksen, Kroatian ja Saksan aina Suomeen asti. Hankkeeseen osallistuneet kansalaisjärjestöt tarjosivat kaikissa kuudessa maassa pakolaisnaisille psykososiaalista ohjausta ja lainopillista neuvontaa. Järjestöjen ohjaajat kirjoittivat viikoittain vuoden ajan päiväkirjaa, jossa he kuvasivat kokemuksiaan pakolaisnaisille antamastaan ohjauksesta. Päiväkirjojen analysointi paljasti sukupuolistuneen väkivallan syitä ja seurauksia pakolaiskontekstissa sekä väkivaltaa kokeneiden pakolaisnaisten auttamiseen liittyviä keskeisiä haasteita ja hyviä toimintatapoja. Kerätyn aineiston perusteella kehitettiin menetelmä ja tehtiin käsikirja sukupuolistunutta väkivaltaa kokeneiden pakolais- ja turvapaikanhakijanaisten ohjaamiseen.

Sukupuolistunut väkivalta yleistä

HEUNIssa on tutkittu naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vuosikymmeniä, joten väkivallan ilmenemismuodot eivät olleet meille uusia. Se, miten yleistä ja kaikenkattavaa turvapaikanhakijanaisten kokema väkivalta aineiston perusteella oli, oli yllätys meillekin. Heräsi myös kysymys siitä, miksi näin vakavasta väkivallasta puhutaan niin vähän. Yksi selittävä tekijä lienee maahanmuuttokeskustelun yksipuolistuminen keskusteluksi nuorista miehistä. Tutkimusaineistosta esille noussut selitys oli ennen kaikkea se, että sukupuolistunut väkivalta on usein "normaali" osa turvapaikanhakijanaisten arkea. Uhreille ei tule mieleen, että Euroopassa kokemukset olisi hyvä tuoda esille, koska niillä on merkitystä sekä turvapaikkaprosessissa että rikosuhripalveluiden piirin pääsemisen näkökulmasta.

Viime vuosikymmeninä naisiin kohdistuvan väkivallan vakavat seuraukset yksilöille ja yhteiskunnille sekä sukupuolistuneen väkivallan ehkäisemisen tärkeys on nostettu vahvasti esille kansainvälisissä sopimuksissa ja julistuksissa, mukaan lukien osana YK:n kestävän kehityksen tavoitteita. Euroopassa merkittävin oikeudellinen instrumentti naisiin kohdistuvan väkivallan torjunnassa on Euroopan neuvoston yleissopimus (2011) naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta eli ns. Istanbulin sopimus, jonka lähes kaikki Euroopan maat ovat ratifioineet. Lisäksi EU:n uhridirektiivi huomioi nimenomaisesti sukupuolistuneen väkivallan uhrit ja heidän erityistarpeensa. Näissä oikeudellisissa instrumenteissa sovittuja oikeuksia toimeenpanee kaksi järjestelmää: turvapaikkajärjestelmä ja rikosoikeusjärjestelmä. Näin ollen lähtökohtaisesti voisi ajatella, että sukupuolistunutta väkivaltaa kohdanneilla turvapaikanhakijanaisilla on Euroopassa hyvät mahdollisuudet saada apua väkivaltakokemuksiinsa.

Aineistomme turvapaikanhakijanaiset eivät kuitenkaan aina saaneet tukea väkivallan seurauksista toipumiseen. Lisäksi monet joutuvat väkivallan uhreiksi myös Euroopassa. Uudelleen uhriutumisen riski kasvoi turvapaikanhakuun liittyvän epävarman tilanteen ja olosuhteiden vuoksi. Epäselvä maassaoleskelustatus, mukaan lukien paperittomuus, ja heikot toimeentulomahdollisuudet altistivat naisia erityisesti seksuaaliselle hyväksikäytölle ja ihmiskaupalle. Lisäksi majoittuminen ahtaissa vastaanottokeskuksissa sekä odottamisen aiheuttama turhautuminen olivat tutkimuksessa tunnistettuja sukupuolistuneen väkivallan laukaisevia tekijöitä.

Ilmoittamiselle monia esteitä

Vain pieni osa hankkeessa tunnistetuista uhreista oli ilmoittanut rikoksesta poliisille. Yksi taustatekijä alhaisiin ilmoitusmääriin oli se, etteivät pakolaisnaiset kokeneet rikoksista ilmoittamisen olevan kovin olennaista heidän tilanteessaan. Muita esteitä rikoksen ilmoittamiselle olivat häpeä, luottamuksen puute ja pelko viranomaisia kohtaan sekä henkinen ja taloudellinen riippuvaisuus tekijästä, koston pelko ja perheen tai yhteisön painostus. Viranomaisten negatiiviset tai piittaamattomat asenteet ja prosessit vähensivät myös joissain tapauksissa uhrien halukkuutta ilmoittaa rikoksesta tai johtivat uhrin uudelleentraumatisoitumiseen rikosoikeusprosessin aikana. Monet näistä esteistä voidaan ylittää, mutta haasteellisinta on se, jos turvapaikanhakijanaiset kokevat, ettei rikosilmoituksen tekemisestä ole heille mitään hyötyä.

Aineistomme naisten ensisijainen huolenaihe oli heidän ja heidän lastensa tulevaisuus, toisin sanoen. varmistaa, että he saavat luvan oleskella turvallisessa maassa. Toipuakseen väkivallasta ja kerätäkseen mahdollisesti rohkeutta raportoida rikoksesta naiset olisivat tarvinneet turvapaikan, mutta saadakseen turvapaikan heidän olisi pitänyt kyetä kertomaan kohtaamastaan väkivallasta. Aineistossamme oli runsaasti esimerkkejä siitä, miten vaikeaa sukupuolittuneen väkivallan kokemuksista oli kertoa turvapaikkapuhuttelussa, vaikka juuri nämä kokemukset voisivat olla peruste kansainväliselle suojelulle.

Vaikenemiselle oli useita syitä. Yksi oli jo aikaisemmin mainittu väkivallan normalisoituminen ja tiedonpuute siitä, mikä on merkityksellistä tietoa turvapaikkaprosessin näkökulmasta. Monelle pakolaisnaiselle pakkoavioliitto, sukuelinten silpominen tai seksuaalinen väkivalta olivat "normaali osa elämää", niin ettei heille tullut mieleenkään, että nämä kokemukset voisivat olla merkittäviä turvapaikkaharkinnassa. Lisäksi aineistossamme tuli vahvasti esille, että väkivallan aiheuttama häpeä ja trauma sekä pelko omasta ja läheisten turvallisuudesta estivät naisia kertomasta väkivallasta turvapaikkapuhuttelussa. On paljon vaadittu, että kertoo vieraalle ihmisille tapahtumista, joista ei ole välttämättä koskaan kertonut kenellekään. Aineistossamme tuli esille myös se, että väkivallan trauma vaikuttaa ihmisen psyykkeeseen monin eri tavoin. Traumatisoituneen henkilön voi esimerkiksi olla hyvin vaikeaa muistaa ja kertoa yksityiskohtaisesti traumaattisista tapahtumista.

Paljon voidaan tehdä paremmin

Turvapaikanhakijanaisten kohtaaman sukupuolistuneen väkivallan tunnistamiseen ja puuttumiseen on monia keinoja. Osa näistä on suhteellisen helposti toteutettavissa kuten prosessien luottamuksellisuuden takaaminen, jotta naiset uskaltavat puhua ilman pelkoa, että kerrottu ajautuu perheen tai yhteisön tietoon tai se, että varataan tarpeeksi aikaa myös kipeiden kokemusten esille tuomiseen. Toisaalta ratkottavana on myös rakenteellisia haasteita, kuten se, että sukupuolittunutta väkivaltaa ei aina tunnisteta vainoksi tai että rikosoikeusjärjestelmän ja turvapaikkajärjestelmä eivät keskustele keskenään.

Yksi hyvin konkreettinen keino sukupuolistunutta väkivaltaa kohdanneiden turvapaikanhakijanaisten oikeuksien toteutumisten varmistamiseen olisi se, että turvapaikanhakijanaisilla olisi mahdollisuus omaan oikeusavustajaan. Oikeusavustaja, jolla on juridista osaamista nähdä yhteys naisiin kohdistuvan väkivallan ja kansainvälisen suojelun tarpeen välillä. Ammattilainen, joka pystyy luomaan hakijaan luottamuksellisen suhteen, jolla on ammattitaitoa selittää ymmärrettäväsi turvapaikkaprosessi, ja se mitä turvapaikkahakemuksessa ja haastattelussa tulee ja on oikeus tuoda esille. Rakenteellisella tasolla tulisi lisäksi varmistaa, että oikeusavustajat saavat kohtuullisen palkkion turvapaikanhakijoiden edustamisesta.

Kirjoittaja työskentelee Euroopan kriminaalipolitiikan instituutissa (HEUNI) ja on viimeisen kahden vuoden ajan ollut vastuussa EU-hankkeesta, jossa tutkittiin turvapaikanhakijanaisiin kohdistuvaa sukupuolistunutta väkivaltaa ja kehitettiin auttamisen työkaluja.

Inka Lilja ym. (2020) Unseen Victims – Why Refugee Women Victims of Gender-based Violence do not Receive Assistance in the EU. HEUNI Report Series 91.

Käsikirja sukupuolistunutta väkivaltaa kokeneiden pakolais- ja turvapaikanhakijanaisten ohjaukseen on saatavilla suomeksi, englanniksi, italiaksi, saksaksi, kreikaksi ja kroatiaksi hankkeen sivulla.

 
Julkaistu 27.3.2020
Sivun alkuun |