Antti Latvala

Rikollisuuden syiden ja seurausten jäljillä – mahdoton tehtävä?

Kriminologia-palstalla käsitellään rikollisuutta käyttäytymistieteen näkökulmasta.

Yleisen määritelmän mukaan kriminologia tutkii rikollisuutta ja siihen kohdistuvia reaktioita. Hieman kärjistäen voi todeta, että käyttäytymistieteen näkökulmasta rikollisuudessa ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä – onhan siinäkin kyse vain yksilöiden käyttäytymisestä. Fokusoiminen käyttäytymiseen tuo esiin haasteen, jonka edessä rikollisuuden syistä kiinnostunut tutkija on. Neurotieteet, genetiikka ja osin psykologiakin ovat ottaneet edistysaskeleita mutta ovat vielä kaukana ihmisen käyttäytymisen kattavasta tieteellisestä selittämisestä. Itse asiassa tutkijat eivät osaa selittää hyvin edes tieteen kenties yleisimmän malliorganismin sukkulamadon (C. elegans) käyttäytymistä, vaikka sen hermoston kaikkien hermosolujen väliset yhteydet on jo kartoitettu.

Rikollisuus käyttäytymisenä

Käyttäytymistieteilijälle rikollisuuden syiden selvittämisessä on kyse käyttäytymisen syiden selvittämisestä – miksi ylipäätään teemme, mitä teemme? Käyttäytymisen kokonaisvaltaisen tieteellisen selitysmallin tulisi huomioida sekä yksilö biopsykologisena oliona että ympäristö laajasti määriteltynä, kattaen fyysiset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. Niin yksilöillä kuin ympäristöilläkin on sekä pysyviä että ajassa muuttuvia piirteitä ja tiloja, joilla molemmilla on merkitystä käyttäytymistä suuntaavina tekijöinä. Ihmisten käyttäytyminen keskimäärin, esimerkiksi väkivallan käyttö konfliktien ratkaisemiseksi, on historian saatossa muuttunut, mutta aina ja kaikkialla yksilöiden välillä on myös ollut eroja.

Kriminologian teoriat ovat painottaneet eri tavalla yksilö–ympäristö -kokonaisuuden eri puolia. Piirreteoriat kuten itsekontrolliteoria painottavat yksilön pysyviä ominaisuuksia rikollisuuden syinä, kun taas esimerkiksi oppimisteoria tai sosiaalisen kontrollin teoria nostavat tärkeämmäksi ympäristön vaikutukset yksilöön.

Syihin ei ole helppoa päästä käsiksi

Tutkimuksessa joudutaan yleensä keskittymään kattavien teorioiden sijaan yksittäisiin syytekijöihin, joiden roolia yritetään selvittää. Satunnaistettu koe on vahvin menetelmä syy–seuraus- eli kausaalisuhteiden selvittämiseksi, mutta rikollisuutta ei useinkaan pystytä tutkimaan satunnaistetuilla kokeilla. Sen sijaan joudutaan nojautumaan ei-kokeellisiin korrelationaalisiin tutkimuksiin, joissa tutkija ei kontrolloi altistemuuttujan eli tutkittavan syytekijän vaihtelua, vaan ainoastaan havainnoi sen tilastollista yhteyttä vastemuuttujaan siten kuin ilmiöt tutkijasta riippumatta tapahtuvat.

Ei-kokeellisten tutkimusten suuri puute on, että niissä havaittu tilastollinen yhteys mahdollisten syytekijän ja seurauksen välillä saattaa heijastella nk. kolmansien tekijöiden vaikutusta. Korrelaatiosta ei voi päätellä syy-yhteyttä, sillä korrelaatio voi johtua monista eri mekanismeista. Osuva kriminologinen esimerkki on matalan koulutustason ja rikollisuuden yhteys. On mahdollista, että kouluttautuminen vähentää rikollisuuden riskiä (ja tästä on näyttöäkin), mutta ei-kokeellisissa tutkimuksissa havaittava yhteys koulutustason ja rikosten välillä saattaa yhtä hyvin heijastella yksilön perhetaustan tai psykologisten piirteiden vaikutusta sekä kouluttautumiseen että antisosiaaliseen käyttäytymiseen. Tällaisia sekoittavia tekijöitä voidaan huomioida tutkimuksen tilastoanalyysissä, jos niistä on kerätty tietoa. Näin ei kuitenkaan pystytä poistamaan kaikkia mahdollisia sekoittavia vaikutuksia. Korrelationaalisista tutkimuksista on siten hyvin hankalaa tehdä luotettavia kausaalipäätelmiä.

Kvasikokeelliset asetelmat avuksi

Syy-seuraussuhdetta voi havainnollistaa kysymällä, olisiko seurausta tapahtunut ilman syytä tai olisiko seuraus ollut erilainen, jos syytekijä olisi ollut erilainen. Koska asiat eivät voi samaan aikaan sekä tapahtua että olla tapahtumatta, syy-yhteyksien päättely vaatii tutkimusasetelman, jossa tilanteet eroavat syytekijän suhteen mutta ovat mahdollisimman identtisiä muiden tekijöiden osalta. Vaikka satunnaistettu koeasetelma ei olisikaan mahdollinen, voidaan toisinaan hyödyntää nk. luonnollisia kokeita eli kvasikokeellisia asetelmia, joilla päästään lähemmäs kausaalipäätelmiä kuin korrelationaalisilla tutkimuksilla. Tutkija ei tällöin kontrolloi altistemuuttujaa, mutta sen vaihtelu on ainakin osittain riippumatonta tutkittavista yksilöistä.

Kriminologiassa käytettyjä kvasikokeellisia asetelmia ovat esimerkiksi yksilönsisäiset toistomittausanalyysit ja regressioepäjatkuvuusasetelma. Yksilönsisäisissä (within-individual) analyyseissä tutkitaan yksilön riskiä rikollisuuteen esimerkiksi jaksoina, jolloin hän on työtön, verrattuna jaksoihin, jolloin hän on työssä. Yksilön toimiessa itsensä verrokkina suljetaan pois kaikki yksilöön liittyvät pysyvät tekijät, jotka lisäävät sekä työttömyyden että rikollisuuden riskiä ja voivat luoda näennäisen yhteyden niiden välille. Tätä asetelmaa on käytetty myös suomalaisessa tutkimuksessa (Aaltonen ym. 2013).

Regressioepäjatkuvuusasetelmassa käytetään puolestaan hyödyksi tilannetta, jossa jokin jatkuvan muuttujan katkoskohta tai raja-arvo määrittää yksilön päätymisen esimerkiksi hoidon tai rangaistuksen piiriin. Esimerkiksi opiskelijavalinnan sisäänpääsyrajan tuntumassa juuri rajan ylä- ja alapuolella olevien yksilöiden voidaan ajatella olevan ominaisuuksiltaan hyvin samankaltaisia. Tällöin niukasti opiskelupaikan saaneiden ja juuri rajan alle jääneiden vertaaminen toisiinsa tarjoaa uskottavamman menetelmän tutkia opiskelun vaikutusta kuin pelkkä opiskelijoiden ja ei-opiskelijoiden vertailu. Tätä menetelmää käytettiin esimerkiksi VATT:n tutkimuksessa toisen asteen koulutuksesta ja rikollisuudesta (Huttunen ym. 2019).

Yksilötason tekijöitä syytä huomioida

Sekoittavat tekijät aiheuttavat siis suuria haasteita rikollisuuden syiden ja seurausten selvittämiselle. Sekoittavien tekijöiden vaikutus kuvastaa usein yksilöiden valikoitumista: ihmiset eivät päädy erilaisiin ympäristöihin tai elämäntilanteisiin sattumalta, vaan yksilön valinnoilla ja ominaisuuksilla on tärkeä rooli.

Kriminologisesti relevantteja yksilötason tekijöitä ovat esimerkiksi psykologiset piirteet kuten älykkyys, jonka tiedetään myös suomalaisten ja ruotsalaisten rekisteritutkimusten perusteella olevan vahvasti yhteydessä rikollisuuteen ja muuhun antisosiaalisen käyttäytymiseen (Latvala ym. 2016, Schwartz ym. 2015). Älykkyys ennustaa monia muitakin elämän ilmiöitä kuten koulutusta, ammattiasemaa, terveyttä ja kuolleisuutta. Se on siten keskeinen huomioitava yksilötason tekijä niin kriminologiassa kuin sosiaali- ja käyttäytymistieteissä laajemminkin.

Toisaalta sekoittavan vaikutuksen voi luoda yksilön perhetausta, joka kattaa sekä geneettiset tekijät että kasvuympäristön vaikutukset. Käyttäytymisgenetiikan tutkimukset ovat osoittaneet, että yksilöiden väliset geneettiset erot selittävät usein huomattavan osan eroista psykologisissa piirteissä ja käyttäytymisessä (Latvala ja Silventoinen 2014). Monissa kriminologisesti tärkeissä ilmiöissä perimä selittää vähintään puolet yksilöiden välisestä vaihtelusta. Tällaisia ilmiöitä ovat esimerkiksi aggressiivisuus, antisosiaalinen käyttäytyminen, itsekontrolli ja älykkyys. Rikollisuuden riskiä nostavat myös esimerkiksi päihdeongelmat sekä aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD), joiden molempien taustalla on merkittävä geneettinen komponentti. Geneettisiä tekijöitä voidaan huomioida esimerkiksi erilaisilla perheasetelmilla, joissa tutkitaan eriasteisesti toisilleen sukua olevia henkilöitä kuten identtisiä ja epäidenttisiä kaksosia.

Lopuksi: Kausaalipäättelyn ihanuus ja kurjuus

Ilmiöiden välisten syy-yhteyksien selvittäminen on tieteen keskeisiä tehtäviä. Tämä koskee luonnollisesti myös rikollisuutta ja muuta käyttäytymistä. Rikollisuuden syiden ja seurausten – tai esimerkiksi kriminaalipolitiikan vaikutusten – selvittäminen vaatii kuitenkin tavanomaisia korrelationaalisia tutkimuksia edistyneempiä menetelmiä, jotta yksilöiden valikoitumisen vaikutukset voidaan huomioida. Kriminologian tutkimuslinjoista ns. biososiaalinen kriminologia sopii hyvin yhteen tämän tavoitteen kanssa, sillä siinä ei suljeta ennalta pois mitään mahdollisia syytekijöitä, vaan hyväksytään myös se, että yksilöillä on lähtökohtaisesti erilainen riski rikollisuuteen. Tämän näkökulman huomioiminen mahdollistaa tutkimuksen, jonka avulla voidaan toivottavasti myös vähentää rikollisuuden haittoja kaikille osapuolille.

Antti Latvala on akatemiatutkija ja kriminologian apulaisprofessori Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa.

Artikkeli perustuu Latvalan joulukuussa pitämään Suomen kriminologisen yhdistyksen Veli Verkko -luentoon.


KIRJALLISUUTTA:
Aaltonen M, MacDonald JM, Martikainen P, Kivivuori J (2013). Examining the generality of the unemployment-crime association. Criminology 51, 561–594.

Huttunen K, Pekkarinen T, Uusitalo R, Virtanen H (2019). Lost Boys: Access to Secondary Education and Crime. IZA Discussion Paper No. 12084.

Latvala A, Kuja-Halkola R, D’Onofrio BM, Larsson H, Lichtenstein P (2016). Cognitive ability and substance misuse in men: genetic and environmental correlations in longitudinal nation-wide family study. Addiction 111, 1814–1822.

Latvala A, Silventoinen K (toim.) (2014). Käyttäytymisgenetiikka: Geeneistä yhteiskuntaan. Helsinki: Gaudeamus.

Schwartz JA, Savolainen J, Aaltonen M, Merikukka M, Paananen R, Gissler M (2015). Intelligence and criminal behavior in a total birth cohort: An examination of functional form, dimensions of intelligence, and the nature of offending. Intelligence 51, 109–118.

 
Julkaistu 27.3.2020
Sivun alkuun |