Minna Kimpimäki

Raiskausmääritelmä murroksessa

Artikkelissa käydään läpi raiskaussääntelyn muutoksia ja viimeaikaista keskustelua suostumusmalliin siirtymisestä.

Kuva: oikeusministeriö


Voimassaolevan rikoslain 20 luvun 1 §:n mukaan raiskaukseen syyllistyy se, joka pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa. Raiskaukseen syyllistyy myös se, joka käyttämällä hyväkseen sitä, että toinen tiedottomuuden, vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia on kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan, on sukupuoliyhteydessä hänen kanssaan. Jotta kyseessä olisi raiskaus, teko täytyy siis toteuttaa joko pakottamalla tai toisen puolustuskyvyttömyyttä hyväksikäyttäen. Raiskaussäännös otettiin rikoslakiin entisen väkisinmakaamissäännöksen tilalle rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä vuonna 1998. Säännöstä on kuitenkin sen jälkeen uudistettu moneen otteeseen, minkä seurauksena sääntelyn ala on laajentunut.

Voimassaolevan oikeuden tapaa määritellä raiskaus on viime vuosina kritisoitu voimakkaasti. Lisääntyvässä määrin on esitetty vaatimuksia siitä, että raiskaus tulisi määritellä pikemminkin suostumuksen puutteen kuin pakottamisen ja puolustuskyvyttömyyden hyväksikäytön pohjalta. Common law -maissa on perinteisesti ollut käytössä suostumuksen puutteen varaan rakentuva raiskausmääritelmä. Myös kansainväliset ja eurooppalaiset rikos- ja ihmisoikeustuomioistuimet ovat oikeuskäytännössään päätyneet oikeusvertailevan tarkastelun pohjalta siihen, että suostumuksen puutteen tulisi olla raiskauksen määrittelyn keskeinen elementti. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kritisoinut erityisesti sellaisia raiskauksen määritelmiä, jotka edellyttävät uhrin vastustavan raiskausta fyysisesti (ks. esim. M.C. v. Bulgaria, 2003). Suomen raiskaussäännös ei nykymuodossaan enää edellytä uhrilta fyysistä vastarintaa vaan säännöksen pakottamistunnusmerkin täyttymiseksi riittävää on, että uhri selvästi osoittaa vastustavansa sukupuoliyhteyttä.

Suostumuksen puutteelle rakentuva malli Suomeen?

Suomessa keskustelua suostumusmalliin siirtymisestä on virittänyt ennen kaikkea vuonna 2011 solmittu naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehty Euroopan neuvoston yleissopimus eli Istanbulin sopimus (SopS 53/2015), jonka 36 artiklassa seksuaalisen väkivallan ja raiskauksen määrittelyn lähtökohtana on se, että kyse on seksuaalisista teoista, jotka on tehty ilman henkilön suostumusta. Artiklassa vielä korostetaan, että henkilön on annettava suostumus vapaaehtoisesti vapaasta tahdostaan, joka arvioidaan kulloistenkin olosuhteiden mukaan. Istanbulin sopimuksen kansallisen voimaansaattamisen yhteydessä lähdettiin pitkälti siitä, ettei sopimus edellyttänyt Suomessa lainsäädäntömuutoksia. Tähän johtopäätökseen päädyttiin myös raiskaussääntelyyn liittyviä sopimusvelvoitteita tarkasteltaessa: Suomen lainsäädännön katsottiin täyttävän yleissopimuksen vaatimukset ja asia jätettiin raiskaussäännöksen uudistamisen yhteydessä pohdittavaksi.

Kun rikoslain raiskaussäännöstä sittemmin uudistettiin vuonna 2014 (L 509/2014), suostumuksen puuttumiselle rakentuva malli torjuttiin. Hallituksen esityksessä 216/2013 vp tällaista sääntelymallia pidettiin elämälle vieraana ratkaisuna ja sen pelättiin johtavan tarpeeseen säätää vapaan todistelun periaatteeseen huonosti yhteensovitettavissa olevia todistusoikeudellisia säännöksiä. Suostumuksen puutteeseen pohjautuvan sääntelymallin pelättiin johtavan myös siihen, että raiskausoikeudenkäynneissä huomio kiinnittyisi entistä enemmän asianomistajaan. Hallitus ei siksi esittänytkään suostumusmalliin siirtymistä, eikä esitys tältä osin muuttunut myöskään eduskuntakäsittelyssä. Perustuslakivaliokunta tosin totesi lausunnossaan PeVL 6/2014 vp, että suostumuksen puuttumiseen perustuva malli korostaisi raiskauksen luonnetta seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ja ihmisoikeuksien loukkauksena. Perustuslakivaliokunta lähtikin siitä, että tulevissa uudistuksissa tulisi arvioida mahdollisuudet kehittää raiskauksen tunnusmerkistöä tähän suuntaan.

Suomessa, kuten muuallakin maailmassa, raiskauskeskustelua vilkastutti Me too -liike, joka nosti naisiin kohdistuvan väkivallan ja seksuaalisen väkivallan kansainvälisen huomion kohteeksi. Suuri merkitys Suomessa käydyn raiskauskeskustelun kannalta oli myös sillä, että Suomea oikeuskulttuuriltaan lähellä olevissa valtioissa, Saksassa ja Ruotsissa, omaksuttiin suostumuksen puutteeseen pohjautuva raiskaussääntely: Saksassa vuonna 2016 ja Ruotsissa vuonna 2018. Termiä "suostumus" ei tosin kummankaan maan säännöksissä käytetä vaan Saksassa raiskaus määritellään sukupuoliyhteydeksi, joka tapahtuu vastoin henkilön havaittavissa olevaa tahtoa ("gegen den erkennbaren Willen", StGB § 177) ja Ruotsissa sukupuoliyhteydeksi, johon henkilö ei osallistu vapaaehtoisesti ("med en person som inte deltar frivilligt", BrB 6 kap., 1 §).

Suomessa suostumuksen puutteeseen pohjautuva raiskaussääntely tuli virallisesti arvioitavaksi, kun Suostumus2018-kansalaisaloite eteni eduskunnan käsittelyyn. Kansalaisaloitteen käsittelyn rinnalla suostumuksen puutteeseen pohjautuva raiskaussäännös on arvioitavana myös vuonna 2019 asetetussa seksuaalirikoslainsäädännön uudistusta valmistelevassa työryhmässä, jonka asettamispäätöksensä mukaan tulee mm. "valmistella säännökset, joilla vahvistetaan suostumuksen asemaa raiskauksen tunnusmerkistössä". Myös Istanbulin sopimuksen valvontaryhmä GREVIO on Suomea koskevassa raportissaan rohkaissut Suomea uudistamaan seksuaalirikoslainsäädäntöään ja sisällyttämään vapaaehtoisesti annetun suostumuksen osaksi tätä lainsäädäntöä.

Keskustelu herättää toiveita ja pelkoja

Näyttää siis siltä, että suostumuksen puute on tavalla tai toisella tulossa osaksi Suomen raiskaussääntelyä, mikä on kriminaalipoliittisessa keskustelussa herättänyt sekä suuria toiveita että suuria pelkoja. Suostumuksen puutteen varaan rakentuvan mallin suurin merkitys lienee kuitenkin periaatteellinen: tällainen sääntely korostaa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden suojaa. Raiskaussäännöksen uudistamisella on toki mahdollista saada aikaan myös käytännön vaikutuksia ja puuttua nykysääntelyn keskeisimpiin ongelmiin, joita ovat ainakin se, ettei nykyinen raiskaussääntely kata edes sellaisia tapauksia, joissa henkilö on kieltäytynyt sukupuoliyhteydestä, mutta ei ole sitä vastustanut; se, ettei nykysääntely välttämättä kata kaikkia sellaisia tilanteita joissa sukupuoliyhteys on saatu aikaan tilanteen yllättävyyttä hyväksikäyttäen samoin kuin se, että nykyistä raiskaussäännöstä sovellettaessa pelkotilan hyväksikäyttöä on tulkittu ahtaasti. Riippumatta siitä, miten raiskaus määritellään, raiskausrikokset tulevat epäilemättä jatkossakin olemaan vaikeasti toteennäytettäviä rikoksia, eikä asianomistajan todentuntuinen ja luotettavakaan kertomus tule jatkossakaan olemaan yksinään riittävä näyttö raiskauksen tapahtumisesta (ks. tästä KKO 2013:96).

Aiemmin, kun suostumuksen puutteeseen pohjautuvasta raiskausmallista keskusteltiin, esiin nostettiin usein pelko, että tällainen sääntelymalli voisi johtaa siihen, että raiskausrikostutkinnassa ja raiskausoikeudenkäynneissä huomio kiinnittyy entistä enemmän uhriin ja tämän käyttäytymiseen. Nyttemmin tällainen keskustelu on suurelta osin jäänyt syrjään ja sen rinnalle tai tilalle on entistä vahvemmin noussut huoli epäillyn/syytetyn oikeusturvasta. Keskusteluissa nousee usein esiin se, että raiskausrikos on niin vakava ja paheksuttu rikos, että jo raiskausrikosepäilyllä voi olla merkittäviä vaikutuksia, vaikka epäily ei sittemmin johtaisikaan syytteen nostamiseen tai langettavaan tuomioon. Selvää onkin, että vaikka aiheettomien raiskausilmoitusten määrästä on hyvin erilaisia näkemyksiä, niidenkään mahdollisuutta ei voida sulkea pois. Toisaalta aiheettomien ilmoitusten mahdollisuus on olemassa sääntelymallista riippumatta, joskin raiskausrikossäännöksen uudistamisen herättämä huomio ja uuden sääntelymallin herättämät odotukset voivat ainakin lyhyellä aikavälillä lisätä valmiutta tehdä niin aiheellisia kuin ehkä aiheettomiakin ilmoituksia raiskausrikoksista.

Se, mitkä mahdollisen lainmuutokset vaikutukset ovat, riippuvat suurelta osin siitä, millaiseen sääntelymalliin päädytään. Eri versiot suostumusmallista vaihtelevat niin sanotusta "ei tarkoittaa ei" -mallista aina nimenomaista suostumusta edellyttävään "kyllä tarkoittaa kyllä" -malliin. Tärkeää onkin löytää sellainen muotoilu, joka soveltuu suomalaiseen rikoslain kirjoittamistraditioon, vahvistaa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden suojaa, ei aiheuta oikeusprosesseissa ylitsepääsemättömiä näyttövaikeuksia ja ottaa asianmukaisesti huomioon epäillyn/syytetyn oikeusturvaan liittyvät näkökohdat. Mikään helppo tehtävä tämä ei lainsäätäjälle ole. Suomea sitovat ihmisoikeusvelvoitteet, kansainvälinen kehitys ja kansallinen keskustelu huomioon ottaen nykymallissa pitäytyminenkään ei kuitenkaan liene varteenotettava vaihtoehto. Tänä päivänä henkilön suostumus sukupuoliyhteyteen tai sen puute on syytä ottaa vakavasti.

Kirjoittaja on rikosoikeuden professori Lapin yliopistossa.

 
Julkaistu 27.3.2020
Sivun alkuun |