Tuuli Hong

Kunniaan liittyvä väkivalta oikeuden katvealueilla

Väkivallan uhrilla on korkea kynnys avun hakemiseen ja ilmoituksen tekoon

Se sanoi, se pelkäsi tosi paljon, että suomalaiset viranomaisetkin ovat sellaisia, että tästä nousee semmoinen meteli, mulla ei ole enää kasvoja mennä takaisin kotiin, kun jossain vaiheessa tosi nopeastikin nämä viranomaisetkin jättävät minut yksin tämän ongelman kanssa. Silloin mulla ei oo oikeastaan kasvoja mennä takaisin kotiin enkä mä saa mistään apua, että mä jään ulkopuolelle.1

Lainauksessa nuori nainen kertoo ystävänsä hänelle antamasta vastauksesta kehotukseen ottaa yhteyttä poliisiin kunniaan liittyvän väkivallan piirteitä omaavan tapauksen selvittämiseksi. Sitaatti tiivistää hyvin Suomessa elävän kunniaan liittyvän väkivallan uhrin tukalan tilanteen. Koska viranomaisten ymmärrys tekojen luonteesta ei kohtaa uhrin kokemusta, kynnys avun hakemiseen on korkealla. Tietoisuus siitä, ettei oikeusturvakeinoja tai tukipalveluita todennäköisesti edes löytyisi, nostaa kynnystä entisestään.

Käsitys ilmiöstä ongelmallinen

Keskustelu kunniaan liittyvän väkivallan ilmiöstä saapui Suomeen 2000-luvun alussa, kun Fadime Sahindalin Uppsalassa vuonna 2002 tehty murha nousi näkyvästi myös suomalaisten tiedotusvälineiden otsikoihin. Muutama vuosi tämän jälkeen, vuonna 2004, kunniaan liittyvä väkivalta huomioitiin ensimmäisen kerran sisäministeriön laatimassa sisäisen turvallisuuden ohjelmassa. Tällöin kunniaan liittyvästä väkivallasta puhuttiin "tulevaisuuden haasteena", johon Suomen tulisi varautua.

Poliittisissa asiakirjoissa kunniaan liittyvästä väkivallasta on luotu kaksijakoinen kuva. Toisaalta se on esitetty kulttuurin tuotteena, maahanmuuttajien mukanaan tuomana käytäntönä, toisaalta osoituksena maahanmuuttajayhteisöissä vallitsevasta sukupuolten välisestä epätasa-arvoisuudesta. Esitystavat ovat rakentaneet eroa "meidän" väkivallan ja "toisten" väkivallan välille sekä yleisemminkin luoneet erottelua suomalaisten ja maahanmuuttajaväestön välille. Näin on toimittu huolimatta siitä, että tosiasiassa naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa huomattava ongelma myös "kantasuomalaisten" keskuudessa. Tämä tulee kiistatta ilmi esimerkiksi rikosuhritutkimuksissa kerätystä aineistosta.

Poliittisista asiakirjoista nouseva käsitys kunniaan liittyvästä väkivallasta on ongelmallinen monessakin suhteessa. Yksi konkreettinen esimerkki on se, ettei ilmiötä ole nähty tarpeelliseksi tarkastella rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Vaikka kritiikki, jota on kohdistettu rikoslain soveltuvuuteen naisiin kohdistuvan väkivallan tapauksissa, on ainakin jossain määrin myönnetty, ei samojen ongelmakohtien nähdä ulottuvan kunniaan liittyvän väkivallan tapauksiin. Päinvastoin, esimerkiksi Euroopan neuvoston niin kutsutun Istanbulin sopimuksen ratifioinnin yhteydessä toistetuissa näkemyksissä korostettiin suomalaisen lainsäädännön riittävyyttä kunniaväkivallan käsittelyssä.

Suomalaisen lainsäädännön keskeisiä lähtökohtia ovat tasa-arvo ja syrjimättömyys. Lainsäädännön tulee taata jokaiselle samat oikeudet ja velvollisuudet. Tosiasiassa lainsäädännön pyrkimys tasa-arvoisuuteen on kuitenkin johtanut siihen, että esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan rikosoikeudellinen käsittely johtaa tasa-arvosta tinkiviin lopputuloksiin. Vielä suuremmaksi ongelma voi muodostua tilanteissa, joissa käsiteltävänä oleva tapaus poikkeaa keskivertotapauksesta, yhden tekijän yhteen uhriin kohdistamasta pahoinpitelystä, jota silmällä pitäen suomalainen rikoslaki on säädetty. Edellä esitetyt havainnot johtavat kysymään, kuinka kunniaan liittyvä väkivalta tulisi viranomaistoiminnassa – ja muutoinkin – ymmärtää, jotta niin ennaltaehkäisy kuin tapausten rikosoikeudellinen käsittely tehostuisivat ja tavoittaisivat tapausten uhrin väkivaltakokemukseen vaikuttavan erityisyyden.

Rikoslaki soveltuu huonosti yhteisölliseen väkivaltaan

Yhteisöissä, joissa yhteisöllisyys määrittelee yksilöiltä odotettavaa hyväksyttävänä pidettävää käyttäytymistä, nostetaan yhteisön eheys helposti yksilön oikeuksien toteutumista tärkeämmäksi. Vaikka yhteiskunnallisessa ja oikeudellisessa keskustelussa tämä yksilön ja yhteisön oikeuksien välinen paine on enenevissä määrin tunnistettu, ei yksilön oikeuksia pystytä kaikissa tilanteissa suojelemaan. Tämä tulee esille ensinnäkin silloin, kun yksilö yhteisön vaatiman käyttäytymissäännöstön vuoksi joutuu elämään – toisinaan hyvinkin tiukasti – kontrolloitua elämää ja luopumaan jopa perustavanlaatuisista vapauksistaan ja oikeuksistaan. Koska yksilölähtöiselle ajattelulle rakentuva rikoslaki ei tunnista kontrollin ja yhteisöllisyyden määrittämässä kontekstissa tehtäviä loukkauksia, jäsenen voi olla käytännössä hyvin hankalaa vaatia oikeuksiensa toteuttamista. Vakavammaksi väkivallan uhka konkretisoituu tilanteissa, joissa yksilö haastaa yhteisön moraalikoodiston. Esimerkiksi kunniakontekstissa normistoa haastavan käytöksen nähdään tahraavaan koko yhteisön kunnian. Kunnian palauttaminen vaatii sen tahranneen henkilön rankaisemista tai, joissain tilanteissa, tämän sulkemista yhteisön ulkopuolelle.

Oikeudellisesta näkökulmasta merkittävää on se, että yhteisöllisessä väkivallassa sekä väkivallantekijöitä että uhreja on tyypillisesti useita. Konkreettisen väkivaltateon tekijä voi valikoitua tekijäksi esimerkiksi yhteisössä omaamansa aseman vuoksi. Hän ei kuitenkaan välttämättä pysty tai koe pystyvänsä juurikaan vaikuttamaan teon laatuun. Koska väkivaltatekoa käytetään välineenä yhteisön yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden varmistamisessa, teoilla pyritään tarkoituksellisesti vaikuttamaan myös muihin yhteisön jäseniin kuin varsinaisen väkivaltateon uhriin.

Koska kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet kiertyvät nimenomaisesti yhteisöllisen elementin ympärille, tulisi väkivaltaa myös rikosoikeudellisessa tarkastelussa arvioida yhteisöllisyyden huomioivasta perspektiivistä. Rikosoikeusjärjestelmän yksilölähtöisyyden vuoksi ei vaatimusta ole aivan yksinkertaista sovittaa yhteen rikoslain periaatteiden kanssa. Jollei yksilölähtöisyyden itsestäänselvyyttä haasteta, yhteisöön kuuluvat yksilöt ajautuvat toistuvasti asemaan, jossa heidän oikeuksiaan ei pystytä turvaamaan. Uhrien tilannetta ei helpota se, että kunniaan liittyvän väkivallan käsittelyä koskevat haasteet ilmentävät lisäksi osittain samoja haasteita, jotka koskevat rikoslain soveltamista naisiin kohdistuvan väkivallan tapauksiin.

Ongelmattomimmin rikoslain tunnusmerkistöt soveltuvat fyysisen väkivallan tapauksiin. Sen sijaan erilaiset lähinnä pakottamiseen ja laittomaan uhkaukseen rinnastuvat sosiaaliseen kontrolliin yhdistyvät teot putoavat suurimmaksi osaksi rikoslain tunnusmerkistöjen ulkopuolelle. Tekojen arvioiminen tekorikosoikeudellisten periaatteiden mukaisesti pistemäisesti, ajallisesti rajattuina ja irrallisina kontekstistaan, ei tavoita yhteisöllisessä kontekstissa tapahtuvia integriteetin loukkauksia. Kun sekä tekijä että uhri tuntevat yhteisössä noudatettavat käyttäytymistä ohjaavat moraaliset säännöt, pakottamisen tai uhkauksen välittyminen ei vaadi viestiä tehostavia keinoja. Tästä huolimatta voivat teoista uhrille aiheutuvat seuraukset olla huomattavat.

Lainsäädäntömuutosten lisäksi tarvitaan monia toimia

Kuten naisiin kohdistuvan väkivallan tarjoama esimerkki osoittaa, rikoslakiin kohdistuviin muutostarpeisiin on Suomessa suhtauduttu lähtökohtaisesti penseästi. Valtaosa tehdyistä lainsäädännöllisistä muutoksista on tehty seurauksena kansainvälisten ihmisoikeuksien valvontaelinten painostuksesta. Vaikuttaa siltä, että samankaltainen mekanismi toistuu myös kunniaan liittyvän väkivallan kannalta keskeisten lainsäädännöllisten vaatimusten kohdalla. Vaikka esimerkiksi Istanbulin sopimuksen sopimusvaltioille asettamat vaatimukset eivät toistaiseksi ole saaneet aikaan kunniaväkivallan kannalta oleelliseen lainsäädäntöön ulottuvia muutoksia, sopimuksen ratifiointiprosessin yhteydessä on nostettu esille ja yhteiskunnalliseen keskusteluun esimerkiksi rikoslain soveltumiseen liittyviä ongelmakohtia.

Yhteisöllisyyttä korostavat rikosoikeudelliset näkökulmat eivät yksin riitä turvaamaan kunniaan liittyvän väkivallan uhrien asemaa. Lainsäädäntöön kohdistuvien muutosten lisäksi vaaditaan myös muuta. Uhrien haavoittuvan aseman vuoksi olisi ensinnäkin ensiarvoisen tärkeää lisätä viranomaisten kompetenssia tunnistaa tapauksia ja niiden riskitekijöitä sekä turvata uhrien ja potentiaalisten uhrien tukipalveluita. Palvelut ja niiden saavutettavuus saattavat viime kädessä ratkaisevasti vaikuttaa yksittäisen väkivallan uhan alla elävän nuoren selviytymiseen. Tavoiteltavaa olisi, että kunniaan liittyvään väkivaltaan viimein suhtauduttaisiin tavalla, joka saattaa yhteisöjen väkivallan uhrit edes periaatteellisesti yhdenvertaiseen – ja tasa-arvoiseen – asemaan stereotyyppisen suomalaisen väkivallan uhrien kanssa. Jos alussa lainaamani nuoren naisen kohtalotoverit voivat tulevaisuudessa luottaa saavansa yhteiskunnan tarjoamaa apua yksinäiseen tilanteeseensa, on tavoite saavutettu.

Kirjoittaja väitteli tammikuussa Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Tuuli Hong (2019) Kunniaan liittyvän väkivallan uhrin oikeudellinen asema Turun yliopiston julkaisuja, sarja C 486.


1Lainaus Ihmisoikeusliiton vuonna 2016 julkaisemasta selvityksestä Kunniakäsitykset ja väkivalta – selvitys kunniaan liittyvästä väkivallasta ja siihen puuttumisesta Suomessa.

 
Julkaistu 27.3.2020
Sivun alkuun |