Näkökulma: Satu Lidman

Naisiin kohdistuvan väkivallan historialliset syvärakenteet

Väkivallan vähentäminen hyödyttää kaikkia sukupuoleen ja taustaan katsomatta. Ennaltaehkäisy edellyttää väkivallan eri muotojen ja väkivaltaa ylläpitävien mekanismien tunnistamista. Tätä vaikeuttavat menneisyydestä kumpuavat asenteet, joille on osin sokeuduttu.

Naiset joutuvat väkivallan uhriksi usein juuri siksi, että ovat naisia. Tällainen sukupuolittunut väkivalta paljastaa historian jäänteitä nykyajassa. Se on maailmanlaajuinen ongelma, joka liittyy perinteisiin käsityksiin sukupuolirooleista ja vallankäytöstä. Sen näkyvimpiä ilmiöitä ovat esimerkiksi Intian "raiskauskulttuuri", naisten ja tyttöjen sukuelinten silpominen monissa Afrikan ja Aasian maissa, sekä pakkoavioliitot ja neitsyysvaatimukset.

Kulttuureihin vuosituhansien aikana juurtuneen patriarkaalisen maailmankuvan mukaan hyvä nainen on tottelevainen ja siveä. Naisen seksuaalisuuden kontrolli on välttämätöntä, koska siitä riippuu yhteisön kunnia. Miehen rooliin kuuluu pitää tyttärensä, sisarensa ja vaimonsa kurissa – tarvittaessa vaikka väkivalloin. Nainen on esineellistetty omistettavaksi ja hyödynnettäväksi kohteeksi, kauppatavaraksi avioliittomarkkinoilla.

XXX

Ovatko nämä vain kaukaisten maiden ja "vieraiksi" koettujen ryhmien ongelmia – vai liittyvätkö ne myös Suomeen?

Meillähän eletään demokraattisessa oikeusvaltiossa, jossa modernit sukupuolineutraalit lait suojelevat kaikkia yksilöitä yhdenvertaisesti. Naiset ovat koulutettuja ja taloudellisesti itsenäisiä siinä missä miehetkin. Lapset opetetaan kunnioittamaan ihmisoikeuksia, kuten henkilökohtaista koskemattomuutta, eikä heitä kasvateta luunapeilla. Patriarkaalisen sukupuolijärjestelmän mukainen, reformaatioaikana erityistä kulttuurista ymmärrystä nauttinut "kotikuritusoikeus" on taakse jäänyttä historiaa. Absoluuttisen seksuaalimoraalin aika on ohi.

Asian myöntäminen on vastenmielistä, mutta yllä maalattu kuva ei pidä täysin paikkaansa. Tästä muistuttavat muun muassa huomautukset naisten oikeuksien puutteellisessa toteutumisessa Suomessa, Istanbulin sopimukseen nähden liian alhainen turvakotipaikkamäärä sekä "sijoittuminen" kärkeen lähisuhdeväkivallan kansainvälisissä uhritutkimuksissa (esimerkiksi FRA 2014).

Historiaan verrattuna tasa-arvo- ja ihmisoikeuskehitys on viimeisen parinsadan vuoden ollut kiistatta myönteistä. Samalla se on tuskastuttavan hidasta, ja erityisesti asenteet säilyvät kulttuurissa varsin pitkään. Äpärä-sanalla on henkilökohtaista merkitystä 1960-luvulla aviottomina syntyneille lapsille ja heidän äideilleen. 1980-luvun kielenkäytöstä muistetaan susiparit. Eronneeseen naiseen kohdistui vielä hiljan arvottavia katseita.

Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat yhä erottamaton osa naisiin kohdistuvan väkivallan rakenteita. Seksuaalisen väkivallan uhri voidaan leimata huoraksi ja naisten oikeuksien puolesta työtä tekeville lähetellään raiskausuhkauksia. Ajatus oikeusjärjestyksen suojelun ansaitsevasta "puhtaasta uhrista" sekä maineen mustaaminen seksuaalissävytteisillä solvauksilla palautuvat syvälle historiaan. Häpeä, pelko ja syrjintä kietoutuvat yhteen.

Naisen kannalta koti on edelleen vaarallisin paikka. Miehiin taas kohdistuu eniten väkivaltaa julkisessa tilassa – ja toisaalta avun pyytäminen puolison aggression vuoksi tuntuu edelleen kyseenalaistavan "oikeanlaisen" mieheyden. Lähisuhdeväkivaltaa ruokkivat oletukset siitä, etteivät miehet muka "osaa" ratkaista kriisejä puhumalla. Vallan antaminen aggressiolle on ikään kuin luonnollista ja siksi väistämätöntä.

1990-luvulla raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin ja yksityisellä paikalla tapahtuvat pahoinpitelyt menettivät asianomistajarikosluonteensa. Miksi valtaosa näistä teoista jää yhä piiloon? Lähisuhdeväkivallan tavallinen tarina on edelleen se, että naapurit sulkevat korvansa eivätkä puutu "toisten omiin" asioihin. Uhri tottuu vuosien aikana pitämään itseään syyllisenä, ja toisaalta suomalainen vahvan naisen myytti vaikeuttaa väkivaltakokemuksesta kertomista.

Väkivaltakäsityksessä korostuu edelleen fyysinen väkivalta, mutta leimaavat puhetavat, mitätöiminen ja lukemattomat muut henkisen väkivallan muodot saavat pontta yleisestä asenneilmastosta. Vanhanmallinen sukupuolijärjestys, joka näkyy niin avioliitto-oppaissa kuin oikeudenkäytössä satojen vuosien ajalta, juurrutti kulttuuriin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa väheksyviä elementtejä. Sekä viranomaisten että kanssaihmisten olisi herkistyttävä huomaamaan pienetkin vihjeet meneillään olevasta tai tapahtuneesta väkivallasta, jota uhri peittelee tai jota hän ei voi tuoda esiin.

Myös rikosoikeus oppeineen heijastelee patriarkaalista menneisyyttä. Miesten välisen väkivallan muottiin valetussa tekorikosoikeusajattelussa korostuva yksittäisistä teoista rankaiseminen ei riitä välineeksi sukupuolittuneen lähisuhdeväkivallan ongelmaan. Parisuhteessa tapahtuva tai oman perheen sallima väkivalta on erityisen haavoittavaa, koska se rikkoo ihmisen hyvinvoinnin perimmäisintä rakennetta, itsetuntoa ja luottamusta läheisiin ihmisiin.

Vuosia toistunut nöyryyttäminen ja kontrolli lipsuvat helposti järjestelmän seulasta, mikäli päähuomio kiinnittyy siihen viimeiseen puukoniskuun. Väkivallan kokonaiskuva, siihen liittyvä vallankäyttö ja muut sukupuolittuneet erityispiirteet jäävät näkemättä. Tekijän ja uhrin erityinen dynamiikka usein alusta alkaen alisteisessa parisuhteessa vaikuttaa väistämättä uhrin toimintakykyyn tutkinnan ja oikeusprosessin aikana. Toistuvan uhriutumisen ja valtakysymysten vuoksi myös lähisuhdeväkivallan sovittelun toimivuus on kyseenalaistettava.

XXX

Mitä siis tulisi tehdä, miten väkivaltaa voitaisiin ehkäistä parhaalla tavalla?

Ensimmäiseksi on lopetettava turha ja kuluttava vastakkainasettelu. Tietenkään naisiin kohdistuva sukupuolittunut väkivalta ei ole mikään automaatio: kaikki naiset eivät joudu sitä kohtaamaan. Tietenkin myös naiset syyllistyvät väkivaltaa. Itsestään selvästi kaikki miehet eivät ole väkivallantekijöitä tai he voivat olla uhreja. Kuitenkin naisiin kohdistuva väkivalta on aivan liian yleistä – ja siihen puuttuminen on myös miesten etu.

Ennaltaehkäisevissä toimissa on tunnistettava entistä paremmin väkivallan todennäköisyyttä kasvattavat riskitilanteet, kuten kumppanin omistushaluisuus ja eron jälkeinen aika tai perheen käsitykset väkivallan sallittavuudesta esimerkiksi kunnian varjolla. Koulutus- ja terveyspalveluiden, kuten neuvolajärjestelmän varhaisen puuttumisen seuloja on syytä kehittää edelleen.

Merkittävä osa väkivaltakysymyksien ammattiosaamisesta löytyy väkivallan vastaista työtä tekevistä järjestöistä. Ilman niiden ennaltaehkäisykampanjoita, katkaisuohjelmia, vertaistukiryhmiä ja asiakkaiden ohjaamista oikeus- ja terapiapalveluihin tilanne olisi huomattavasti huonompi. Siksi riittävän ja pitkällä tähtäimellä jatkuvan projektirahoituksen takaaminen on avainasemassa Suomen väkivaltakulttuurin muutoksessa.

Voimavaroja on suunnattava ihmisoikeuskasvatukseen ja väkivaltatietoisuuden lisäämiseen. Sukupuolittuneiden kulttuuristen oletusten on huomattu olevan ahdistavia ja haitallisia niin tytöille kuin pojillekin. Kasvatuksessa olisikin rohkaistava rakentavaan tunteiden ilmaisemiseen ja omien oikeuksien sisäistämiseen. Sukupuolen merkitys on tunnustettava, mutta tämän ei tule johtaa paikoilleen lukkiutuneisiin ennakkokäsityksiin.

Kehitystä jarruttavat tabut on purettava ihmisoikeuksista tinkimättä. Väkivallasta vaikenemisen on loputtava. Kenties voisimme myös oppia ruotsalaisen rikosoikeuden kvinnofrid-rakenteesta, johon on omaksuttu feministisen väkivaltatutkimuksen tuloksia huomioimalla naisiin kohdistuvan väkivallan ominaislaatu ja lähisuhdeväkivallalle tyypillinen toistuvuus.

Koska väkivalta on monimuotoista ja monimutkaista eivät vastaukset löydy helposti tai nopeasti, eivätkä vain yhdestä osoitteesta. Moniammatilliseen ja -tieteiseen väkivaltayhteistyöhön panostaminen on välttämätöntä, jotta erityyppisen väkivallan piirteet tunnistettaisiin paremmin. Tämä vaatii myös historiallisen ulottuvuuden parempaa ymmärtämistä.

Sukupuolittunut väkivalta on ihmisoikeusloukkaus, joka pitää yllä naisten ja miesten epätasa-arvoa. Tämäkin väkivalta jättää jälkensä aina paitsi uhriin ja tekijään myös heidän lähipiiriinsä ja koko yhteiskuntaan. Se on kuin järveen solahtava kivi, josta syntyy vedenpintaan hiljalleen laantuvia renkaita. Tähän aaltoliikkeeseen voidaan vaikuttaa konkreettisesti myös suuntaamalla resursseja poliittisilla päätöksillä. Valtion velvollisuutena on edistää turvallisuutta ja yhdenvertaisuutta sekä purkaa näihin kielteisesti vaikuttavia rakenteita. Kokonaisuudesta riippuu millaiseksi Suomen väkivaltahistoria tulevaisuudessa kirjoitetaan.

Kirjoittaja on väkivaltatutkija ja historioitsija, joka työskentelee Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Hänen kirjansa "Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia" (Gaudeamus) ilmestyi syyskuussa 2015. Ks. tarkemmat tiedot: www.lidman.fi.

 
Julkaistu 11.12.2015
Sivun alkuun |