Suomeksi

Haaste

Haaste

Asiantuntevasti rikoksentorjunnasta ja kriminaalipolitiikasta
Etusivu » Lehtiarkisto » Haaste 3/2014 » Tieliikennelainsäädäntöä uudistetaan

Kimmo Kiiski

Tieliikennelainsäädäntöä uudistetaan

Liikenne- ja viestintäministeriön johdolla on käynnistetty syksyllä 2013 tieliikennelainsäädännön uudistamishanke. Vuosien mittaan on tullut selväksi, että lainsäädäntökokonaisuus on paikoitellen vanhentunut. Välttämättömäksi on tullut sääntelyn arvioiminen uuden perustuslain jälkeisessä tilanteessa. Vuosina 1983–2012 tieliikennelakiin on tehty lähes 80 muutosta ja sen nojalla on annettu yli 40 säädöstä.

Kuva: RodeoImages MF


Vuoden 1981 tieliikennelain säätämisen taustalla vaikutti liikenneolosuhteiden muuttuminen 1970-luvulla, esimerkiksi autoliikenteen moninkertaistuminen. Myös yleiset liikennepoliittiset näkemykset ja käsitykset tieliikenteen aiheuttamien haittojen ehkäisystä olivat kehittyneet. Varsinkin tieliikenteen turvallisuudelle ja ympäristöhaittojen ehkäisylle annettiin enemmän painoarvoa. Oli myös tarve yhtenäistää suomalainen lainsäädäntö kansainvälisten tieliikennesopimusten sekä pohjoismaisten suositusten mukaiseksi.

Tieliikennelakiin siirrettiin paljon aikaisemmin asetustasolla säänneltyjä asioita. Siihen sisällytettiin tärkeimmät liikennesäännöt sekä säännöt liikenteen ohjauksesta, liikenneonnettomuuden edellyttämistä toimista, ajoneuvon kuljettajalle asetettavista vaatimuksista ja ajokorteista, ajoneuvoista ja liikennetarvikkeista, liikenteen valvonnasta sekä liikennerikoksista.

Sääntöjen uudistamisen päällimmäisenä tavoitteena oli liikenneturvallisuuden parantaminen. Myös liikenteen sujuvuuteen ja taloudellisuuteen sekä kaikkien liikenteeseen osallistuvien yhdenvertaisiin mahdollisuuksiin kiinnitettiin huomiota. 1980-luvulle tultaessa noin puolet Suomen tieliikenteessä kuolleista oli jalankulkijoita ja pyöräilijöitä. Lainsäädäntöä kehitettiin mm. säätämällä ajoneuvon kuljettajille tiukempia velvoitteita kevyttä liikennettä kohtaan, määräämällä ajovalojen käyttäminen pakolliseksi ajon aikana sekä laatimalla liikennesäännöt selvempään ja helpommin valvottavissa olevaan muotoon. Uusia sääntöjä tuli esimerkiksi pihakatuja varten.

Lailla haluttiin tehostaa myös liikennevalvontaa. Tehokas valvonta koettiin tärkeimmäksi edellytykseksi tieliikennelainsäädännön noudattamiselle. Valvontasäännöksillä haluttiin tehostaa mm. kuljettajan ajokunnon valvontaa ja lakiin sisällytettiin säännökset kuljettajan näkökyvyn valvonnasta. Uutena säännöksenä esitettiin ajon kieltämistä alkoholia nauttineelta, mutta sitä ei kuitenkaan hyväksytty eduskunnassa lopulliseen lakitekstiin valvontaongelman vuoksi.

Vuoden 1981 lain uudistaminen oli annettu parlamentaarisen liikennekomitean tehtäväksi jo vuonna 1972. Lakiesityksen eduskuntakäsittelyssä esitykseen tehtiin huomattavan paljon muutoksia. Se oli osoitus siitä, että liikennesäännöt olivat koko kansakunnan yhteinen asia ‒ ja jokaisella meistä on tänäkin päivänä näkemys turvallisesta ja sujuvasta tieliikenteestä.

Uudistus oli onnistunut lakihanke. Lain tavoitteet ja tarkoitus on saavutettu. Suomen tieliikenneturvallisuustilanne on parantunut merkittävästi reilun kolmenkymmenen vuoden aikana. Liikennesäännöt ovat edelleen pääosin toimiva kokonaisuus ja liikennesääntöjen valvonta on Suomessa hyvällä eurooppalaisella tasolla.

On kuitenkin myös selvää, että suomalaisessa tieliikenteessä ja sitä ohjaavassa lainsäädäntökokonaisuudessa on tapahtunut vuosikymmenten aikana sellaisia muutoksia, joihin on välttämätöntä reagoida säädöksiä kehittämällä. Uusia tarpeita on tullut esille, esimerkiksi tieliiken-teen ympäristövaikutusten lisääntyminen ja ajoneuvoteknologian valtava kehitys. Tieliikenteen sääntöjen rikkomisesta määrättävät seuraamukset ovat moninkertaistuneet, jolla on ollut merkitystä mm. näiden asioiden joutuisan käsittelyn kannalta.

Tieliikennesääntelyn yhteiskunnallinen merkitys

Tieliikennesääntelyn tehtävä on ohjata tienkäyttäjien käyttäytymistä. Sääntelyllä on tärkeä rooli koko yhteiskunnan toimintakykyisyyden kannalta, esimerkiksi kansantaloudelle ja ihmisten väliselle kanssakäymiselle. Tieliikenne on osa yhteiskunnan kaikkien jäsenten jokapäiväistä elämää, niin ihmisten kuin eläintenkin. Sen erottaminen, mikä on liikennettä ja mikä ei, on joskus hankalaa. Sillä on useita merkityksiä ja vaikutuksia: ainakin liikkumisen sujuvuus sekä ympäristö- ja talousvaikutukset. Liikenteen sosiaalisia vaikutuksia ei pidä niitäkään unohtaa. Yksi merkityksistä on liikkumisen turvallisuus ja sen rooli kokonaisuudessa on yhteiskunnan tehtäväpiirissä merkittävä.

Liikenneturvallisuudella on sanottu olevan neljä osatekijää: liikennettä koskeva sääntely, näiden säädösten noudattamisen valvonta, valistus ja tiedotus sekä väylänpito. Nämä elementit ovat keinoja ja välineitä, joilla yhteiskunta operoi liikenneturvallisuuden parissa. Säännöt ja niiden valvonta ovat yhteiskunnallisen kontrollin instrumentteja, jotta asetetut tavoitteet voitaisiin saavuttaa. Niiden tulee olla yleisesti hyväksyttyjä, oikeudenmukaisia ja niiden tulee aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa yksilöiden oikeuksien toteutumiselle ja liikkumisen sujuvuudelle. Liikenneturvallisuus on liikennejärjestelmässä yksilön vapaan liikkumisen vastinpari ja niiden tulee olla asianmukaisella tavalla harmoniassa keskenään.

Perusoikeuksien kannalta esimerkiksi tieliikenteen liikennesäännöissä oikeuksien toteutumista arvioidaan pääosin tienkäyttäjien keskinäisten (vertikaali)suhteiden kannalta. Yhteiskunnan tehtävänä on laatia tieliikennejärjestelmään säännöt eri tienkäyttäjien perusoikeudet huomioon ottavalla tavalla. Suojelun keskiössä sekä kansainvälisessä että kansallisessa liikennesääntelyssä ovat ja ovat olleet heikommat tienkäyttäjäryhmät, jalankulkijat ja pyöräilijät. Vastaavanlainen sääntelymalli on käytössä esimerkiksi kuluttajalainsäädännössä.

Turvallisuuden oheen tieliikenteen ympäristövaikutukset ovat nousseet liikennejärjestelmässä keskeiseksi teemaksi 2010-luvulle tultaessa. Ympäristövaikutuksia ei kuitenkaan oteta huomioon systemaattisesti ja samanaikaisesti turvallisuusvaikutusten kanssa. Niillä on kuitenkin välitön kytkentä toisiinsa. Valintoja tehtäessä näitä kahta elementtiä ei ole enää mahdollista käsitellä erillään toisistaan. Myös taloudellisten vaikutusten arvioiminen yhdessä turvallisuus- ja ympäristökysymysten kanssa samanaikaisesti on päätöksentekotilanteissa välttämätöntä.

Liikenneturvallisuustilanne on Suomessa tällä hetkellä melko hyvällä tasolla eurooppalaisen mittapuun mukaan arvioituna. Henkilövahinkojen määriä vertailtaessa Suomi on keskitasoa. Siksi tekemistä edelleen riittää sekä lainsäätäjälle että liikenneturvallisuustyön parissa toimiville muille viranomaisille ja järjestöille.

Myös seuraamusjärjestelmä uudistetaan

Suomessa tieliikenteen seuraamusjärjestelmä on yhdistetty pääosin rikosoikeudelliseen järjestelmään. Tieliikenteen rikoksista on säädetty rikoslain 23 luvussa ja tieliikennelain 103 §:ssä (liikennerikkomus) ja 105 a §:ssä (tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkominen). Tieliikennelain 103 §:ssä on kyse niin sanotusta blanco-rangaistussäännöksestä, jonka mukaan tieliikennelain tai sen nojalla annetun säännösten tai määräysten vastainen tekeminen tai laiminlyöminen on aina rangaistavaa. Tällaisesta sääntelymallista aiheutuu se, että moitittava käyttäytyminen on vaikeasti hahmotettavissa.

Liikennerikosten määrä on kasvanut 1990-luvun lopusta 2010-luvulle tultaessa selvästi. Tähän on vaikuttanut automaattisen liikennevalvonnan käyttöön ottaminen. Nykyisin tieliikenteessä määrätään yhteensä noin 400 000 seuraamusta. Se on noin puolet kaikista Suomen rikoksista.

Suomen perustuslain 8 §:ään ja rikoslain 3 luvun 1 §:ään sisältyvä rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttävät, että nykyisenkaltainen blanco-seuraamusjärjestelmä tulee uudistaa. Laissa tulee selvästi ja yksinkertaisella tavalla ilmetä, millainen tieliikenteessä tapahtuva tekeminen tai laiminlyöminen on rangaistavaa. Rangaistavan tekemisen tai laiminlyömisen teonkuvaukset tulee ilmetä yksittäisistä ja erillisistä säännöksistä.

Merkittävä kysymys reformin kannalta on se, tulisiko tieliikenteen seuraamusjärjestelmän rikosoikeuteen perustuvaa rakennetta muuttaa. Oikeudenhoidon uudistamisohjelman vuosille 2013–2025 (Oikeusministeriön julkaisuja 16/2013) mukaan Suomessa sanktiojärjestelmä perustuu laajasti rikosoikeudellisten seuraamusten käyttöön. Ohjelmassa kysytään, onko rikosoikeusjärjestelmän näin laaja käyttö tarkoituksenmukaista.

Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmaan on kirjattu tarve selvittää edellytykset hallinnollisten sanktioiden käyttöalan laajentamiselle. Hallinnollisella sanktiolla tarkoitetaan tyypillisesti tietyn moitittavaksi koetun toiminnan (rikkomuksen) muuta kuin rikosoikeudellista seuraamusta, jonka määrääjänä on hallintoviranomainen. Hallinnollisten sanktioiden määräämisessä ei noudateta rikosprosessuaalista järjestystä. Tästä huolimatta kyseessä on sanktioitu teko tai laiminlyönti, jonka seuraamuksena määrättävä maksu tai muu moite voi olla eri perustein porrastettu. Hallinnollisten sanktioiden piiriin voitaisiin ajatella siirrettävän nykyisten kriminalisointien piiristä esimerkiksi tekoja, joilla ei ole asianomistajaa.

Hallinnolliseen menettelyyn mahdollisesti sopivia teko- ja laiminlyöntityyppejä harkittaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, millaisen oikeushyvän suojaamiseksi sanktio on säädetty. Mitä selvemmin on kysymys vain julkista etua loukkaavasta teosta, sitä paremmin asia voi sopia hallinnollisesti ratkaistavaksi. Tieliikennerikkomukset, esimerkiksi liikennemerkkien noudattamatta jättämiset, joista ei aiheudu välitöntä vaaraa tai vahinkoa, voisivat olla tällaisia tekoja.

Oikeudenhoidon uudistamisohjelmassa todetaan myös, että lievemmissä teoissa hallinnolliseen sanktiojärjestelmään siirtyminen voisi tuottaa kustannussäästöjä ilman, että rikosoikeusjärjestelmän uskottavuus tästä kärsisi. Tämä mahdollistaisi nykyistä enemmän sen, että asioita ratkaistaisiin ensivaiheessa hallinnollisen viranomaisen toimesta, eikä syyttäjällä olisi näissä asioissa lainkaan roolia. Oikeusturvan varmistamiseksi tuomioistuimen tehtävänä olisi muutoksenhakuasioiden käsittely.

Tieliikennelainsäädäntöä uudistettaessa siten myös selvitetään, mitkä tieliikenteen moitittavista teoista tai laiminlyönneistä olisi mahdollista määritellä hallinnollisiksi rikkomuksiksi (ei rikosoikeudellisiksi), eli dekriminalisoida. Myös muiden seuraamustyyppien, esimerkiksi varoittavien seuraamusten, laajempaa käyttöä eri tekojen tai laiminlyöntien seuraamuksina selvitetään.

Kirjoittaja on liikenneneuvos liikenne- ja viestintäministeriössä.

 
Julkaistu 26.9.2014
Sivun alkuun |