Haaste

Asiantuntevasti rikoksentorjunnasta ja kriminaalipolitiikasta
Etusivu » Lehtiarkisto » Haaste 3/2014 » Rattijuopumukseen tehostettua puuttumista puheen keinoin

Tuula Kekki

Rattijuopumukseen tehostettua puuttumista puheen keinoin

Nuorten rattijuopumukset nousevat usein esiin, kun pohditaan tieliikenteen turvallisuutta. Tie selväksi -toimintamallin ideana on tarjota alle 25-vuotiaille rattijuopumuksesta kiinnijääneille tukea ja ohjausta matalan kynnyksen ja nopean puuttumisen periaatteilla. Toimintamallissa poliisi ja sosiaali- ja terveystoimi tekevät yhteistyötä päihdeongelmien ehkäisemiseksi ja liikenneturvallisuuden parantamiseksi mini-intervention keinoin.

Toimintamalli sisältyi hallituksen liikenneturvallisuuspakettiin vuonna 2007. Taustalla oli kyseisen vuoden synkät onnettomuusluvut, sillä rattijuopumusonnettomuuksissa oli kuollut enemmän ihmisiä kuin edellisinä vuosina. Neljän ministeriön (LVM, OM, SM ja STM) liikenneturvallisuuspaketti koostui ylinopeuksien kameravalvonnan laajentamisesta ja neljästä toimenpiteestä rattijuopumuksen vähentämiseksi. Näistä kolme liittyi valvonta- ja rangaistuskäytäntöjen (tarkkuusalkometrit, ajoneuvon konfiskaatio, alkolukko) lisäämiseen ja laajentamiseen ja yksi rattijuopumusten ehkäisyyn. Viimeksi mainittu oli kokeilu, jossa poliisilaitoksen sosiaalipäivystys puuttui välittömästi rattijuopumuksesta kiinnijääneiden kuljettajien päihdeongelmiin. Jos muiden toimenpiteiden tarkoituksena oli konkreettisesti vaikeuttaa päihtyneenä ajamista ja lisätä kiinnijäämistä, tuen tarjoamisen tarkoituksena oli puuttua rattijuopumuksen taustalla oleviin yksilöllisiin tekijöihin. Tuen vastaanottaminen ei ollut vaihtoehtoinen seuraamus mahdolliselle rangaistukselle, vaan sosiaali- ja terveydenhuollon interventio oli rinnakkainen toimenpide.

Toimintamallia pilotoitiin 1.6.2009–31.5.2010 viidellä poliisilaitoksella, jotka olivat Hämeenlinna, Jyväskylä, itäinen poliisipiiri Helsingissä, Savonlinna ja Rovaniemi. Toiminta oli varsin pienimuotoista, kokeilevaa ja kehittämispainotteista, mutta se vakiintui käytäntöön muutamalla paikkakunnalla. Hankkeen aikana kertyneet kokemukset olivat riittävän vakuuttavat ja toiminnan tavoitteet niin merkittävät, että hankkeen ohjausryhmä (STM & SM & THL) suositti toimintamallin vakinaistamista koko Suomeen.

Vuonna 2012 Tie selväksi -malli mainittiin sekä Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa että Valtioneuvoston periaatepäätöksessä tieliikenneturvallisuuden parantamisesta. Tänä vuonna sosiaali- ja terveysministeriö on perustanut monialaisen työryhmän, jotka tavoitteena on toimintamallin vakiinnuttaminen pysyväksi toiminnaksi ja osaksi moniammatillista yhteistyötä kaikkialla Suomessa. Ryhmän tulee mm. kartoittaa toimintamallin käytön nykytilanne sekä määritellä keinot toiminnan vakiinnuttamiseksi.

Paikkakunnat voivat itsenäisesti sopia, miten ne organisoivat toiminnan paikallisiin verkostoihin ja kulttuuriin soveltuvaksi. Tie selväksi -toimintaan ei osoiteta valtakunnallisesti resursseja, sillä kokeilun aikana ilmeni, että toimintamalli ei niinkään edellytä uutta työvoimaa tai uusia palveluja kuin olemassa olevien resurssien uudelleenorganisoimista ja uudenlaista työskentelytapaa. Toinen lähtökohta vakinaistamiselle on se, että tarjotun tuen vastaanottaminen on edelleen vapaaehtoista. Useissa yhteyksissä vuosien varrella on esitetty, että sosiaalihuollon toimenpide voisi tai jopa sen tulisi olla pakollinen, lakisääteinen seuraamus rattijuopumuksesta kiinnijääneille. Työryhmän kanta on edelleenkin ollut se, että vapaaehtoinen tuen vastaanottaminen on hedelmällisempi lähtökohta sekä rattijuopumuksesta kiinnijääneelle että häntä auttavalle työntekijälle.

Ensin toimii poliisi ja sitten sosiaalihuolto

Toimintamallissa on kyse varhaisesta puuttumisesta mahdollisiin päihdeongelmiin ja tätä kautta uusintarattijuopumuksen ehkäisemisestä. Tarkoituksena on havahduttaa ja motivoida rattijuopumuksesta kiinni jääneitä henkilöitä tarkkailemaan omaa päihteiden käyttöään ja siitä aiheutuvia riskejä. Tämä tapahtuu ensin poliisin toimesta ja toiseksi sosiaali- ja terveydenhuollon vastaanotolla.

Toimintamallissa ei keksitty pyörää uudelleen, vaan pyörä otettiin tehokkaammin käyttöön ja yritettiin päästä sillä entistä pidemmälle. Käytännössä poliisi toimi kuten aikaisemminkin eli otti kuulustelun yhteydessä puheeksi alkoholin aiheuttamat liikenneriskit. Uutta oli se, että poliisi rohkaisi kiinnijäänyttä kääntymään sosiaali- tai terveydenhuollon ammattilaisen puoleen. Toimintamallin pilotoinnissa poliisilaitoksen sosiaalityöntekijä oli keskeinen toimija ja hänellä saattoi olla useita rooleja: hän toimi yhteyshenkilönä poliisin ja kaupungin päihde- ja sosiaalipalveluiden välillä tai järjesti päihdekeskustelun itse.

Hankkeessa noudatettiin kahta keskeistä periaatetta, jotta mahdollisimman moni rattijuopumuksesta kiinnijäänyt olisi tavoitettu ja saatu osallistumaan niin kutsuttuun päihdekeskusteluun. Matalan kynnyksen periaate tarkoitti sitä, että viranomaiset koordinoivat ajanvarauksen ja yhteydenoton asiakkaan puolesta. Tietosuoja- ja salassapito-ongelmien välttämiseksi asiakkaalta pyydettiin suostumus häntä koskevien tietojen siirtämiseen poliisilta sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Nopean puuttumisen periaate toteutui silloin, kun ajanvaraus ja itse asiakastapaaminen eli päihdekeskustelu järjestettiin mahdollisimman nopealla aikataululla. Tällöin oli mahdollista hyödyntää kiinnijäämisen mahdollisesti aiheuttamaa herkkää ja avointa mieltä ja kanavoida henkilö ajattelemaan omaa toimintaansa ja elämäänsä uudella tavalla.

Sosiaalihuollon järjestämässä päihdekeskustelussa käsiteltiin henkilön elämäntilannetta sekä päihteiden käyttöä. Työvälineenä käytettiin Audit-testiä, joka täytettiin yhdessä asiakkaan kanssa, ja työntekijän antama arviointi testin tuloksista loi pohjan jatkokeskusteluille. Päihdekeskustelussa tehdyn alkoholinkäytön tilannearvion pohjalta sosiaali- tai terveystoimen ammattilainen tuki asiakkaan alkoholinkäytön hallintaa ja ohjasi riskikuljettajat hoidon tarpeen arvioinnin ja hoidon piiriin.

Päihteiden käytön lisäksi keskustelussa käsiteltiin esimerkiksi sosiaalisia suhteita sekä koulunkäyntiin tai työelämään liittyviä asioita. Kaikilla kuljettajilla ei ollut välttämättä päällimmäisenä ongelmana hallitsematon päihdeongelma, vaan he tarvitsivat apua mielenterveysongelmiin tai tukea elämänhallintaan.

Uusia asiakkuuksia ja työtapoja

Pilotoinnin aikana tarjottuun tukeen tarttuivat kaikkein herkimmin ensikertalaiset sekä opiskelu- tai työelämässä toimivat nuoret aikuiset. Moni päihdekeskusteluun osallistunut oli ilmeisessä syrjäytymisvaarassa ilman kontaktia mihinkään tukipalveluihin. Rattijuopumuksesta kiinnijääminen toimi siten tarpeellisena väylänä tavoittamaan palvelujärjestelmän ulkopuolella olevia nuoria aikuisia. Toimintamallin avulla saatiin alkoholinkäytön tilannearvion piiriin myös ne rattijuopumuksesta kiinni jääneet ensikertalaiset, jotka eivät menettäneet ajo-oikeutta.

Toiseksi rattijuopumuksesta kiinnijääneiden tuki- ja hoitopalvelupolkujen suunnittelu poliisin sekä sosiaali- ja terveystoimen yhteistyönä loi uusia yhteistyötapoja. Teema herätteli viranomaisia pohtimaan oikea-aikaisen ja tehokkaan motivoinnin työmenetelmiä, potentiaalisten avuntarvitsijoiden tunnistamista sekä oman ammattikunnan työroolia ja vastuukenttää. Kokeilu osoitti, että päihde- ja liikenneturvallisuustyötä on mahdollista tehdä laajalla rintamalla useassa sosiaali- ja terveystoimen asiakastilanteessa. Lisäksi päihteiden käytön puheeksi otto ja mini-interventiotoiminta ovat mielekäs toimenpide ja käyttökelpoinen työväline myös sosiaalityön asiakaskontakteissa.

Kirjoittaja on tehnyt Tie selväksi -hankkeen loppuraportin (THL 12/2011) ja toimii sivutoimisesti STM:n toimintamallin vakiinnuttamista pohtivan työryhmän sihteerinä. Hän työskentelee tutkijana SPEKissä.

 
Julkaistu 26.9.2014
Sivun alkuun |