Suomeksi

Haaste

Haaste

Asiantuntevasti rikoksentorjunnasta ja kriminaalipolitiikasta
Etusivu » Lehtiarkisto » Haaste 3/2014 » Kiertoliittymä, rikosten tilannetorjunta ja rikosten sosiaalinen ehkäiseminen

Jukka-Pekka Takala

Kiertoliittymä, rikosten tilannetorjunta ja rikosten sosiaalinen ehkäiseminen

Rikoksentorjunta-palstalla pohditaan, miten tieliikenteen kiertoliittymä liittyy rikosten tilannetorjuntaan. Rikosten sosiaaliselle ehkäisemisellä ja tilannetorjunnalla on enemmän kosketuspintaa kuin usein ajatellaan.

Rikoksentorjuntaneuvoston edeltäjää, rikoksentorjunnan neuvottelukuntaa koskeva asetus tuli voimaan 1.10.1989 eli 25 vuotta sitten. Uuden elimen yksi tehtävä oli ehdottaa ja ideoida sitä, miten rikollisuutta voitaisiin vähentää muilla toimilla kuin rangaistuksilla ja yleisen järjestyksen voimassa pitämisellä. Miten vaikutettaisiin "rikostilaisuuksia synnyttäviin ja rikoksia edistäviin olosuhteisiin", kuten asetus sanoi.

Voi sanoa, että neuvottelukunnan tehtävänä oli edistää niin sanottua rikosten tilannetorjuntaa (situational crime prevention). Tämän lähestymistavan tehosta rikoksien ehkäisemisessä oli alettu saada vahvaa tutkimusnäyttöä. Vaikutus ei perustu niinkään rangaistuksen pelkoon, vaan siihen, että rikoksille otollisia tilaisuuksia pyritään vähentämään, tehdään rikokset vähemmän houkutteleviksi ja vaikeammiksi toteuttaa. Lisätään paljastumisriskiä itse mahdollisessa rikostilanteessa. Muun muassa 1990-luvulla toteutettu ohjelma pankkiryöstöjen ehkäisemiseksi perustui paljolti ryöstötilanteiden analyysiin ja sen pohjalta toteutettiin toimia, joilla ryöstöt saatiin käytännössä lähes loppumaan.

Neuvottelukunnan alkuvuosina tehtiin paljon tilannetorjunta-ajatukseen perustuvia selvityksiä ja aloitteita. Tämä ei tarkoita, että neuvottelukunnan tehtäviin ei olisi kuulunut myös niin sanotun sosiaalisen rikoksentorjunnan edistäminen. Kuten rikoksentorjuntaneuvoston verkkosivuilla sanotaan, rikoksia voidaan ehkäistä myös vaikuttamalla niihin ominaisuuksiin, joiden vuoksi eräät ihmiset muita todennäköisemmin syyllistyvät rikoksiin. Tätä tapaa kutsutaan rikollisuuden sosiaaliseksi ehkäisemiseksi.

Vuonna 1999 neuvottelukunnan tilalle tuli rikoksentorjuntaneuvosto, eikä sille annetuissa tehtävissä enää eritelty millaisia menetelmiä tai lähestymistapoja rikollisuuden ehkäisyssä erityisesti pitäisi edistää. Toki rikosten tilannetorjunnan ja niiden sosiaalisen ehkäisyn käsitteet ovat yhä yleisessä käytössä.

Kiehtova kiertoliittymä

Minulle tutussa viiden kadun risteyksessä on jonkin aikaa ollut uusi, nykyaikainen kiertoliittymä, sellainen, jossa risteykseen tuleva ajoneuvo väistää liittymässä olevia. Ja kaikki tietysti väistävät jalankulkijaa. Sekä jalankulkijana että autoilijana koen kiertoliittymän paljon sujuvammaksi ja turvallisemmaksi kuin vanhan valo-ohjatun järjestelyn. Valot vaihtuivat hitaasti ja käyttämäni suojatie tuntui kovin leveältä jalkamiehen ylittää lyhyen vihreän palaessa. Valojen pimeänä ollessakin oli varottava, ettei liikkunut jostakin päin vauhdilla lähestyvän auton eteen.

En tiedä, ovatko liikennevahingot vähentyneet tässä risteyksessä. Tiedetään kuitenkin, että 1960-luvulla Britanniassa kehitetty moderni kiertoliittymä on tuntuvasti parantanut risteysturvallisuutta. Autojen on pakko ajaa hitaammin. Kiertoliittymässä ei juuri voi tapahtua suoria nokka- ja kylkitörmäyksiä, kun kohtaavat ajoneuvot ovat aina lähes samansuuntaisia.

Yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan moderneissa kiertoliittymissä sattuu 35–47 prosenttia vähemmän kolareita kuin perinteisissä risteyksissä ja liikenneympyröissä. Henkilövahinkoihin johtavat tapaukset vähentyvät peräti 72–80 prosenttia – toisin päin sanottuna vammoja tulee vain 20–28 prosenttia entisestä määrästä. Euroopassa ja Australiassa mitatut hyödyt ovat olleet samaa luokkaa, joskus pienempiä ja joskus vielä suurempia. (www.iihs.org )

Liikenneympäristön parantaminen on vähentänyt kolareita ja vammoja. Samalla kiertoliittymä on vähentänyt liikennerikoksia ja niihin liittyviä vammantuottamuksia ja muita haittoja. Kaikki tämä ilman rangaistusten koventamista tai valvonnan kiristämistä – jopa ilman varsinaista asennekasvatusta (tietenkin kiertoliittymän säännöt on syytä oppia, väistämissääntö tärkeimpänä). Liikennerikoksia ja rikkeitä tehdään kiertoliittymissäkin, mutta niitä on vähemmän ja seuraukset lievempiä. Ajovirhe, jota perinteisessä risteyksessä saatetaan arvioida törkeänä liikenneturvallisuuden vaarantamisena ja joka johtaa vammantuottamukseen, ei kiertoliittymässä ehkä tuota mitään havaittavaa haittaa.

Liikenneturvallisuuden viime vuosikymmenien huima parannus – Suomen liikennekuolemat ovat vähentyneet 75–80 prosenttia 1960–70-luvun taitteesta – selittyy ajoneuvojen ja sekä fyysisen että normatiivisen liikenneympäristön kehittymisellä. Ajovirheet eivät tässä ympäristössä ole yhtä kohtalokkaita kuin aikaisemmassa suurten tilannenopeuksien, kapeiden teiden ja turvattomien autojen maailmassa.

Samaa ideaa voi yrittää soveltaa rikollisuuteen ja sen aiheuttamiin haittoihin yleisemminkin: muokata elämämme ympäristöistä ja rutiineista sellaisia, että tapaturmiin ja rikoksiin johtavien tapahtumakulkujen mahdollisuudet vähenevät. Niin että elämän risteävät reitit eivät ole suoralla törmäyskurssilla, silloin kun ne voidaan järjestää sujuvan kiertoliittymän tapaan helpottamaan sujuvaa ja rauhanomaista vuorovaikutusta.

Kiertoliittymä on siis tavallaan myös rikosten tilannetorjuntaa. Tätä voi olla vaikea mieltää, jos tilannetorjuntaa katsellaan ylikorostetusti rationaalisen valinnan teorian kautta: jos ajatellaan, että tilannetorjuntaa voi käyttää vain tilanteissa, joissa ihmiset tietoisesti ja rationaalisesti punnitsevat rikoksen tekemisen ja tekemättä jättämisen välillä. Kiertoliittymän etu ei ole siinä, että se alentaisi liikennerikoksesta kiinnijäämisriskiä tai vaikeuttaisi rikoksen tekemistä perinteisiin ratkaisuihin verrattuna, vaan se että liikennerikoksen syntymiseksi vaadittavan tapahtumasarjan todennäköisyys on muista syistä pienempi.

Kovat ja pehmeät keinot?

Tilannetorjunnan kritiikki keskittyy usein sen "koviin" keinoihin, kuten lukkoihin ja suojamuureihin, asioihin joiden käytössä toisinaan on todellinen riski saada aikaan enemmän sosiaalista haittaa kuin mitä niiden tuottama hyöty tiettyjen rikosten ehkäisyn kautta on. Tämän vuoksi myös kaikkia tilannetorjuntahankkeita pitää jo etukäteen arvioita mahdollisten epätoivottujen sivuvaikutusten kannalta, ja pitää mielessä ihmis- ja kansalaisoikeuksien turvaaminen. Kiertoliittymän on tässä suhteessa onnellinen ratkaisu: se parantaa sekä liikenteen sujuvuutta että turvallisuutta. Näin on ainakin keskimäärin, vaikka nopealiikenteisen valtatien ja pienten kyläteiden tiheän kiertoliittymät voivat hidastaa päätietä kohtuuttomasti.

Sosiaalinen ja tilannetorjunta nähdään joskus vastakkaisina lähestymistapoina, mutta ne lomittumat monella tapaa ja usein edellyttävät toisiaan. Rikosriskiä lisääviin ominaisuuksiin vaikuttaminen – siis sosiaalisen rikoksentorjunnan perusidea – vaatii niiden olosuhteiden ja tilanteiden analyysia ja niihin vaikuttamista, jotka osaltaan tuottavat tällaisia ominaisuuksia. Sellaiset tulevan rikollisuuden riskiin liittyvät tekijät, kuten puutteelliset kotiolot, vanhempien alkoholismi, ristiriitainen kasvatus, hyväksikäyttö lapsuudessa tai keskittymishäiriöt koulussa vaativat monenlaisia interventioita, joista tärkeimmät ovat toki yleensä lähinnä sosiaalisia, pedagogisia, psykologisia tai lääkinnällisiä eivätkä suoraan rikoksentorjunnallisia. Mutta fyysisiin tiloihin lomittuvan sosiaalisen tilanteen analyysi noissakin on usein tarpeen. Lisäksi, jos esimerkiksi koulussa sovelletut tilannetorjuntakeinot vähentävät kiusaamista ja koulutovereilta varastamista, kuten ne monesti näyttävät tekevän, tämä vähentää niiden koululaisten määrää, joilla elämän mittaan kielteisesti vaikuttavia ikäviä kokemuksia kouluajaltaan. Tällainen tilannetorjunta tukee pitkän tähtäimen sosiaalista rikosten ehkäisyä.

Osin on kyse myös siitä, että tilannetorjunta ymmärretään usein liian ahtaasti. Richard Wortley (1998) kommentoi tutkimusta, jossa tarkasteltiin kahta vankilan järjestyksenpidon tapaa. Toinen korosti tiukkoja turvatoimia ja rajoituksia vankien liikkumiseen, toinen vankien oikeuksia ja itsenäisyyttä. Ensimmäinen järjestelmä oli nimitetty tilannetorjunnaksi, ja se pyrki pitämän yllä järjestystä vähentämällä mahdollisuuksia käyttäytyä huonosti. Toista kutsuttiin sosiaaliseksi ennaltaehkäisyksi, ja se pyrki huolehtimaan järjestyksestä vähentämällä vankien turhautumista ja väärinkohtelun kokemuksia. Wortleyn mukaan on kuitenkin hyvät perusteet pitää molempia menetelmiä tilannetorjuntana laajassa mielessä. Sekä rikostilaisuus että turhautuminen riippuvat (myös) välittömästä ympäristöstä.

Wortley, R. (1998). A two-stage model of situational crime prevention. Studies on Crime and Crime Prevention, 7, 173–188.

 
Julkaistu 26.9.2014
Sivun alkuun |