Ville Hinkkanen

Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistuskäytäntö epäyhtenäinen

Rikosten törkeys vaihtelee huomattavasti tuomioistuimissa käsiteltävissä lapsen seksuaalisissa hyväksikäytöissä. Lievimmillään kysymys on seksuaalissävytteisistä vihjauksista tai tekstiviesteistä, törkeimmillään lapsi on voitu pakottaa väkivallalla sukupuoliyhteyteen useiden vuosien ajan.

Poliisin tietoon tulee vuosittain yhä enemmän lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia rikoksia. Vuosittain ilmoitettujen rikosten määrä on 2000-luvun aikana kaksinkertaistunut, vuodesta 1980 lähtien viisinkertaistunut. Myös tuomioistuimissa käsiteltyjen hyväksikäyttörikosten lukumäärä on kasvanut voimakkaasti.

Tilastoitujen rikosten kehitys ei kuitenkaan merkitse, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ilmiönä olisi lisääntynyt. Vuonna 2008 toteutettu lapsiuhritutkimus viittaa pikemminkin siihen, että vakava seksuaalinen hyväksikäyttö on hiukan vähentynyt. Tilastojen kasvun taustalla on viranomaiskontrollin tehostuminen ja kiinnijäämisriskin kasvu. Hyväksikäytön tunnistamiseen on erityisesti 2000-luvulla kiinnitetty aikaisempaa enemmän huomiota. Stakes on julkaissut sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle suunnatun ohjeen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisestä. Lisäksi velvollisuutta tehdä lastensuojeluilmoitus on vastikään laajennettu.

Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistuksista on viime aikoina käyty runsaasti kansalaiskeskustelua. Esimerkiksi KKO:n presidentti Pauliine Koskelo on arvioinut, että rangaistuskäytännössä on kirjavuutta erityisesti ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välisessä rajanvedossa.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksessa selvitettiin lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistuskäytäntöä ja tuomioistuimissa käsiteltyjen rikosten piirteitä. Tavoitteena oli kartoittaa eri tekomuotoihin liittyviä tyyppirangaistusvyöhykkeitä. Lisäksi tarkasteltiin seksuaalirikosten uusimista ja rangaistuskäytännön ajallista kehitystä 1990-luvulta lähtien. Perusaineistona olivat vuoden 2006 käräjä- ja hovioikeuksien ratkaisut (n=276), joissa oli luettu syyksi vähintään yksi hyväksikäyttöä koskeva rikos.

Rangaistuskäytäntö tiukentunut, uusiminen harvinaista

Rikosten kokonaiskontrolli on ankaroitunut ja rangaistuskäytäntö on kiristynyt. Sakkorangaistusten osuus on laskenut, ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittujen vankeusvuosien määrä seitsenkertaistunut noin viidestätoista vuodesta sataan vuoteen ehdotonta vankeutta. Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitut ehdottomat vankeusrangaistukset ovat muiden seksuaalirikosten tavoin pidentyneet vuoden 1999 lainuudistuksen jälkeen noin puoli vuotta. 2000-luvulla tuomittujen rangaistusten keskipituus on pysynyt ennallaan.

Tutkimuksessa selvisi myös, että seksuaalirikosten uusiminen on harvinaista. Seksuaalirikoksesta tuomittujen riski saada uusi tuomio seksuaalirikoksesta on kuuden vuoden seuranta-ajalla suuruusluokkaa 4–5 prosenttia. Riski on huomattavasti pienempi kuin yleisimmissä rikoslajeissa, joissa samankaltaisen rikoksen uusineiden osuus vaihtelee rikosnimikkeittäin välillä 15–55 prosenttia.

Ei selviä alueellisia eroja

Rangaistuskäytäntö on osin epäyhtenäistä. Etenkään perustunnusmerkistön (RL 20:6) mukaiselle lapsen seksuaaliselle hyväksikäytölle ei ole muodostunut yhtenäistä rangaistuskäytäntöä. Tutkimuksessa käytetyllä tilastollisella mallilla onnistuttiin selittämään vain 32 prosenttia perustunnusmerkistön mukaan tuomittujen rangaistusten pituuksien kokonaisvaihtelusta. Rangaistuskäytännössä ei kuitenkaan ole systemaattisia alueellisia eroja. Sen sijaan rangaistukset tekotavoiltaan samantyyppisistä rikoksista voivat vaihdella huomattavastikin eri tuomioistuimissa kautta maan.

Epäyhtenäisyys voi johtua esimerkiksi siitä, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on harvinainen rikos, jonka yksittäinen tuomari kohtaa vain silloin tällöin. Koska rikosten piirteet vaihtelevat, ei yksittäistä tyyppitapausta ole olemassa. Tuomioistuinten ratkaisut ovat pääsääntöisesti salassa pidettäviä, joten aikaisemmista ratkaisuistakin on vain vähän apua.

Törkeästä ehdotonta vankeutta, perusmuotoisesta usein ehdollista

Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittavan rangaistuksen ankaruutta määrittää voimakkaasti rikosnimikkeen valinta: arvioiko tuomioistuin rikoksen perustunnusmerkistön mukaiseksi vai törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Hyväksikäyttöä pidetään törkeänä erityisesti silloin, kun lapsi on alle 10-vuotias, tekijänä on lapsen vanhempi tai hyväksikäyttö on jatkunut pitkään, esimerkiksi useita vuosia.

Törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan yleensä ehdotonta vankeutta, keskimäärin 3 vuotta 4 kuukautta. Ehdollista vankeutta voidaan tuomita esimerkiksi silloin, kun rikos on arvioitu törkeäksi ainoastaan tekijän ja uhrin suhteen perusteella, tekotapana on koskettelu ja kysymys on yksittäisistä tekokerroista. Ehdollista ei tuomita rikoksista, jotka ovat jatkuneet useita vuosia.

Rikoksen törkeys on selvästi yhteydessä rangaistuksen ankaruuteen: mitä törkeämpi teko, sitä pidempi rangaistus. Rangaistusten enemmistö sijoittuu asteikon ensimmäiselle puoliskolle, eniten käytetään väliä 1,5–4,5 vuotta ehdotonta vankeutta. Koskettelua käsittävästä törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan keskimäärin 2,5 vuotta ehdotonta vankeutta, sukupuoliyhteydestä 3,5 vuotta ja pakottamista sisältävistä teoista noin 6 vuotta. Myös rikoksen pitkä kesto ja lapsen nuori ikä ankaroittavat rangaistusta. Tapauksissa, joissa rangaistuksen pituus on kymmenen vuotta tai enemmän, on vastaajan syyksi luettu useita törkeitä lapsen seksuaalisia hyväksikäyttöjä.

Perustunnusmerkistön mukaisesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan keskimäärin puoli vuotta ehdollista vankeutta. Rikoksen tekotapa vaikuttaa pääasiassa rangaistuslajin valintaan. Ehdotonta vankeutta tuomitaan erityisesti rikoksista, jotka ovat jatkuneet pitkään.

Kuvio 1. Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö (RL 20:7), täytäntöönpanokelpoiset rangaistukset 2000–2007.

Uhrina tyypillisesti 12–15-vuotias tyttö

Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uhrit ovat tyypillisesti 12-15-vuotiaita, tätä nuorempien osuus uhreista on kolmannes (kuvio 2). Rikoksentekijä on yleensä mies ja uhri tyttö. Näiden tapausten osuus kaikista rikoksista on noin 90 prosenttia. Poikiin kohdistuvat teot ovat harvinaisia, ja niissäkin tekijänä on useimmiten mies.

Viidennes tuomituista rikoksista tehdään lapsen perhepiirissä, tekijänä on lapsen vanhempi taikka vanhemman uusi puoliso tai seurustelukumppani. Sukulaisten, ystävien ja tuttavien osuus tekijöistä on noin puolet, ja 14 prosenttia tapauksista liittyy lapsen omaan seurustelukumppaniin. Joka seitsemäs rikoksentekijä on lapselle ennalta tuntematon.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on luonteeltaan aikuisiän rikollisuutta, jota esiintyy kaikissa ikäryhmissä – kuten rattijuopumukset ja törkeät huumausainerikokset. Tuomitut ovat tyypillisesti 17–30-vuotiaita, tekijöiden keski-ikä on 34 vuotta.

Kuvio 2. Uhrin ikä rikoksen alkaessa (vuosina).

Käytäntö yhtenäisemmäksi sisäisellä koulutuksella

Tuomioistuimet ovat Suomessa aikaisemmin puuttuneet rangaistuskäytännön epäyhtenäisyyteen erityisesti omalla kehittämistoiminnallaan. Yhtenäisyyttä voidaankin lisätä panostamalla tuomioistuinten omaan sisäiseen koulutukseen. Tätä varten tarvitaan luotettavaa, ajantasaista tietoa eri rikosten rangaistuskäytännöstä.

Etenkin salassa pidettävissä rikoksissa rangaistuksia koskevan tiedon tuottamisessa keskeisessä asemassa on tieteellinen tutkimus. Rangaistuksen mittaamiskäytäntöjä koskevat tutkimustulokset ovat tällöin hyödynnettävissä tuomioistuinten omassa kehittämistoiminnassa. Tutkimus edistää näin yhdenvertaisuuden toteutumista ja parantaa kansalaisten oikeusturvaa.

Hinkkanen, Ville (2009) Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Tutkimus rangaistuskäytännöstä ja seksuaalirikosten uusimisesta. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 92.

Kirjoittaja on tutkija Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa.

 
Julkaistu 1.6.2009