Kimmo Nuotio

Jumalanpilkasta viharikoksiin

Uskonnon asema rikosoikeudessa pitäisi arvioida uudelleen.

Historiallisesti uskontorikokset ovat kuuluneet rikoslain ydinkohtiin. Uskontorikossäännökset ovat suojanneet kirkkoa ja sen uskontoa harhaoppeja ja uskonnottomuutta vastaan. Jumalanpilkasta on säädetty rikoslaissa ja tuomittukin kautta historian ankaria rangaistuksia. Kirkkolaki ja rikoslaki niveltyivät aikanaan toisiinsa lähestulkoon yhdeksi kokonaisuudeksi.

Uskontorikosten perinteinen merkitys viime vuosikymmeninä on eri syistä yleistä kehitystä heijastellen selvästi vähentynyt kautta Euroopan. Uskonnonvapaus on toteutettu ja siviiliavioliitto on tullut mahdolliseksi. Yhteiskunnallisen ja oikeudellisen kehityksen myötä uskonto ja uskonnollisuus ovat saamassa uudentyyppisiä merkityksiä. Muhammed-pilakuvajupakka osoitti, että uskonnolliseen kohteeseen suunnattu pilkka voi nykypäivänäkin laukaista mittavia prosesseja globaalissa viestintäympäristössä. Se herätti myös pohtimaan sananvapauden rajoja suhteessa uskonnollisten yhteisöjen ja niiden omaksumien uskonkappaleiden suojaan. Uskonnon asema rikosoikeudessa vaatii kaikesta päättäen uudelleenarvioita ja testaa samalla hyvin näkemyksiämme oikeutetuista rikosoikeuden tehtävistä ja rajoista.

Uskontorikosten sääntely Euroopassa vaihtelee

Suuressa osassa Eurooppaa varsinaiset jumalanpilkkasääntelyt on siis jo kumottu, esimerkkinä olkoon sosialismin ajan Itä-Eurooppa ja valtaosa Länsi-Euroopan maista. Jumalanpilkka on edelleen rangaistavaa muun muassa Italiassa ja Kreikassa sekä Itävallassa ja Hollannissa. Pohjoismaista Suomen lisäksi Tanskassa on kriminalisointi, jota ei kuitenkaan vuosikymmeniin ole sovellettu. Länsi-Euroopassa pontimena muutokselle on ollut sananvapauden korostaminen, Itä-Euroopassa puolestaan sosialismi syrjäytti kirkon valta-aseman. Euroopan kartalla lainsäädännön ratkaisut näyttävät varsin kirjavilta.

Suomessa jumalanpilkasta rangaistaan uskonrauhan rikkomisena. Jumalan pilkan ohella rangaistavaa on sen tarkoituksellinen loukkaaminen, mitä Suomessa rekisteröity uskontokunta pitää pyhänä. Uskonrauhan rikkomista koskevia tai vastaavia uskonnollista loukkaamista koskevia säännöksiä löytyy noin joka toisesta Euroopan neuvoston jäsenmaasta. Tällaisia säännöksiä on myös entisen Itä-Euroopan alueen maissa.

Suomessa vuoden 1998 uudistuksessa tähdättiin alun perin hyvin supistettuun uskonrauhasääntelyyn, mutta eduskuntakäsittelyssä jumalanpilkka ponnahti takaisin lakitekstiin, mistä johtuu tiettyä epäjohdonmukaisuutta. Nyt, vuosikymmenen etäisyyden päästä, tuo ratkaisu näyttää entistä erikoisemmalta. Kotimaisen sääntelyn voi sanoa suosivan valtakirkon uskontoa muihin nähden, koska Jumalaan kohdistuvan pilkan rangaistavuus ei vaadi loukkaamistarkoitusta, vaan normaali tekijän tahallisuus riittää. Eroavuus koskee kuitenkin vain nimenomaan Jumalan pilkkaa, koska kristillisten sakramenttien suoja on sinänsä samalla tasolla kuin muissa uskonnoissa pyhinä pidettyjen asioiden. Vaatimus, että uskonrauhassa tulee olla kyse rekisteröidyn uskontokunnan pyhänä pitämästä, sulkee suojan ulkopuolelle Suomessa rekisteröimättömät uskontokunnat.

Uskonrauhan loukkaaminen esillä Suomessa harvoin

Uskonrauhan rikkomisesta on viime vuosina tuomittu Suomessa rangaistuksia vain harvakseltaan. Yhdessä tuomiossa vuodelta 2008 oli kyse muslimiyhteisön uskonrauhan loukkaamisesta, kun julkaistiin internetsivustoilla islaminuskon kannalta loukkaavaa aineistoa. Internetympäristössä onkin aikaisempaa yksinkertaisempaa tuottaa ja levittää myös tämäntyyppistä sisällöltään loukkaavaa aineistoa.

Valtakunnansyyttäjänvirasto on tehnyt syyteharkintaratkaisuja muutamissa asioissa. Sananvapauden suojasta joukkoviestinnässä on omia säännöksiään, joilla pyritään erityisjärjestelyin varmistamaan syyteharkinnan tasoa tältä kannalta. Jutuissa on myös hankittu uskontokysymysten asiantuntijoilta kannanottoja ilmaisujen uskonnollisesta merkityksestä. Kun kyse on vieraammista uskonnoista ja niiden mukaan pyhistä asioista, ratkaisevaksi tulee sen arviointi, onko loukkaajalla loukkaamistarkoitus. Loukkaamistarkoituksen tulee lain esitöiden valossa olla sellaisenkin henkilön todettavissa, joka ei itse kuulu kyseisen uskonyhteisön piiriin.

Mitä uskonrauha tarkoittaa?

Rikosoikeuden rajoista keskusteltaessa on syytä muistaa, että puhtaat moraalikriminalisoinnit eivät ole rikosoikeuden lainsäädäntöperiaatteiden mukaan hyväksyttäviä. Tästä syystä uskontorikoksissa on voitava osoittaa suojeltava erityinen oikeushyvä. Meillä vastauksena on uskonrauhan suojaaminen. Ongelmat koskevat sitä, mitä uskonrauhalla oikeastaan tarkoitetaan. On nimittäin selvää, ettei nykyaikana säännöksen tarkoituksena ole edistää uskonnollisuutta sinänsä. Uskonnollisuuden ei voida enää ajatella "kannattelevan" rauhaa ja järjestystä yhteiskunnassa, joka on käsitettävä yhä selvemmin maallisemmaksi yhteisöksi.

Uskonrauha ei liioin voi tarkoittaa uskonnollisten uskomusjärjestelmien suojaamista ulkopuoliselta arvostelulta ja kritiikiltä, koska sellainen rajoittaisi sananvapautta liiaksi ja estäisi myös sekä uskontojen välistä että niiden sisäistä keskustelua ja uudistumista.

Ilmeistä lienee, että uskonrauhan täytyy hyväksyttävältä ytimeltään palautua yksilön oikeuteen harjoittaa uskontoaan tarvitsematta kohdata tämän uskonsa vuoksi vihaa, syrjintää ja muuta uhkaa. Suomessa uskonrauha turvataan vielä nykyisin tätä laajemmin, koska tietynlaisen loukkaavan sisällön esittäminen on rangaistavaa ilman tällaista lisätäsmennystä.

Rikoslain uskonrauhan rikkomista koskeva säännös on sinänsä sijoitettu yleistä järjestystä vastaan kohdistuviin rikoksiin eli rikoslain 17 lukuun. Syy siihen, että asiasta on vielä vuonna 1998 katsottu tarpeelliseksi antaa säännöksiä, liittyykin siihen, että julkinen uskonnon pyhien arvojen pilkkaaminen, jos se saisi tapahtua kenenkään siihen puuttumatta, voisi johtaa yleisen järjestyksen vaarantumiseen. Lainsäätäjä lienee käytännössä harkinnut asian niin, että rangaistava menettely samalla loukkaa yhteiskuntarauhaa. Uskonrauhan taustalta paljastuu siten toinen oikeushyvä, yhteiskuntarauha. Mutta tämäkään vastaus ei täysin tyydytä.

Uskonnosta syrjintäperuste

Euroopan neuvoston piirissä on vastikään käsitelty uskonnon ja rikosoikeuden suhdetta. Selvä päätelmä on, että uskonnollisia ryhmiä tulisi suojata viharikoksilta samaan tapaan kuin muitakin suojaa tarvitsevia ryhmiä, mutta tarvetta erilliselle uskonrauhan rikkomista koskevalle rikosoikeudelliselle sääntelylle ei enää ole. Moniarvoisessa yhteiskunnassa uskontokysymyksiä tulee voida käsitellä vapaasti ja periaatteellisten näkökohtien estämättä. Jumalanpilkka- ja uskonrauhanrikkomiskriminalisoinnit tulisi tämän vuoksi kumota, kun taas vastaavasti viharikosten sääntelyssä tulisi ottaa huomioon myös uskonnollisten ryhmien suojan tarpeet. Uskontorikosten sääntely on tässä mielessä siirtymässä rasismin ja syrjinnän vastaisten toimien yhteyteen.

Uskonnolliseen ryhmään kohdistuva uhkailu, panettelu sekä solvaaminen ovat jo nykyisin Suomessa rangaistavaa kiihottamisena kansanryhmää vastaan. Sananvapautta voidaan siis rajoittaa, jotta myös uskonnollisia ryhmiä suojataan tällaista kiihottamista vastaan. Euroopan unionissa onkin vastikään hyväksytty puitepäätös rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin, joka sisältää eräitä tällaisia kriminalisointivelvoitteita.

Ajatuksena on nykyisin, että uskonnollisuus ja uskonnon harjoittaminen ovat yksilön ihmisoikeus, joka pitää taata ja jota ei saa rajoittaa syrjivin toimenpitein. Uskonto on tässä merkityksessä osa yksilön identiteettiä siinä missä muutkin kielletyt syrjintäperusteet, kuten rotu, kansallinen tai etninen alkuperä, ihonväri, kieli, sukupuoli, ikä, perhesuhteet, sukupuolinen suuntautumisen, terveydentila, yhteiskunnallinen mielipide ja poliittinen tai ammatillinen toiminta. Esimerkiksi syrjintää ja työsyrjintää koskevissa rikossäännöksissä uskonto esiintyy tässä merkityksessä.

Kirjoittaja on oikeustieteen professori Helsingin yliopistossa.

 
Julkaistu 10.3.2009