Väkivaltaa koskevissa tutkimuksissa uhkailu ymmärretään usein jonkinlaiseksi väkivallan esiasteeksi tai sen lievimmäksi muodoksi. Monta kertaa fyysistä väkivaltaa edeltääkin uhkailu ja provosointi. Samantapainen ajatus uhkailun ja varsinaisen rikoksen suhteesta tuntuu olevan esimerkiksi rikoslain säännöksessä laittomasta uhkauksesta (Rikoslain 25 luku, 7 §). Väkivallalla uhkailu tai muu laiton uhkaaminen voi kuitenkin olla seurauksiltaan varsin vakavaa ja aiheuttaa uhrilleen vaikeita henkisiä kärsimyksiä.

Uhkailu on osa vallankäyttöä ja sitä esiintyy kaikessa ihmisten sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kukapa ei olisi käyttänyt lasten kasvatuskeinoina uhkailua, kiristystä ja lahjontaa. Rangaistuksella uhkaaminen on keskeinen osa myös rikosoikeudellista ajattelua. Toisaalta erilaisten tilanteiden kokeminen uhkaavaksi ja uhan vakavuus ovat varsin subjektiivisia kokemuksia: ei olekaan ihme, että laiton uhkaus rikoksena on asianomistajarikos. Kysymys uhkailusta ja sen paheksuttavuudesta on siten mitä mutkikkain.

Ihmiset kokevat uhkaavia tilanteita kotona, kouluissa, työpaikoilla ja vapaa-ajalla. Työpaikoilla uhkaavat tilanteet saattavat tulla asiakkaiden taholta tai työyhteisön sisältä. Esimerkiksi rahoitusalalla työntekijät tuntuvat kokevan asiakkaiden taholta erialaisia uhkailuja verrattain usein, kuten Olli Mannisen artikkelissa todetaan. Aivan erityinen ongelmansa ovat turvallisuusalalla työskenteleviin kohdistuvat uhkaukset. Saatamme ajatella, että poliisin tai syyttäjien työn "luontaisetuihin" kuuluu uhan kanssa eläminen. Vaikeampi on ymmärtää havaintoja, joita Anne Mäkinen ja Noora Ellonen tuovat artikkelissaan hätäkeskuspäivystäjien varsin raadollisista kokemuksista.

Uusien sosiaalisten medioiden käytön laajentuminen on tuonut aivan uusia mahdollisuuksia myös sellaisten uhkaavien viestien levittämiselle, jotka eivät kohdistu vain yksilöihin vaan kokonaisiin väestöryhmiin ja joiden tarkoitus on poliittinen: asettaa ihmisryhmiä vastakkain. Vihan lietsonta sosiaalisessa mediassa on selvästi yleistynyt. Internetiin perustuva vuorovaikutteinen viestintä on tuonut meidät tilanteeseen, jossa joudumme miettimään aivan uudella tavalla sananvapauden ja poliittisen korrektiuden kysymyksiä. Samalla kun sosiaalinen media tarjoaa tilaisuuksia kansalaisten poliittiselle organisoitumiselle ja demokratialle, se voi arvaamattomalla tavalla myös kärjistää yhteiskunnallista keskustelua. Kuten Jarmo Rinne artikkelissaan toteaa, vihapuheen suitsiminen yksinomaan valvonnan keinoin on kuitenkin pystyyn kuollut ajatus. Paras tapa vastustaa julkisia vihapuheita on osallistua keskusteluun ja argumentoida sellaisen politiikan puolesta, joka rakentaa yhteiskuntaa eikä hajota sitä.