Osnabrückissa julkistettiin syyskuun lopussa yli 10 000 naisen haastatteluun perustuvan väkivaltatutkimuksen tulokset. Saksan parisuhdeväkivaltaa koskevat luvut vastasivat suunnilleen Suomessa viime vuosikymmenen lopulla tehdyn Usko, toivo, hakkaus -raportin tuloksia. Samassa tilaisuudessa esiteltiin miehiin kohdistunutta väkivaltaa selvittäneen pilottitutkimuksen tuloksia. 

Saksalainen tutkimusryhmä suunnitteli miehiin kohdistunutta väkivaltaa koskevaa tutkimusta parin vuoden ajan mm. tekemällä asiantuntijoiden ja uhrien teemahaastatteluja. Surveyhaastattelut tehtiin käyntihaastatteluina. Parisuhdeväkivaltaa koskeviin kysymyksiin miehet vastasivat erillisellä kyselylomakkeella.

Haastattelulomakkeen väkivaltakysymykset käsittivät lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisena koetun fyysisen, seksuaalisen ja henkisen väkivallan eri muodot.

Tutkimuksen tekijät Ludger Jungnitz, Hans-Joachim Lenz, Ralf Puchert, Henry Puhe ja Willi Walter esittelivät innostuneina pilotin tuloksia. Tärkeä perushavainto oli se, että miehiä voidaan tutkia, ja että he suostuvat puhumaan (sekä vastaamaan kyselylomakkeen kysymyksiin) kokemastaan väkivallasta. Tekijät kertoivat tutkimuksen tuoneen uutta tietoa sukupuolisuudesta ja väkivallasta, muun muassa miesten haavoittuvuudesta. Tutkimuksessa tuli ilmi myös miesten erilaisten tukipalvelujen tarve.

Väkivallan jatkumo

Tutkijat määrittivät miesten kokeman väkivallan eräänlaiseksi jatkumoksi, jonka molemmista päistä jää kertomatta tapauksia. Toisessa ääripäässä tapauksia jää piiloon siksi, että miesten arkielämässä, "maskuliinisessa normaaliudessa", tietynlainen on väkivalta on niin tavallista, ettei sitä pidetä väkivaltana eikä näin ollen paineta muistiin. Tällaista on esimerkiksi julkisilla paikoilla tapahtuva väkivalta, joka saatetaan määritellä pelkästään riidaksi, toisena esimerkkinä lapsen vanhemmilta saama kuritus. Miehet eivät ylipäätään halua tunnistaa itsessään puolustuskyvytöntä uhria. Väkivallan toisessa ääripäässä ovat tabuiksi luokiteltavat tilanteet, jotka poikkeavat liiaksi "oikean" mieheyden normeista. Tällaiset tapaukset koetaan häpeällisiksi eikä niitä siksi haluta muistaa tai kertoa niistä. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi seksuaalinen ahdistelu ja raiskaus. Kummankin ääripään väkivaltakokemukset ovat tutkijoiden mukaan aliedustettuina tutkimustuloksissa. Piiloon jäävien ääripäiden suuruutta voidaan pienentää huolellisella suunnittelulla.

Yleisesti ottaen miehet kokivat lapsuudessa ja nuoruudessa paljon enemmän väkivaltaa kuin aikuisena, ja lasten ja nuorten kokema fyysinen väkivalta näyttää lisääntyneen, vaikka vanhempien lapsille tekemä väkivalta on vähentynyt. Tämä johtopäätös on tehty siitä, että alle 35-vuotiaiden vastaajien kertomissa kokemuksissa esiintyi vähemmän vanhempien kurinpitokeinona käyttämää fyysistä väkivaltaa kuin iäkkäämmillä vastaajilla; samalla muunlaista väkivaltaa kokeneensa kertoi nuorempaan ryhmään kuuluvista selvästi useampi kuin 35 vuotta täyttäneistä miehistä.

Aikuiset, erityisesti nuoret miehet joutuivat väkivallan uhriksi useimmin yleisellä paikalla, ja yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tekijä oli toinen mies, monesti tuntematon. Tämän kertovat perinteisetkin uhritutkimukset. Henkistä väkivaltaa miehet kokivat yleisesti työpaikalla.

Miehisinä väkivallan erityisalueina nousivat esiin sotakokemukset sekä varusmies- ja siviilipalvelu. Monilla iäkkäillä vastaajilla niin siviilinä kuin sotilaanakin koettu sota-aikainen väkivalta painoi mieltä edelleen. Nuorten miesten varusmiespalvelussa kokema väkivalta, erityisesti henkinen väkivalta oli erittäin yleistä. Siviilipalvelussa tällaisten tekojen riski ei ollut yhtä yleinen, mutta silti huomattavasti suurempi kuin tavallisessa siviilielämässä.

Joka neljäs kokenut parisuhdeväkivaltaa

Yksi väkivaltakeskustelun kuuma aihe on viime vuosina ollut parisuhdeväkivallan yleisyys. Käsitykset ovat etenkin miesten kokeman parisuhdeväkivallan osalta vaihdelleet saksalaisten tutkijoiden mukaan voimakkaasti: miesten dominoimassa yhteiskunnassa miehen kokema parisuhdeväkivalta koetaan toisaalta käsittämättömäksi asiaksi, ja sen olemassaolo kiistetään. Toisaalta on tihkunut tutkimustietoa, jonka mukaan miehet kokevat parisuhdeväkivaltaa lähes yhtä usein kuin naiset. Naisten kokeman parisuhdeväkivallan yleisyys on tiedossa, nyt Saksassakin. Entä miehet?

Lähes joka neljäs (23 %) mies oli haastattelujen mukaan kokenut joskus parisuhteessaan vähintään lievää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Saksan naisuhritutkimuksessa vastaava luku oli 25 %. Tutkimuksen ennakkoraportissa ei ole haastatteluissa käytettyjä väkivaltakysymyksiä, joten väkivallan eri muotojen sisältö ja yleisyys jäävät tässä selostuksessa avoimiksi. Ilmeisesti kysymykset olivat samoja kuin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa selvittäneessä tutkimuksessa eli varsin kattavia. Tutkijat totesivat, ettei lievimpiä väkivallan muotoja voida tulkita yksiselitteisesti väkivallaksi.

Puolet miehistä kertoi, ettei ollut vastannut väkivallalla puolison tekemään fyysiseen väkivaltaan, ja runsas puolet, ettei ollut aloittanut väkivaltaa. Kukaan haastatelluista miehistä ei ollut ilmoittanut kokemastaan parisuhdeväkivallasta poliisille.

Ovatko tulokset luotettavia?

Valitettavasti Saksan miesuhritutkimuksessa säästettiin väärässä paikassa: pilotin otoskoko oli vain 266 miestä, joten tuloksista ei voida tehdä luotettavia yleistyksiä. Miesuhritutkimuksen ohjausryhmään kuulunut professori Helmut Kury oli huolissaan siitä, että varsinaista tutkimusta varten ei ainakaan syyskuussa ollut saatu rahoitusta.

Ovatko tulokset "tosia" vai onko kyseessä pilottitutkimuksen tehneiden pioneerien sensitiivisen innostuneisuuden tuottama yliestimaatti miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta? En osaa vastata tähän. Mielestäni miesten parisuhdeväkivaltakokemuksia ja niiden seurauksia olisi kuitenkin syytä tutkia Suomessakin, samoin eri sukupuolten parisuhdeväkivallan määrittelyjä ja väkivallalle antamia merkityksiä.

Kirjoittaja on erikoistutkija Poliisiammattikorkeakoulussa.

HAASTE 4/2004