Analyysini alaikäisten rikollisuuden tulkintojen muutoksista sijoittuu suomalaiseen lainsäätämiskäytäntöön. Kävin läpi historiallisia lainsäätämisaineistoja ja laajensin aineistoani myös aikalaisanalyyseihin, opillisiin kirjoituksiin, arkistolähteisiin ja biografioihin. Tutkimus alkaa 1860-luvulta ja päättyy 1960-luvun loppuvuosiin. Rajaus perustuu aineistosta nousseeseen periodisointiin, jonka perustana olivat alaikäisten rikollisuutta koskevien puhetapojen muutokset.

Vuoden 1734 rikoslain "lapsi-ikäiset"

1860-luku oli yksi valtiollisen elämän murroskohdista. Aleksanteri II kutsui tuolloin säätyvaltiopäivät koolle ensimmäistä kertaa 54 vuoteen. Sen jälkeen valtiopäivätoiminta oli säännöllistä joitain pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Yksi 1800-luvun lopun keskeinen lainsäädäntöhanke oli rikoslainsäädännön uudistaminen, joka aloitettiin valiokuntatyöskentelynä vuonna 1862. Sitä valmisteli kaksi komiteaa, joiden mietinnöt julkaistiin vuosina 1875 ja 1884. Vuoden 1884 mietintö oli valtiopäiville vuosina 1885 ja 1888 annettujen keisarillisten esitysten pohjana.

Vuoden 1734 "Pahategon Caaressa" rikoksen tehneistä lapsista puhuttiin "lapsi-ikäisinä". Kaaressa ei ollut yleistä syyntakeisuusikärajaa ja lapsen rikos tuli käsitellä rikosnimikkeen yhteydessä mainitun ikärajan mukaisesti. Laissa oli määritelty myös tekoja, joiden suhteen ei sovellettu syyntakeisuusikärajoja. Tällaisia tekoja olivat rikoskaaren 14. luvussa mainitut vanhempansa surmaaminen, pahoinpitely ja herjaaminen. Vanhemman henkeen ja terveyteen kohdistuneista teoista lasta voitiin rangaista jopa kuolemalla. Olen nimittänyt ajanjaksoa synnin, rajoittamattoman isänvallan ja vanhatestamentillisen rankaisuoikeuden ajaksi. Ajanjaksolle oli ominaista häpeä- ja ruumiinrangaistusten käyttäminen myös lapsiin.

Lapsi-ikäinen vaihtuu alaikäiseksi

1860-luvulla, jolloin uutta rikoslainsäädäntöä alettiin valmistella, "alaikäisen" positio korvasi "lapsi-ikäisen". Keskeiseksi tavoitteeksi asetettiin lapsiväestön institutionalisointi erilleen vanhemmista rikoksentekijöistä Saksan ja Ranskan mallien mukaisesti. Ensimmäinen tämän suuntainen muutos oli vuonna 1866 säädetty "Asetus wapausrangaistusten toimeenpanemisesta", jossa säädettiin mahdollisuudesta sijoittaa alle 18-vuotias henkilö kuritushuoneen sijasta kasvatuslaitokseen tai säilyttää vankilassa muista vangeista erillään. Asetuksessa puhuttiin alle 18-vuotiaista henkilöistä "nuorina pahantekijöinä".

Koko lapsiväestön institutionalisoiminen "aikuisuuden odotushuoneisiin" rikosoikeudellisten käytäntöjen kentällä toteutettiin varsinaisen rikoslain säätämisprosessissa. Rikoslain uudistamisprosessi oli siirtymä suhteellisen sääntelemättömästä isänvallasta kohti yhteiskunnallista lapsuutta. "Alaikäinen" kirjoitettiin ensi kerran vuonna 1875 valmistuneeseen rikoslakikomitean mietintöön. Sieltä se siirtyi vuoden 1884 tarkastuskomitean mietinnön kautta valtiopäiville, jossa rikosoikeudelliseksi syyntakeisuusikärajaksi vahvistettiin 15 vuotta. Seitsemää vuotta nuorempia ei ollut mahdollista määrätä lapsille sopivana pidettyjen ei-rikosoikeudellisten seuraamusten, kurituksen ja kasvatuslaitokseen sijoittamisen, kohteeksi. Mainitut ikärajat jäljentyivät lakiin vuoden 1734 lakiin kirjatuista omaisuus- ja väkivaltarikoksia koskevista säännöksistä.

Alaikäisten ja täysi-ikäisten välille tehty ero on päiviimme saakka ollut rikollisuutta koskevan keskustelun pysyvä piirre. Syyntakeisuusikäraja ja muut rikollisuutta säätelevät ikärajat ovat tutkimukseni valossa näyttäytyneet "generatiivisina mekanismeina", jotka jakavat ihmiset aikuisväestöön ja lapsiväestöön. Ikärajoja, jotka rajaavat ja muodostavat lapsiväestön, voi pitää modernin lapsuuden tunnusmerkkeinä.

Ruumiin- ja häpeärangaistuksista tahdon vahvistamiseen

Alaikäisten rikollisuutta koskevat tulkinnat ovat olleet historiallisesti muuttuva elementti. Kronologisin ikärajoin eristetty tila on täyttynyt sosiaalista todellisuutta tuottavin, ajassa muuttuvin puhetavoin. 1800-luvun loppupuolella siirryttiin 1734 lainsäädäntöä värittäneestä synnin, säätelemättömän isänvallan ja vanhatestamentillisen rankaisuoikeuden ajasta puuttuvan tahdon ja siveellisen turmeluksen ajanjaksoon (1860-). Puhetapaa ehdollistivat suuriruhtinaskunnan itsenäistymispyrkimykset, suomalaisuusliikkeen ja siinä toimineiden juristien tavoitteet, hegeliläinen yhteiskuntafilosofia ja klassinen rikoslainoppi.

Ajanjakso saa nimensä siitä, että alaikäisten rikokset ymmärrettiin puuttuvasta tai heikosta tahdosta johtuvana siveellisenä turmeluksena. Tahtoa vahvistettiin vanhemman antamalla ruumiillisella kurituksella tai kasvatuslaitokseen määräämisellä. Kasvatuslaitoksessa tahtoa vahvistettiin ankaralla kurilla, järjestyksellä, tiedoilla, työllä ja jumalanpelolla. Seuraamukset eivät olleet rikosoikeudellisia sanktioita vaan tuolloin lapselle sopiviksi katsottuja puuttuvan tai heikon tahdon vahvistamisen keinoja.

Tahdon vahvistamisesta suojeluun

Uudet alaikäisten rikollisuutta koskeneet lainsäätämistoimet aloitettiin 1890-luvun lopussa, vaikka rikoslainsäädäntö oli vastikään saatu aikaiseksi. 1800-luvun loppuvuosista alkanut suuri suojelun projekti (1895-) päättyi 1940-luvun alussa maan ensimmäisen lastensuojelulain ja nuorisorikoslainsäädännön säätämiseen. Venäjän ja kieliseikkojen sijaan työväestön asema nousi keskeiseksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, joka ehdollisti alaikäisten rikollisuutta koskevaa puhetapaa; rikollisuuden uskottiin johtuvan tahdon heikkouden lisäksi riittämättömästä suojelusta.

Ensivaiheessa suojelukäytännöt haluttiin organisoida yhteiskunnan suojelemiseksi rikollisilta ja pahantapaisilta lapsilta. Tavoite nojautui valtiopäivillä säätyjen elitistissävyiseen argumentaatioon. Modernin rikosoikeuskoulukunnan suojelukasvatusopin mukaisesti rikollisuudelta haluttiin "katkaista juuret" voimakkailla yhteiskunnallisilla interventioilla. Vuoden 1906 valtiopäiväuudistuksen jälkeen keskustelua alkoivat johtaa väestön alakerrostumista valtiopäiville rekrytoituneet sosiaalidemokraattinaiset. Eliittien yhteiskuntasuojelu vaihtui tätä myötä tavoitteeksi suojella lapsia yhteiskunnan haitallisilta vaikutuksilta.

1920-luvun alkuun sijoittuu kaksi merkittävää ja mielenkiintoista muutosta alaikäisten rikollisuuden tulkinnoissa. Ensinnäkin suvussa etenevä rappeutuminen, degeneraatio, sivuutti puuttuvan tahdon rikollisuuden "sisäisenä" selitysmallina. Lisäksi nuoruutta alettiin pitää ikäkautena, johon ymmärrettiin liittyvän tavallista suurempi herkkyys rikollisiin tekoihin. Puuttuvan tahdon aikakaudella yksilön tahdon oli ajateltu kehittyvän nopeammin tai hitaammin mutta lineaarisesti. "Nuori henkilö" kirjoitettiin ensimmäistä kertaa vuoden 1889 asetukseen työväensuojelusta, mutta rikoslainsäädännön puolelle se liitettiin vasta 1930-luvun lopulla. Työväensuojelun ja rikosoikeuden välittävä linkki oli lastensuojelulaki, joka valmistui vuonna 1936.

Itsenäistymisen jälkeen lapsiväestö ymmärrettiin yhä selvemmin nuoren kansakunnan fyysisenä ja moraalisena resurssina. Vuoden 1936 lastensuojelulaki ja muutamaa vuotta sen jälkeen kirjoitettu nuorisorikoslainsäädäntö olivat tämän biopoliittisen prosessin aikaansaannoksia. Tuomioistuimen määräämä ruumiillinen kuritus lapsen ei-rikosoikeudellisena seuraamuksena poistettiin vuoden 1943 alusta. Sen ajateltiin heikentävän lapsen fyysistä voimaa ja paaduttavan moraalisen herkkyyden.

Ajanjakson nimi suuri suojelun projekti tulee siitä, että lastensuojelulainsäädännön aikaansaamisesta vallitsi viimeistään 1920-luvulta lähtien laaja yhteiskunnallinen konsensus. Yleisesti uskottiin, että lastensuojelulain voimaantulo toisi automaattisesti mukanaan merkittävän parannuksen lapsiväestön asemaan. Lain aikaansaamista koskeneet perustelut vaihtelivat yhteiskuntaryhmittäin. Konservatiivien näkemyksen mukaan valtion etu vaati koko kansan lasten suojelemista. Työväestölle lastensuojelulainsäädäntö merkitsi "köyhän lapsen" yhdenvertaisuutta.

Suojelusta sopeuttamiseen, sopeuttamisesta oikeuksiin

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina huomio lainsäätämiskäytännössä kiinnittyi lastensuojelu- ja nuorisorikoslainsäädännön paranteluun, uusien opillisten näkemysten kirjaamiseen lainsäädäntöön ja käsittelymenetelmien tehokkuuteen. Toista maailmansotaa edeltäneet kriminaalibiologiset selitysmallit häipyivät ja rikollisuus ymmärrettiin nyt yhtenä sosiaalisen sopeutumattomuuden alalajina, jonka ymmärrettiin merkittäviltä osin johtuvan - bowlbylaiseen äidinriistoteoriaan nojautuen – äidin ja lapsen varhaisen vuorovaikutuksen häiriintymisestä. Puhe huonohoitoisista ja pahantapaisista lapsista sekä nuorista rikoksentekijöistä muuttui puheeksi häiriintyneistä, sopeutumattomista ja nuorista lainrikkojista. Alaikäisten rikollisuuden asiantuntijoina pidettiin juristien, teologien ja psykiatrien lisäksi psykologeja ja erityispedagogeja. Olen nimennyt ajanjakson, joka kesti 1960-puolivälin tienoille saakka, tarkoituksenmukaisten laitoskäytäntöjen ja tehokkaan sopeuttamisen aikakaudeksi.

1960-luvun lopussa alaikäisten rikollisuutta koskevaa kysymystä alettiin tulkita kansalaisten oikeuksien, hyvinvointioikeudellisten ja kriminaalipoliittisten periaatteiden sekä sosiologisen - erityisesti funktionalistisen ja leimaamisteoreettisen – teorian näkökulmista. Rikollisuuden sääntely alettiin nähdä aiempaa selkeämmin osana laajaa yhteiskuntapolitiikkaa ja suppeammin sen lohkoja sosiaali- ja kriminaalipolitiikkaa, joita koskevat toimenpiteet haluttiin selkeästi erottaa toisistaan. 1980-luvulla lasten oikeuksia painottava puhetapa lävisti lainsäätämishankkeet ja rikollisuusilmiö joutui entistä marginaalisempaan asemaan.

Kohti uutta strategiaa?

Alaikäisten ja täysi-ikäisten välille tehty ero on ollut modernin aikakauden pysyvä piirre. Ero kuvastaa lapsuuden ja aikuisuuden sisäistä ja välttämätöntä suhdetta. Syyntakeisuusikärajaa ja muita rikollisuutta sääteleviä ikärajoja voi pitää modernin lapsuuden tunnusmerkkeinä, joilla lapsiväestö on eristetty omiin rikollisuutta koskeviin "aikuisuuden odotushuoneisiinsa". Odotushuoneet täyttäneet kulttuuri-, puhetapa-, tulkinta- ja reaktiomuutokset ovat olleet muuttuva elementti. Muutokset ovat olleet suhteellisen tiiviisti yhteydessä aikansa yhteiskuntapoliittisiin kysymyksiin, harjoitettuun yhteiskuntapolitiikkaan ja rikollisuuskysymystä laajempiin lapsiväestön hallintastrategioihin.

Näitä päätelmiä vasten tarkastellen oman aikamme lasten ja nuorten rikollisuutta koskeva keskustelu näyttää varsin mielenkiintoiselta. 1990-luvulta lähtien julkisessa keskustelussa ja ammattikäytännöissä on vakiintunut suhteellisen homogeeninen tapa puhua riskinuorista tai syrjäytymisvaarassa olevista nuorista, joiden tekemisiin reagoidaan riskiarvioiden, varhaisen puuttumisen ja nollatoleranssin tapaisin keinoin. Lasten ja nuorten rikollisia tekoja koskeva keinovalikoima muotoillaan mielellään rikosoikeudellisten seuraamusten koventamista ja kontrollin kiristämistä koskevaksi kysymykseksi. Esimerkiksi viime vuosina valtiopäivillä tehdyt aloitteet lapsuuden ja aikuisuuden rajapyykin poistamisesta ovat historiallisesti täysin ainutlaatuisia.

Herää luonnollisesti kysymys, mitä näin radikaalit avaukset, joissa syyntakeisuusikärajan poistamista on vaadittu hyötyjen ja haittojen punninnan sijasta "pahimman mahdollisen tapauksen" retoriikalla, indikoivat? Onko kyse paluusta kohti kurin ja järjestyksen strategiaa vai ollaanko menossa kohti aivan uutta kulttuuria, jota varhaista puuttumista, nollatoleranssia ja syyntakeisuusikärajan poistamista koskevat hankkeet kuvastavat?

Timo Harrikarin yhteiskuntapolitiikan väitöskirja "Alaikäisyys ja rikollisuuden muuttuvat tulkinnat suomalaisessa lainsäätämiskäytännössä" tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa marraskuussa.

HAASTE 4/2004