Omaisuusrikoksista kiinni jääneitä lapsia oli hankkeessa mukana ensimmäisenä vuonna 88 (43 tyttöä, 45 poikaa) ja toisena vuonna 78 (32 tyttöä, 46 poikaa). Lapset olivat 7–17-vuotiaita, keskimäärin 13-vuotiaita. Osa lapsista ja heidän vanhemmistaan haastateltiin. Toimijatahoista haastateltiin projektin sosiaalityöntekijän Eija Koittolan lisäksi poliisi-, nuoriso- ja koulutoimen edustajia. Arviointia varten kerättiin myös mukana olleiden perheiden lastensuojelun asiakirjatiedot, poliisitilastot rikoksista epäiltyjen lasten ja nuorten määristä ja dokumentit Näppiksen tiedotustoiminnasta.

Näppis alkoi tiedotustilaisuudella, joka järjestettiin yhteistyötahoille. Sen jälkeen sosiaalityöntekijä ja poliisi kävivät kauppaliikkeissä ja jakoivat projektin tiedotetta. Oveen, seinään tai ilmoitustaululle kiinnitettävän esitteen ajateltiin jo sinänsä ehkäisevän rikoksia. Kouluille ja tiedotusvälineille suunnattiin niin ikään tietoiskuja.

Kaupan tai vartiointiliikkeen edustajan odotettiin ilmoittavan poliisille aina, jos lasta epäiltiin rikoksesta. Ilmoituksen jälkeen poliisi saapui paikalle, kirjasi lapsen henkilötiedot, tutki hänen tavaransa, ilmoitti vanhemmille ja otti yhteyttä projektin sosiaalityöntekijään. Sosiaalityöntekijä puolestaan otti yhteyttä lapsen vanhempiin ja järjesti perheelle keskustelutilaisuuden luonaan. Keskustelussa käsiteltiin lapsen tekoa ja pohdittiin, tarvitseeko perhe apua tai tukea elämäntilanteeseensa. Joissakin tapauksissa lapsi tai koko perhe ohjattiin sopivaan hoitopaikkaan.

Arvioinnissa huomattiin, että toimintamalli vaihteli jonkin verran tilanteesta toiseen. Toisinaan kauppa ilmoitti näpistyksestä kouluun, josta otettiin yhteyttä vanhempiin. Joissakin tapauksissa poliisi vei lapsen poliisilaitokselle ja otti vasta sitten yhteyttä sosiaalityöntekijään. Joskus poliisi ilmoitti asiasta vanhemmille, jotka hakivat lapsen kotiin. Näissä tapauksissa sosiaalityöntekijä otti myöhemmin yhteyttä vanhempiin. Näpistystilanteeseen saapuvalla poliisipartiolla ei välttämättä ollut tietoa näpistelijän iästä tai teon yksityiskohdista, joten paikalle saattoi tulla kaksikin aseistettua partiota, vaikka vastassa oli karkkia näpistänyt seitsenvuotias.

Kontrollia ja tukea

Mukana olleet tahot näkivät Näppiksen tavoitteet ja toimivuuden hieman eri tavoin. Tyytyväisimpiä projektiin olivat poliisi, sosiaalityöntekijä ja vanhemmat. Lapset itse ja kaupan edustajat olivat vähiten tyytyväisiä.

Näppiksen hyviä ja huonoja puolia tarkasteltiin kontrollin ja tuen ulottuvuuksilla. Toimintaan sisältyvä kontrolli tarkoittaa sitä, että lapsi jää heti kiinni teostaan ja joutuu vastuuseen. Poliisien mielestä kiinnijääminen ja vastuuttaminen olivat myönteisiä asioita. Heidän ajatuskulkunsa oli yksinkertainen: kun tekee väärin, pitää saada rangaistus. Kontrolli voi merkitä lapsen (ja perheen) leimautumista ja tarpeettoman rankkaa säikäytystä. Vanhempien liiallinen syyllisyys, ahdistuminen ja huolestuminen oli vastaajien mukaan myös mahdollista.

Yksi haastatelluista poliiseistakin katsoi, että toimintamallissa puututaan liian rajusti lasten näpistelyyn. Hän kuvasi asiaa seuraavasti: "Se 7-9-vuotias on siellä ja kaks isoo korstoo tulee virkapuvut päällä, aseet mukana, ja vie sen kaiken kansan edessä, niin se sokki on liian kova niille, ei sen nyt niin rankka tarvii olla. Autossa voi olla koirakin, joka haukkuu. Pitäis vähän miettiä sitä hommaa."

Tuen ulottuvuus puolestaan kuvaa, kuinka apua tarvitsevat lapset voidaan projektin avulla tunnistaa ja saada jatkohoidon piiriin. Tuen antamisen kääntöpuolena on tietenkin työmäärän lisääntyminen ja ikuinen käytettävissä olevan ajan ja henkilöstön niukkuus. Projekti voi myös henkilöityä liikaa yksittäisiin toimijoihin, joiden antaman tuen varassa malli lepää.

Saavutettiinko tavoitteet?

Näppiksen keskeinen tavoite oli pysäyttää lapsen rikollinen käyttäytyminen. Tavoitteen saavuttamista voidaan tarkastella sekä haastattelujen että tilastojen valossa. Kaikki haastatellut vanhemmat kertoivat, että lasten rikollinen käyttäytyminen oli intervention jälkeen loppunut. Asiakirjatietojen mukaan vain kuusi (7 %) lasta uusi tekonsa projektivuonna 1999 ja kahdeksan (10 %) projektivuonna 2000. Nämä seikat eivät välttämättä kerro projektin tehosta, sillä suurin osa lapsista oli ensikertalaisia kokeilijoita.

Epäiltyjen määrät kasvoivat selvästi projektin alkamisvuonna 1999. Tämä johtunee siitä, että lasten rikoksista ilmoitettiin aikaisempaa aktiivisemmin poliisille. Näpistysten ja muidenkin omaisuusrikosten määrien kääntymisessä taas laskuun vuonna 2000 lukuun ottamatta 15–17-vuotiaiden kaikkia omaisuusrikoksia kyse voi olla joko projektin tehosta tai ilmoittajien laiskistumisesta. Arvioinnin perusteella varmoja päätelmiä asiasta ei voi tehdä.

Näppis näytti onnistuneen lastensuojelullisen avun tarjoamisessa projektissa mukana olleille perheille. Vuoden 1999 Näppis-lapsista lastensuojelun asiakkaana oli jo ennen projektia ollut 36 lasta (41 %). Vuonna 2000 entisiä lastensuojeluasiakkaita mukana oli 42 (54 %). Arviointihetkellä helmikuussa 2001 lastensuojelun asiakkaina oli ensimmäisen projektivuoden lapsista 19 ja toisen vuoden lapsista 22. Tällä tavoin arvioiden ensimmäisen vuoden Näppis-lapsista pitempiaikaisen lastensuojelun tarpeessa oli 21,5 %. Toisen vuoden lapsista 28 % tarvitsi vielä projektin jälkeenkin lastensuojelun tukea.

Näppiksen painopiste oli toisena projektivuonna yhä selvemmin siirtynyt lastensuojelun asiakasperheisiin. Lastensuojelun tarpeen perusteina olivat useimmiten vanhempien päihdeongelmat, äidin mielenterveysongelmat ja lapsen laiminlyönti. Riitaisat erotilanteet korostuivat näissä perheissä.

Näppiksen käyttöteoria ja arvot

Arvioinnissa pyrittiin erittelemään myös Näppiksen taustalla olevia arvoja ja toimintamallin eettistä perustaa. Hankkeen toimijoita vaikutti ohjanneen eräänlainen käyttöteoria rikosten ehkäisystä: otaksuttiin, että varhainen ja välitön puuttuminen ehkäisee rikollisuutta.

Tämä oletus jättää huomiotta sen, että suurimmalla osalla lapsista teko ei ennakoi rikollista kehitystä. Heille näpistys on normaaliin kehitykseen kuuluvaa oikeaksi ja vääräksi tiedetyn toiminnan rajojen kokeilua. Nämä lapset eivät jatkaisi tekojaan, olipa käynnissä projekti tai ei.

Varhaista puuttumista ei kannattaisikaan kohdistaa valikoimatta kaikkiin lapsiin, jotka jäävät kiinni rikoksesta. Rikosten vakavuus tai toistuvuus tulisi ottaa huomioon, koska juuri vakavat ja toistuvat teot todennäköisimmin ennakoivat rikollista kehitystä. Tikkukaramellin näpistäminen kerran elämässä on eri asia kuin kalliiksi tiedetyn tavaran kähvellys päivittäin.

Toiseksi Näppiksen käyttöteoriassa ajateltiin, että välitön seuraamus ehkäisee rikollista käyttäytymistä. Ei ole kuitenkaan tieteellisiä todisteita siitä, että lapsen käyttäytymistä ohjattaisiin tehokkaasti antamalla kielletystä teosta välittömästi jokin kielteinen seuraamus. Lapsen edun mukaista ei liene, että hän joutuu poliisitoimen kohteeksi, pelästyy, ahdistuu ja kenties itkeekin.

Välittömän seuraamuksen oletettiin Näppiksessä olevan välttämätön, jotta lapsi oppisi tehneensä väärin. Tässä kehitysvaiheessa lähes kaikki lapset kuitenkin ovat jo oppineet oikean ja väärän välisen eron ja tietävät näpistäessään tekevänsä väärin. Juuri säikähtäminen ja ahdistuminen kiinnijäämisen yhteydessä on merkki siitä, että oikean ja väärän välinen ero on tiedossa. Sitä ei siis ole tarpeen opettaa Näppiksen kaltaisen projektin avulla.

Kolmas Näppiksen keskeinen arvo oli ajatus siitä, että vastuun ottaminen teosta ehkäisee rikoksia. Vastuun periaate ulotettiin projektissa erityisesti lapseen itseensä ja hänen vanhempiinsa mutta samalla yhteisöön "koko kylä kasvattaa" -periaatteen mukaisesti. Puuttuminen alle 15-vuotiaiden rikoksiin nähtiin yhteisenä vastuuna. Esimerkiksi haastatellut poliisit paheksuivat sitä, etteivät kaikki kauppiaat halunneet ilmoittaa lasten näpistyksistä poliisille. Osa kauppiaista ei puolestaan pitänyt vastuullisena toimintana sitä, että lasten näpistelyistä tehdään poliisiasioita.

Onkin syytä pohtia, mikä on toimijatahojen vastuu Näppiksen kaltaisessa toiminnassa. Onko vastuu puuttumisen vastuuta vai vastuuta siitä, ettei puututa valikoimattomasti tai lasta säikäyttävin toimin?

Poliisitoimet ja etiikka

Eettisiä pohdintoja Näppis herätti lähinnä poliisin toimien takia. Projektissa kyse oli useimmiten alle 15-vuotiaan lapsen ensimmäisestä näpistyksestä. Monille lapsille poliisin saapuminen paikalle ja poliisin kuulusteltavaksi joutuminen aiheutti pelkoa, häpeää ja ahdistusta. Osa lapsista sai kotonaan rangaistuksen, joka haastateltujen lasten mukaan yleisimmin oli kotiaresti tai joidenkin etujen menettäminen.

Oli mahdollista, että lapsi saattoi saada teostaan ankaria rangaistuksia juuri siksi, että näpistyksestä oli tullut poliisiasia. Yhden poliisivastaajan mukaan moni lapsi oli kiinni jäätyään todennut, että "nyt mä saan selkään". Sosiaalityöntekijän mukaan oli mahdollista, että lapsi sai rangaistuksia vanhemmiltaan. Niistä puhuttiin yhteisneuvotteluissa. Kotiintuloaikoja oli tiivistetty ja kotiarestia tullut siten, että lapsi oli saanut käydä vain koulussa ja harrastuksissa. Joskus lapset pyysivät anteeksi vanhemmiltaan.

Jos Näppis altistaa lapsia kotona rangaistuksille ja jopa ruumiilliselle kuritukselle, toimintamalli olisi hylättävä. Toimintamalli, joka hyvästä tarkoituksestaan huolimatta johtaa kielteisiin vaikutuksiin, ei ole eettisesti kestävä. Eettisenä ongelmana voidaan nähdä sekin, että Näppiksessä kohdistettiin poliisitoimia alle 15-vuotiaisiin ilman vanhempien lupaa. Lapset voitiin viedä esimerkiksi poliisilaitoksen tiloihin ennen vanhemmille ilmoittamista. Toimijatahot tosin eivät pitäneet asiaa ongelmana.

Suosituksia toiminnan kehittämiseksi

Arvioinnin jälkeen muotoiltiin Näppiksen kaltaisen toimintakäytännön kehittämiseksi joukko suosituksia. Näppiksen etuna on apua tarvitsevien lasten ja heidän perheidensä tunnistaminen ja auttaminen mahdollisimman varhain, kun lapsi oireilee rikoksin. Tämän mukaisesti toiminta kannattaisi kohdistaa valikoivasti lapsiin, jotka tekevät vakavia ja/tai toistuvia rikoksia.

Lasten teoista ei pitäisi ilmoittaa poliisille vaan suoraan sosiaalityöntekijälle, jotta lapsia ei tarpeettomasti säikäytetä. Poliisin imago ei valitettavasti vielä ole niin auttamiseen suuntautunut, että lapsi kokisi poliisin väliintulon myönteisenä. Sosiaalityöntekijän panoksen tulisi olla käytettävissä myös virka-ajan ulkopuolella, koska näpistyksiä tapahtui ainakin Kokkolan projektissa eniten iltaisin kello 16:n jälkeen.

Kolmanneksi olisi suotavaa, että ennen projektin käynnistämistä kaikille toimijatahoille tarjottaisiin täydennyskoulutusta rikollisen käyttäytymisen kehityksestä ja lapsen kohtaamisesta.

Neljäntenä suosituksena esitettiin sen varmistamista, ettei lapsi teosta kiinni jäätyään joudu perheessä syyttelyn tai harkitsemattoman rankaisun kohteeksi. Perhettä tulisi tukea turvautumaan ohjaaviin kasvatuskäytäntöihin rangaistusten sijasta.

PsT Jaana Haapasalo on oikeus- ja kriminaalipsykologian dosentti Turun ja Joensuun yliopistoissa.

HAASTE 2/2001